miksi vanhemmat ovat usein sokeita sille, että omassa lapsessa on jotain vialla`?

Ei ole ikään ihme, että vanhemmat kieltävät erityisopetuksen, kun se käytännössä tarkoittaa, että lasta ei opeteta. Ei ole ihme, että vanhemmat kieltävät diagnosoimasta lasta, kun se käytännössä tarkoittaa että opettajat vaativat siirtoa erityisopetukseen.

Ne lääkkeet vvat auttaa,utta niissä on myös paljon sivuvaikutuksia. Oma lapseni ei pahoinvoinnin ja sydänoireiden takia voinut adhd-lääkkeitä käyttää. Jos sittn vielä olisin antanut siirtää erityisopetukseen, se olisi tarkoittanut, että kutosen sijasta lapsi olisi saanut tähtinumeron (koska täyttä oppimäärää ei erityiopetuksessa voitu antaa) ja sitä kautta mennyt jonnekin erityisammattikouluun ja sitä kautta pysyvästi työelämän ulkopuolelle. Nyt siitä oli ruotsinopettajalle harmia, mutta lapsi on saanut tilaisuuen kasvaa aikuiseksi ja on nyt ihan työssäoleva veronmaksaja.

Vierailija kirjoitti:

Yläkoulun aineenopettajana näen jatkuvasti (joka luokassa on joku) lapsia, jotka ovat jääneet vaille tarvitsemiaan kuntoutuksia ja psykologista tukea. On ahdistushäiriöisiä, terapian tarpeessa olevia teinejä, joiden vanhemmat vaativat lapselleen oikeutta olla ujo. Todellisuudessa lapsi on voinut olla pitkään erittäin ahdistunut mutisti eikä pysty puhumaan edes luokkakavereidensa kanssa. Joillakin on neurologisia pulmia, jotka varhaisella kuntoutuksella olisi voitu lähes kokonaan korjata. Osa olisi tarvinnut puheterapiaa lapsena, mutta kodin mielestä mikään ei ollut vialla. Kaikkein ikävintä on katsoa lievästi kehitysvammaisten, adhd nuorten ja aspergerien tuskaista koulutaivalta, silloin kun huoltajat kieltävät erityisopetuksen tai lääkityksen.

Vanhemmat pelkäävät leimautumista. Heistä on parempi, että lapsi leimautuu huonosti käyttäytyväksi kuin sairaaksi.

Minä olin juuri tällainen ahdistunut ja masentunut lapsi, joka ei saanut apua, koska eiväthän vanhemmat halua "hullua" lasta. Vanhempani ovat vanhan kansan ihmisiä, joiden mielestä terapiat sun muut ovat vain rahastusta. Minäkin olin sitten "vaan ujo". Jälkiä on paljon vaikeampi korjata vanhempana, mutta onneksi nykyään voin ihan hyvin.

Koska joskus vanhemmat ovat oikeassa. Meillä kävi näin.

Päiväkodissa lapsestamme löydettiin jos jonkinlaista "vikaa", mitä sitten piti käydä neuvolassa, psykologilla, keltolla ja puheterapeutilla tutkimassa. Kumma kyllä, mitään vikaa ei löytynyt, ja tyypillistä oli, kun puheterapeutti ei löytänyt vikaa, vaan totesi puheen kehityksen normaalisti, niin sitten alettiin vihjata, että pitäisi käydä psykologilla ja sitä rataa. Päiväkodin vasusta oli rivien välistä luettavissa, että lapsellemme yritettiin saada jotain diagnoosia väännettyä, esim. leikkii mielellään pienempien lasten kanssa jne. Lopulta suostuimme tehostettuun tukeen, kun lapsi oli kuulemma niin hankala.

Nyt lapsi on koulussa ja kumma kyllä, millekään tuelle ei ole tarvetta. Lapsi sai lukemisen ja matematiikan testeistä täydet pisteet, kokeista on tullut täysiä pisteitä, opettajan ja lapsen mukaan on kavereita, viittaa tunneilla, on positiivinen, jne. Oli hiukka hämmentävää olla vanhempainvartissa, kun sai paljon positiivista palautetta lapsesta.

