Mun tekee tosi pahaa tuo Muhoksen perhekotisurma :(

Vierailija kirjoitti:

Uutisista sai sen käsityksen että paikan asukkaat olivat tottuneet siihen että riidat menevät henkilökunnan kanssa fyysisiksi jos joku on karkaamassa laitoksesta tai asiat eivät mene suunnitellusti. Eli ilmeisesti henkilökuntakin käytti rutiininomaisesti ns. kovempia keinoja asukkien hallitsemiseen minkä vuoksi sitten asukkaat karatessaan varautuivat kovempien keinojen käyttämiseen. Sinänsä erikoista että luodaan instituutio, jossa säilötään teinejä ja käytetään voimaa mutta ei kuitenkaan palkata riittävästi valvojia ja henkilökuntaa jotta voitaisiin toimia tapauksessa jossa asukit hyökkäävätkin hoitajien kimppuun. Tuollaisessa paikassa pitäisi olla aina useampi henkilökuntaan kuuluva paikalla, koska turvallisuutta ei voida muuten taata.

Työntekijä saattaisi olla edelleenkin hengissä jos poikien olisi annettu vain karata ja poliisi olisi heidät poiminut jostain myöhemmin. Onko nuorten sulkeminen laitoksiin ja kulun rajoittaminen edes laillista, jos nuoria ei ole tuomittu rikoksista. Eihän niiden käsittääkseni tulisi olla vankiloita.

Tämä.

Juuri näin.

Muhoksen perhekodin johtaja: ”Väkivallan uhka jatkuvasti läsnä”

Pohjolakodin johtaja Kati Lehtola sanoo, että väkivallan uhka on jatkuvasti läsnä työpaikalla. Perhekoteihin on sijoitettu myös sellaisia nuoria, joilla on rikostaustaa.

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1437793575880.html

Vierailija kirjoitti:

Yksin yövuorossa vastuussa ja ohjaajana Muhoksen perhekodissa haastavien isokokoisten moniongelmaisten nuorten kanssa?

Siis miettikää.

Yksin siellä yöllä.

Vaikka olisi kuinka "kokenut" ohjaaja niin silti järjetön asetelma.

Täysin turha kuolema.

Ohjaaja kuoli työpaikalleen , oliko tämä siis työtapaturma että tuli murhattua vai työturvallisuusrikkomus kun hän oli yksin siellä yövuorossa ?

Aika linjata niin että on lainvastaista palkata vain 1 ohjaaja lastensuojelulaitokseen, riippumatta siitä mikä lastensuojelulaitos on kyseessä.

Samankaltainen työtyrvallisuus ongelam oan kaikkialla hoitoalalla. Itse ole enemmänkin huolestunut terveyskeskusten hoitajien turvallisuudesta, kun siinne tuodaan esim narkkareita toipumaan, tai aikuisten kehitysvammaisten kanssa työskenetleviä. Ajatelkaapa, kun hoidettavana on raavas mies 6-vuotiaan ajatusmaailmalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksin yövuorossa vastuussa ja ohjaajana Muhoksen perhekodissa haastavien isokokoisten moniongelmaisten nuorten kanssa?

Siis miettikää.

Yksin siellä yöllä.

Vaikka olisi kuinka "kokenut" ohjaaja niin silti järjetön asetelma.

Täysin turha kuolema.

Ohjaaja kuoli työpaikalleen , oliko tämä siis työtapaturma että tuli murhattua vai työturvallisuusrikkomus kun hän oli yksin siellä yövuorossa ?

Aika linjata niin että on lainvastaista palkata vain 1 ohjaaja lastensuojelulaitokseen, riippumatta siitä mikä lastensuojelulaitos on kyseessä.

 

Samankaltainen työtyrvallisuus ongelam oan kaikkialla hoitoalalla. Itse ole enemmänkin huolestunut terveyskeskusten hoitajien turvallisuudesta, kun siinne tuodaan esim narkkareita toipumaan, tai aikuisten kehitysvammaisten kanssa työskenetleviä. Ajatelkaapa, kun hoidettavana on raavas mies 6-vuotiaan ajatusmaailmalla.[/quote]

Tärkeä pointti!

Onko suomalainen työturvallisuus pelkkä korusana joka ei merkitse käytännössä mitään ?

Vierailija kirjoitti:

Muhoksen perhekodin johtaja: ”Väkivallan uhka jatkuvasti läsnä”

Pohjolakodin johtaja Kati Lehtola sanoo, että väkivallan uhka on jatkuvasti läsnä työpaikalla. Perhekoteihin on sijoitettu myös sellaisia nuoria, joilla on rikostaustaa.

