Voiko olla onnellinen jos on umpirakastunut ihmiseen jota...

Kyllä tunteet voi muuttua pitkänkin ajan kuluttua.

Voi. Itse olen ollut pitkään rakastunut ihmiseen jota en voi saada, mutta silti tämä rakkaus on minulle voiman, ilon ja onnen lähde. Fantasiamaailmassa saan kaiken mitä kaipaan, ja oikeastaan parempikin ettei suhde muutu täydellisestä fantasiasta aina jotenkin raadolliseksi ja puutteelliseksi tosielämän suhteeksi. 

Ainoa sivuvaikutus tällä on, että en pysty reaalimaailman miessuhteisiin sitten ollenkaan, koska en pysty rakastamaan ketään muuta kuin tuota yhtä. Mutta mitäpä siitä, minä elän tyytyväisenä vanhanapiikana nauttien fantasioistani.

Kyllä voi, olemme hänen kanssaan ystäviä ja jo siitä saan suunnattoman onnen tunteen. Tiedän, ettei hän halua sen enempää. 

Seurustelitko ap hänen kanssaan, eli kuinka hyvin tunnet tapauksen? Voihan olla, että hän osoittautuisi ikäväksi tyypiksi parisuhteessa?

En tiedä voiko olla onnellinen tuossa tilanteessa mutta tiedän niin hyvin miltä tuo tuntuu. Itsellä sama tilanne ja jos yritän olla jonkun muun kanssa ei siitä tule mitään koska tuntuu niin pahalta että itkettää.

Kai sitä voisi yrittää psyykata itseään uskomaan ettei kaikkea tarvitse aina saada tai omistaa, että voisi olla onnellinen vain siitä että tuo ihminen on edes jollain tavalla mun elämässä. Sitä olen yrittänytkin mutta ainakaan vielä ei ole toiminut ja välillä sattuu niin ettei tiedä mitä tehdä..

Samaa mietin...Miksi rakkauden pitäisi olla vastavuoroista että se olisi oikeaa rakkautta ja toisi onnea? Mielestäni toisen rakastaminen vaikka ei saa välttämättä mitään rakkautta takaisin tältä kohteelta on yksi jaloimmista rakkauden lajeista, että rakastaa ehdoitta. Se voi mielestäni tuoda onnellisuutta ja voimaa elämään, mutta nimenomaan silloin kun se on ehdotonta, eli et oleta ja odota että toinen joskus vastaa tunteisiisi. Siitä seuraa vain kärsimystä. Tai jos oikeasti haluat elää parisuhteessa ja rakkautesi estää sinua ihastumasta potentiaaliseen kumppaniin, joka siis olisi saatavilla. Nauti rakkaudesta mutta älä tee siitä elämäsi sisältöä. Mitä enemmän yrittää pakottaa tunteensa katoamaan, sitä varmemmin ne juurtuvat sydämeen. 

Kiitos vastauksista. "Nauti rakkaudesta mutta älä tee siitä elämäsi sisältöä." En yksinkertaisesti koe tätä millään tavalla tarkasteltuna nautinnollisena, suunnattomana kärsimyksenä, josta haluaisin eroon. Tuntuu veitsen hieromiselta haavassa. Jos taas oletetaan, että tunteet voivat kadota useiden vuosien kuluttua, niin tuntuu hullulta että voi mennä 20 vuotta haikaillessa päivittäin useaan otteeseen jotain, mitä ei voi saada. Koen, että rakkaus toista ihmistä kohtaan ilman vastakaikua ei yksinkertaisesti voi millään tavalla tyydyttää psyykkisesti.

Toki keskityn hoitamaan arkeni, mutta niinä hetkinä kun en suorita en voi olla ajattelematta jotain mikä on niin voimakkaasti mielessä. En voi hallita sitä tunnetta niin hyvin, että voisin olla jonkun toisen kanssa, kun tiedän paljonko voin parhaimmilani rakastaa toista ihmistä. Tuntuu itsekkäältä että pitäisi saada se ketä rakastaa eniten, mutta kai se selittyy biologisilla tekijöillä. Tässä tilanteessa järki ja tuneet todella ovat ristiriidassa keskenään ja kaikki tämä syövyttää, uuvuttaa, vie niin paljon energiaa että ei ole tosikaan. Ihan järkyttävä tunne ja tilanne, tätä ei toivoisi kenellekkään.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksista. "Nauti rakkaudesta mutta älä tee siitä elämäsi sisältöä." En yksinkertaisesti koe tätä millään tavalla tarkasteltuna nautinnollisena, suunnattomana kärsimyksenä, josta haluaisin eroon. Tuntuu veitsen hieromiselta haavassa. Jos taas oletetaan, että tunteet voivat kadota useiden vuosien kuluttua, niin tuntuu hullulta että voi mennä 20 vuotta haikaillessa päivittäin useaan otteeseen jotain, mitä ei voi saada. Koen, että rakkaus toista ihmistä kohtaan ilman vastakaikua ei yksinkertaisesti voi millään tavalla tyydyttää psyykkisesti.

 

Toki keskityn hoitamaan arkeni, mutta niinä hetkinä kun en suorita en voi olla ajattelematta jotain mikä on niin voimakkaasti mielessä. En voi hallita sitä tunnetta niin hyvin, että voisin olla jonkun toisen kanssa, kun tiedän paljonko voin parhaimmilani rakastaa toista ihmistä. Tuntuu itsekkäältä että pitäisi saada se ketä rakastaa eniten, mutta kai se selittyy biologisilla tekijöillä. Tässä tilanteessa järki ja tuneet todella ovat ristiriidassa keskenään ja kaikki tämä syövyttää, uuvuttaa, vie niin paljon energiaa että ei ole tosikaan. Ihan järkyttävä tunne ja tilanne, tätä ei toivoisi kenellekkään.