Vierailija kirjoitti:

Koulut ja sellaiset liioittelee aina. Niitten väitteet on sellaisia ettei niille voi kun nauraa. Ne ei osaa tehdä eroa pelleilyyn. 

Naapurin pelleilevä/luokkaa häiritsevä poika sai ADHD diagnoosin, ennen diagnoosia äiti syytti lapsetonta opettajaa huuomorintajuttomaksi tiukkapipoksi. Yläasteen poika suoritti pienryhmässä.

Nämä ovat todella vaikeita asioita. Tietysti vanhemmat tuntevat lapsensa parhaiten, mutta toisaalta opettajat ja varhaiskasvattajat näkevät lasta myös todella paljon ja erilaisessa kontekstissa. Kumpi sitten on oikeassa, jos toinen näkee ongelmia ja toinen ei? Minusta on tosi tärkeää puhua myös itse lapsen kanssa, että kokeeko hän olevansa jotenkin "erilainen" tai voiko hän huonosti. Yleensä koko homma menee vain vanhemman ja toisen osapuolen tappeluksi, ja lapsen näkemys unohdetaan ihan kokonaan.

Vierailija kirjoitti:

Nämä ovat todella vaikeita asioita. Tietysti vanhemmat tuntevat lapsensa parhaiten, mutta toisaalta opettajat ja varhaiskasvattajat näkevät lasta myös todella paljon ja erilaisessa kontekstissa. Kumpi sitten on oikeassa, jos toinen näkee ongelmia ja toinen ei? Minusta on tosi tärkeää puhua myös itse lapsen kanssa, että kokeeko hän olevansa jotenkin "erilainen" tai voiko hän huonosti. Yleensä koko homma menee vain vanhemman ja toisen osapuolen tappeluksi, ja lapsen näkemys unohdetaan ihan kokonaan.

Kas, kun minulle kelto kilahti siitä, että puhuin lapsemme kanssa hänen tehostetusta tuestaan. No, seuraavalla tapaamisella pistin kelton kuriin niin, että itkua melkein väänsi siinä.

Vierailija kirjoitti:

Koska toisen vika on toisen nerous.

Meillä kotihoidettu lapsi meni eskariin ja koko vuoden saimme kuulla, mitä kaikkea lapsessa on vikana. Keskittyi liian hyvin, oli liian omatoiminen, kieltäytyi tottelemasta (omasta mielestään järjettömiä määräyksiä), ei suostunut opettelemaan kirjaimia vaan kirjoitteli satuja jne. ELTO:n mielestä ei lainkaan koulukypsä ja selkeästi viallinen, ehdotettiin kouluunlähdön myöhäistämistä vuodella ja suoraa erityisopetukseen siirtämistä.

Lapsi meni kouluun ja opettajalle meni päiväkodista nippu papereita, joiden mukaan lapsi ei kouluun kelpaa. Ekassa vanhempainvartissa opettaja sanoi, ettei ole niitä papereita lukenut, hän tutustuu lapseen ensin. Samalla hän totesi, että ei olisi äitinä huolissaan, meille on osunut omanlainen poika, joka kyllä löytää paikkansa.

Poika kirjoitti viime keväänä ylioppilaaksi. On toiminut seurakunnassa isosena, pelaa jalkapalloa, on kavereita ja opiskelupaikka Aalto-yliopistossa odottaa, kunhan ensin saa armeijan käytyä. Se meidän viallinen, omanlainen lapsemme ei kelvannut eskarin muotteihin, mutta koulussa kelpasi varsin hyvin.

näin opena pisti silmään vain se, että lapsi kieltäytyi tottelemasta - valitettavasti isossa lapsiryhmässä on pakko totella, muuten homma ei toimi. Jokainen voi miettiä, millaista olisi 20 lapsen ryhmässä, jossa jokainen poimisi säännöistä vain ne, mitkä ovat omasta mielestä hyvin ja kieltäyisi säännöistä, joista ei pidä :)

Yksi isossa ryhmässä (esim. koululuokka) toimimisen edellytyksistä on, että kykenee noudattamaan sääntöjä. Eli sikäli ymmärrän kyllä eskarin kannan -onneksi moni lapsi kehittyy valtavasti eskarin jälkeisenä kesänä.

up

No, koska joskus vikaa ei ole - ja toivottavasti vanhemmat tietävät ja tuntevat niin hyvin lapsensa, että osaavat ottaa vastaan apua, kun sitä on tarjolla ja siihen on tarvetta ja jos vikaa ei ole, osaavat suhtautua kriittisesti lapsensa "vikaisuuteen". 