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1437793575880.html

 

Minusta tuntuu että perhekodeissa saattaa olla väkivallan kulttuuri, joka entisestään korostuu koska asiakkaat ovat monesti kaltoinkohdeltuja lapsia ja nuoria. Lukemani perusteella osa perhekodeista on erittäin autoritaarisiä kasvatuskeinoissaan, kulkemista rajoitetaan ja yhteenotot menevät fyysisiksi henkilökunnan kanssa. Mielestäni tämän on hyvin vaarallinen kasvatustapa, koska hyvin todennäköisesti komentelu, fyysinen rajoittaminen ja huono ilmapiiri vain estää nuoria tuntemasta itsensä tervetulleeksi ja käsittämään paikan kodikseen. Eihän kukaan halua olla sellaisessa paikassa, jossa pakotetaan olemaan väkivallan uhalla. Vaikka lapsi selviytyisikin laitoksessa aikuiseksi, niin jos hän ei ole saanut sieltä normaaleja ihmissuhteita ja oppinut elämään muun kuin pakottamisen tai väkivallanuhan alaisena, niin on hyvin epätodennäköistä että hän pystyisi aikuisena integroitumaan yhteiskuntaan koska ei välttämättä tunne yhteiskuntaa omakseen ja oloaan siellä turvalliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Ei se äidin syy ole mitä on tapahtunut.

Tottakai on.

Nyt heti paikalla jätätte sen äidin rauhaan!

Miettikää omalle kohdalle ja turvat tukkoon.

Nimenomaan mietinkin!

Jokusen verran tunnen noita huostaanotettuja lapsia ja kotioloistahan se lähtee.

Olen tehnyt lastensuojelutyötä eri paikoissa 20 vuotta. Väkivalta on jatkuvasti läsnä ja siihen turtuu. Tottuu päivittäisiin uhkatilanteisiin ja haukkumisiin jne. Ei voi verrata muuhun hoitotyötöhn, sillä ls-laitoksissa ollaan yksin vuoroja ja monilla nuorilla taustalla jo rikoksia. He ja vanhempansa rinnastavat laitoksen työntekijät viranomaisiin kuten poliisiin, ja siksi usein lähtökohta on se että ohjaaja on "vihollinen" ja auktoriteetti. Ei se mitään orpolasten auttamista ole, vaan ihan jotain muuta. Kyllä siellä ollaan henkensä edestä usein. Hoitoalalla taas potilaat mieltävät että hoitajat ovat heidän puolellaan, auttajia (ehkä psykan puolella voi olla eri juttu tai vierotuksessa) ja vuorossa tai talossa muitakin. 

Itselläni on nyt pieniä lapsia enkä aio palata ls-alalle. En enää jaksa sitä väkivaltaa ja ilmapiiriä. Sijoitetut nuoret ovat yhä vain ongelmallisempia, psykiatrisen puolen hoitoon ei pääse joten sijoitetaan, usein vanhempien pyynnöstä. 

Tuo psykiatrisen hoidon alasajo tulee yhteiskunnalle todella kalliiksi. Usein vakavasti ongelmaisilla muutokset näkyvät aivoissa poikkeavuuksina ja kunnollisella tutkimuksella ja hoidolla ongelmiin pystyttäisiin puuttumaan jo ennen nuoruusikää. 17-18-vuotiailla se ei enää ole mahdollista. Ja tässä ei sentään vielä puhuta mistään hoitolaitoksista vaan ihan "normaalihoidosta". Mutta sitäkään ei ole saatavilla. Meilläkin on lasten koulussa ekaluokkalainen joka on todella väkivaltainen ja lähetetään usein kesken päivän kotiin koska on vaaraksi muille. Pitäisi olla jotain keinoja puuttua tuollaiseen ettei ongelma pääse eskaloitumaan. Vanhemmat eivät piittaa ja ulkopuolisilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa iskut vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen tehnyt lastensuojelutyötä eri paikoissa 20 vuotta. Väkivalta on jatkuvasti läsnä ja siihen turtuu. Tottuu päivittäisiin uhkatilanteisiin ja haukkumisiin jne. Ei voi verrata muuhun hoitotyötöhn, sillä ls-laitoksissa ollaan yksin vuoroja ja monilla nuorilla taustalla jo rikoksia. He ja vanhempansa rinnastavat laitoksen työntekijät viranomaisiin kuten poliisiin, ja siksi usein lähtökohta on se että ohjaaja on "vihollinen" ja auktoriteetti. Ei se mitään orpolasten auttamista ole, vaan ihan jotain muuta. Kyllä siellä ollaan henkensä edestä usein. Hoitoalalla taas potilaat mieltävät että hoitajat ovat heidän puolellaan, auttajia (ehkä psykan puolella voi olla eri juttu tai vierotuksessa) ja vuorossa tai talossa muitakin. 

