Isättömät tytöt

Tyttäreni on "isätön". Kyllä hän joistain pojista tykkää. Mutta kotona tuo 15v edelleen viihtyy. On kuulemma pussannut jotain poikaa. Ei hae huomiota pukeutumisellaan tai käytöksellään. Hänen kaverinsa, joiden vanhemmat yhdessä ovat seurustelleet ja neitsyyskin mennyt aikoja sitten. Ei toki kaikilla näin, mutta näin se meni omassakin nuoruudessa, ettei isättömyydellä ollut asian kanssa mitään tekemistä.

Itse voin allekirjoittaa omalta kohdaltani ja vastaavassa tilanteessa olleiden kavereideni kohdalta tuon väitteen, että isättömänä tyttönä sitä on ajautunut teini-iästä alkaen hakemaan miesten huomiota ja arvottamaan itseään ja toisia naisia sen perusteella, tuleeko sitä huomiota vai ei. Itsellä ollut paljon taustalla irtosuhteita ja minulla on useita naispuolisia kavereita, joilla niitä myös löytyy paljon taustalta ja näissä tapauksissa myös huono isäsuhde. Minulla ja monilla ystävilläni isä on kuitenkin voinut asua kotona ja tuoda esim. rahaa perheeseen töitä tekemällä, muttei muuten ole ollut kiinnostunut perhe-elämästä, on aina ollut henkisesti ja emotionaalisesti tosi etäinen, ei ole halannut tai ottanut syliin, ei kannustanut koulunkäynnissä tai harrastuksissa, isä on saattanut olla jopa väkivaltainen ja huoritellut tyttöjään ja kohdellut väkivaltaisesti tai sovinistimaisesti perheen äitiä. Todella kuvottavaa ja surullista tällainen. Yhdellä tutullani on hyvä, läheinen ja osallistuva isä, mutta joutui varhais teini-iässä pappapuolensa hyväksikäytetyksi, joka sitten ajoi hänet pian holtittomaan seksikäyttäytymiseen, jota kesti useita vuosia vielä aikuisiällekin, ennen kuin ymmärsi alkaa rauhoittua.

Itsekin olen tullut myöhemmin elämässäni näistä kuvioista tietoiseksi ja alkanut tietoisesti eheyttämään itseäni siitä, etten ole saanut kokea olevani arvostettu ja tykätty naissukupuolen edustajana, vaan olen ollut aina jotenkin huono tai tiellä (isälleni lapsena) ja myöhemmin sitten seksiobjekti miehille (tosin tein ihan itse tiedostamattani itsestäni sellaisen).

Olen itse isätön tyttö. Minä en ole koskaan ollut poikien perään (en kyllä tyttöjenkään). En ole juhlinut koskaan ikätoverieni kanssa, en ole käynyt diskoissa. Olen hyvin nuoresta asti tiennyt, että haluan elää elämäni yksin. En ole koskaan maistanut alkoholia, olutta inhoan enkä ole koskaan polttanut tupakkaa. En ole uskovainen. Elän ihan normaalia elämää, yksin,  ja olen onnellinen siinä. 

Suhteeni äitiini oli lämmin ja läheinen hänen kuolemaansa asti.

Aikaimoinen yleistys eikä pidä paikkaansa ainakaan minun kohdallani. Isäni kuoli, kun olin alle kouluikäinen. Aloin seurustelemaan ensimmäisen poikaystäväni kanssa 18-vuotiaana. Hän on myös ensimmäinen seksikumppanini ja olemme edelleen yhdessä. Nyt olen 24-vuotias ja näen edelleen tulevaisuuteni tämän miehen kanssa. Olemme samanikäisiä ja opiskelemme.

Olen myös isättä kasvanut, en edes tiennyt, kuka isäni oli. En ollut koskaan erityisen aktiivinen poikien / miesten perään. Enemmänkin pelkäsin, että en kelpaa kenellekään, sillä koin itseni ns. salonkikelvottomaksi. Pelkäsin myös, että jos ryhdyn suhteisiin, niin minulle käy samalla tavalla kuin äidilleni eli pyöräytän aviottoman lapsen. En silloin edes tiennyt, millaisissa olosuhteissa olin saanut alkuni. Pelkäsin, että olen raiskauksen tulos. No nyt tiedän sentään jotakin: en ole yhden illan suhteen enkä raiskauksen tulos, mutta en kai kuitenkaan mikään rakkauslapsikaan, vaan kahden lapsellisen nuoren seksikokeilujen tulos. Luonto veti tikanpojan puuhun niin sanoakseni, mutta minä pysyttelin sitkeästi maan pinnalla ja olen lapseton edelleen.