Oman lapseni kohdalla kävi niin, että lapsi ohjattiin puheterapeutille, kun päiväkodin mielestä lapsi ei osannut puhua. Aiemmassa päiväkodissa oli lörpöttelijä, ja siellä oltiin huolissaan, kun lapsi puhuu ventovieraillekin. Vein lapsen puheterapeutille, jossa ihmeteltiin syytä. Päiväkodissa lastani kiusattiin, eikä lapsi uskaltanut puhua. En tiedä, miten tuollainen asia on voinut jäädä huomaamatta päiväkodin tädeiltä. Päiväkoti vaihtui eskari-ikäisenä onneksi, koska päiväkodissa ei ollut eskaria. Itselleni vanhempana jäi tosi iso epäluottamus varhaiskasvatuksen henkilökuntaa kohtaan, koska tässä päiväkodissa ei otettu yhtään vastaan sitä, mitä itse sanoin esim. aiemmasta päiväkodista. 

Minä olin nepsylapsi, joka ei osannut hahmottaa sosiaalisia tilanteita oikein ja jolla oli aina vaikeuksia muiden lasten kanssa. Aikuisena todettiin kolmiulotteisen hahmottamisen häiriö ja pari muuta diagnoosia. Vanhempieni mielestä minussa ei ollut mitään vikaa ja opettaja oli väärässä kun ehdotti että minut pitäisi tutkia...Tämä tapahtui 90-luvulla.

Olen ollut katkera vanhemmilleni. Olisipa minut tutkittu jo lapsuudessa! Nykyään olen syrjäytynyt mt-potilas. Edelleen äitini mielestä minussa ei ole mitään vikaa 😄 Jotkut vanhemmille ovat totaalisen sokeita totuudelle. 

N40

Hyvä kysymys. Suuret ikäluokat opetettiin siihen että omista asioista ei ulkopuolisille puhuta ja "hulluus" on noloa ja häpeällistä ja täytyy salata muilta. Selviytymismekanismeina heillä kieltäminen ja suuttuminen jos "ulkopuoliset" kuten vaikkapa opettaja, "sekaantuu" perheen asioihin... 

Biologiasta löytyy selitys tälle ilmiölle. Eihän se meidän poika...

No on tullut törmättyä siihen että asioista joiden ongelman taso on samaa luokkaa kun vasenkätisyys, niin ei se ongelma muutu kuin oikeasti ongelmaksi kun siitä väkisin tehdään ongelma.

Ei ne vasurit saaneet muuta kuin mt-ongelmia kun jatkuvasti julistettiin isoksi ongelmaksi ja väkivalloin yritettiin saada vasureita oikeakätisiksi.

Jos lapsi on vaikka mutisti, niin ei hän pysty puhumaan kun negatiivisella Koska Minä Käsken asenteella aletaan muka hoitamaan asiaa. Siitä ujosta, ei viallisesta saadaan hyvin äkkiä viallisiutta kokeva mutisti tuolla tavoin. Kun taas se joka huomaa ujon tykkäävän piirtämisestä ja kirjoittamisesta ja kannustaa niihin saa siitä ujosta vaikka seuraavan maailman kuulun sarjakuvapiirtäjän ja kirjailijan. Onko ihmisessä sitten oikeasti jotain vikaa jos positiivisella huomioimisella hänestä kasvaa menestyjä? Miksi hän ei saisi olla aikuisenakin ujo, joka kuitenkin omien vahvuuksiensa kautta pystyy kertomaan paljon enemmän kuin ne päikyn tädit yhteensä?