Itselläni on nyt pieniä lapsia enkä aio palata ls-alalle. En enää jaksa sitä väkivaltaa ja ilmapiiriä. Sijoitetut nuoret ovat yhä vain ongelmallisempia, psykiatrisen puolen hoitoon ei pääse joten sijoitetaan, usein vanhempien pyynnöstä. 

Hyvin kirjoitit, kiitos siitä.

Itse jäin tosiaan aikoinaan myös  alalta pois kun en kestänyt väkivaltaisesti "oirehtivia" nuoria siinä ohjaajan työssä ja tärkein syy oli kolmivuorotyön turvattomat yövuorot yksin.

Mitään ei onneksi omalla yövuorollani sattunut mutta esimerkiksi työkaverille sattui ja se laittoi miettimään että onko tässä järjestelyssä järkeä.

Aikoinaan minulle muistaakseni sanottiin myös, että "nahka paksunee" ja "oppii suhtautumaan" ettei ota niin itseensä sanomisia ja tilanteita. Sehän tarkoittaa sitä, että väkivallan sietokyky nousee, eikö niin?

Kun 15-vuotias ison miehenkokoinen bodaaja tarttuu kurkusta kiinni ja nostaa seinälle niin siinäpä sitä nahka paksunee, eikä kukaan-- siis kukaan --   tule väliin jos sattuu yksin olemaan vuorossa.

Olet yksin.

Kuitenkin suurin osa meistä ohjaajista, (ainakin siinä yksikössä missä itse aikoinani olin), olisi tehnyt mitä tahansa noiden lasten puolesta, että asiat menisivät heille hyvään suuntaan.

Otettiin vastaan raivoamiset ja opittiin väistelemään potkut (yleensä päähän suunnatut) ja pienikokoisempaa raivoajaa "holdattiin" koska holding oli se ainoa työväline mitä sai hyväksytysti (ainakin silloin) käyttää, nykyisistä menetelmistä en tiedä mitään.

Kun vaikkapa juurikin tällainen 15 vuotias kaappi viskaa naisohjaajan toimistopöydän rakoon niin holdaappa siinä sitten  ja juttele rauhoittavasti.

Se ohjaaja nousee vain sieltä uudelleen, ja toivoo,  ettei mustelmia tullut tällä kertaa.

Tehdään sovinto nuoren kanssa ja unohdetaan koko juttu, jutellaan tapahtuneesta  (näin tehtiin useinkin silloin, ei ne (aina hyvin yllättäen tulevat väkivaltatilanteen ) mihinkään tilastoihin päätyneet.

 Opittiin suhtautumaan, nahka paksuni.

Ihan pienet lapsetkin jo saattoivat mennä pitkin seiniä ja uhitella ohjaajille, potkia ja sylkeä, rikkoa paikkoja raivon vallassa, heitellä ruoat pöydästä seinille jne. Ohjaaja oli se joka otti kaiken vastaan, usein sen kiukun ja raivon joka oli suunnattu sille alun perin lasta vastaan rikkoneelle aikuiselle.

Seuraavassa hetkessä sitten itkettiin ja haluttiin ohjaajan syliin anteeksipyydellen kun ei lapsiraukka ymmärrä miksi päässä  flippaa. Me ohjaajat oltiin myös niitä jotka silitti päätä ja lohdutti, aina.

Lapsi, jonka paikka olisi selkeästi ollut psykiatrisessa intensiivihoidossa saatettiin passittaa bumerangina takaisin laitokseen tutkivan osastojakson jälkeen pienellä lääkityksellä.

Kun yksi alkoi "oireilemaan" niin tottakai siinä muutkin laitoksessa olevat lapset joutuivat pelkäämään sitä ja olemaan mielivallan alla. Saatettiin alkaa matkimaan sitä riehujaa lasten keskuudessa.

Rajattomuus leimasi usein nuoria jotka olivat kasvaneet ilman välittämistä  ja jotka kokivat että ne lähimmät aikuiset olivat pettäneet heidät, kun impulssikontrolli oli sitten nolla niin sieltä tultiin surutta ohjaajan päälle ilman mitään kunnioitusta. Me niitä rajoja yritettiin sitten laittaa ja opettaa , peläten samalla etteivät laitostuisi jos säännöt tulevat koko ajan ulkoapäin saneltuna etteivät itse opi ajattelemaan , tähdättiin siihen, että pärjäisivät yhteiskunnassa löytäen paikkansa ja oppisivat ajattelemaan.