Tiedän tunteen...tunne itse samoin. Elämä on niin lyhyt ja jokainen hetki ilman häntä on kuin hukkaan heitetty. En tiedä miksi elämä jakaa tällaisia "lottovoittoja" , paitsi juuri siksi että niiden tarkoitus on opettaa rakastamaan ilman että joku on "minun" tai sellainen kuin minä haluan. Maksaisin myös tosi paljon jos nämä tunteet katoaisivat jotenkin. 

Vierailija kirjoitti:

En tiedä voiko olla onnellinen tuossa tilanteessa mutta tiedän niin hyvin miltä tuo tuntuu. Itsellä sama tilanne ja jos yritän olla jonkun muun kanssa ei siitä tule mitään koska tuntuu niin pahalta että itkettää.

Kai sitä voisi yrittää psyykata itseään uskomaan ettei kaikkea tarvitse aina saada tai omistaa, että voisi olla onnellinen vain siitä että tuo ihminen on edes jollain tavalla mun elämässä. Sitä olen yrittänytkin mutta ainakaan vielä ei ole toiminut ja välillä sattuu niin ettei tiedä mitä tehdä..

Samoin. Muiden kanssa olemista olen yrittänyt toivoen että se helpottaisi mutta tuntuu juuri niin pahalta että itkettää. Yksinkin on parempi kuin jonkun kanssa joka ei ole hän. 

Ihanaa tietää että en ole ainut. Tietenkin otan myös osaa teidän tuntemuksiinne, ei tätä ymmärrä ennen kuin on itse kokenut. Seuraava kysymys kuuluukin: Onko kukaan ollut umpirakastunut ainakin sen 8 vuotta ja 10 vuoden päästä saanut tukahdutettua tunteensa?

Miten hyvin tunnet tuon miehen? Olitteko joskus pari?

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksista. "Nauti rakkaudesta mutta älä tee siitä elämäsi sisältöä." En yksinkertaisesti koe tätä millään tavalla tarkasteltuna nautinnollisena, suunnattomana kärsimyksenä, josta haluaisin eroon. Tuntuu veitsen hieromiselta haavassa. Jos taas oletetaan, että tunteet voivat kadota useiden vuosien kuluttua, niin tuntuu hullulta että voi mennä 20 vuotta haikaillessa päivittäin useaan otteeseen jotain, mitä ei voi saada. Koen, että rakkaus toista ihmistä kohtaan ilman vastakaikua ei yksinkertaisesti voi millään tavalla tyydyttää psyykkisesti.

 

Toki keskityn hoitamaan arkeni, mutta niinä hetkinä kun en suorita en voi olla ajattelematta jotain mikä on niin voimakkaasti mielessä. En voi hallita sitä tunnetta niin hyvin, että voisin olla jonkun toisen kanssa, kun tiedän paljonko voin parhaimmilani rakastaa toista ihmistä. Tuntuu itsekkäältä että pitäisi saada se ketä rakastaa eniten, mutta kai se selittyy biologisilla tekijöillä. Tässä tilanteessa järki ja tuneet todella ovat ristiriidassa keskenään ja kaikki tämä syövyttää, uuvuttaa, vie niin paljon energiaa että ei ole tosikaan. Ihan järkyttävä tunne ja tilanne, tätä ei toivoisi kenellekkään.

AP, mitä jos menisit juttelemaan asiasta jollekin ammatti-ihmiselle? En tarkoita olla törkeä, älä loukkaannu kommentistani. Jos ja kun tunteesi hallitsee elämääsi noin voimakkaasti etkä nauti tilanteesta, niin keskusteluapu ulkopuolisen ihmisen kanssa voisi hyvin auttaa laittamaan asiat jonkinlaiseen perspekstiiviin. Sanon tämän ns. "kokemuksen syvällä rintaäänellä", koska olen ollut itse hyvin samanlaisessa tilanteessa, ja asian käsitteleminen todella auttoi minua pääsemään elämässäni eteenpäin. Minulla on nykyisin rakastava parisuhde ja perhe, mutta tiedän, että eräs ihminen nuoruudessani tulee olemaan minulle aina merkityksellinen. Tunteeni tätä henkilöä kohtaan eivät kuitenkaan enää hallitse elämääni, vaan voin olla onnellinen siitä, mitä minulla on.

Tiedättehän, että kyse voi olla myös pakkomielteestä, psyykkisestä häiriöstä, jota ei kannata glorifioida?

Vierailija kirjoitti:

Tiedättehän, että kyse voi olla myös pakkomielteestä, psyykkisestä häiriöstä, jota ei kannata glorifioida?

Niin, en tiedä. Ainakaan mä en ole mieleltäni ihan 100 % terve muutenkaan, näistä muista epätoivoisesti rakastuneista en osaa sanoa.

Miellän kuitenkin että sitten olisi pakkomielteinen ja mielenvikainen jos vaikkapa ahdistelisi tuota tunteiden kohdettaan jatkuvasti vaikka hän olisi sanonut ettei tunne samoin. Mun tapauksessa tuo henkilö ei edes tiedä tunteistani.

Jos saisit sen ihmisen niin tunne menisi ohi nopeasti, eli olet onnellisempi nyt. Enjoy.