Joidenkin nuorten omien vanhempien avoin halveksunta lastensuojelutyöntekijöitä siirtyi tähän autettavan suoraan ja siinä oli sitten ennakkoasetelma niin vahva että luottamuksen rakentaminen nuoreen oli vaikeaa ellei mahdotonta - tehtiin miten vain niin aina me oltiin kusipäitä.

Väkivallan uhka heijastui kireytenä työilmapiiriin ja ohjaajien väleihin.

Tuli sairauslomia, työkaverista paskaa puhumista, alkoholismia, avioeroja, irtisanomisia, randomeja sijaisia jotka lähärikoulutuksen/sosionomi tai vastaavan koulutuksen  ensimmäisen työharjoittelujakson aikana sotki pakkaa entisestään arvostelemalla esimiehelle vakituisia pitkän linjan työntekijöitä kuinka hommat oikeasti pitää hoitaa ja nuorista aidosti välittää kun oppimateriaalissa lukee niin.

Moni auktoriteetti jonka olisi kuulunut tukea meitä hoitotyössä (esim opettaja tai terapeutti)  saattoi kokemattomuuttaan mennä mukaan nuoren/lapsen juttuihin että me ohjaajat tässä ollaankin se laukaiseva tekijä ja pahaksi lapsille.

Arvatkaa miltä meistä tuntui kun noin paljon arvostettiin vuosien ammattitaitoa ja työtämme.

Se toi pikanttia lisästressiä työhön.

Moni meistä paloi loppuun. Virallisesti monet meistä uupuneista siis "vaihtoi alaa". Tuki ja resurssit olivat riittämättömät, emme enää jaksaneet. Hoitakoon itse oireilevat lapsensa, ne vanhemmat tai sukulaiset tai jotkut muut.

Itse siis olen yksi heistä joille riitti. En ole katunut, vaikka hyviä aikoja ja hienoja muistoja riittää  myös paljon tuolta ajalta, sillä kun vastaavasti sai todistaa näitäkin mahtavia tapauksia että nuorella/lapsella alkoi mennä oikeasti todella hyvin ja hän alkoi olla onnellinen ja nousi siivilleen hienoon lentoon , niin se tuntui siltä että oikeasti teki arvokasta ja palkitsevaa työtä.

Tämä muhoksen tapaus kyllä nosti väkevästi tunteet ja muistot pintaan.

Hyvä että näistä asioista kuitenkin keskustellaan . Viimeinkin. 

P.S. Eikä se tosiaankaan sen vanhemman syy tai vika ole joka tapauksessa mikäli nuori on häiriintynyt esim mieleltään tai käytökseltään.

Vielä useiden vuosienkin jälkeen tulee niitä tilanteita uniin.

Vaikka paikka missä olin oli "helpoimmasta" päästä.

Kiitos kun luit ja kaikkea parasta ja ennen kaikkea turvallista työvuoroa nykyisille ohjaajille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tehnyt lastensuojelutyötä eri paikoissa 20 vuotta. Väkivalta on jatkuvasti läsnä ja siihen turtuu. Tottuu päivittäisiin uhkatilanteisiin ja haukkumisiin jne. Ei voi verrata muuhun hoitotyötöhn, sillä ls-laitoksissa ollaan yksin vuoroja ja monilla nuorilla taustalla jo rikoksia. He ja vanhempansa rinnastavat laitoksen työntekijät viranomaisiin kuten poliisiin, ja siksi usein lähtökohta on se että ohjaaja on "vihollinen" ja auktoriteetti. Ei se mitään orpolasten auttamista ole, vaan ihan jotain muuta. Kyllä siellä ollaan henkensä edestä usein. Hoitoalalla taas potilaat mieltävät että hoitajat ovat heidän puolellaan, auttajia (ehkä psykan puolella voi olla eri juttu tai vierotuksessa) ja vuorossa tai talossa muitakin. 

Itselläni on nyt pieniä lapsia enkä aio palata ls-alalle. En enää jaksa sitä väkivaltaa ja ilmapiiriä. Sijoitetut nuoret ovat yhä vain ongelmallisempia, psykiatrisen puolen hoitoon ei pääse joten sijoitetaan, usein vanhempien pyynnöstä. 

 

Hyvin kirjoitit, kiitos siitä.

Itse jäin tosiaan aikoinaan myös  alalta pois kun en kestänyt väkivaltaisesti "oirehtivia" nuoria siinä ohjaajan työssä ja tärkein syy oli kolmivuorotyön turvattomat yövuorot yksin.

Mitään ei onneksi omalla yövuorollani sattunut mutta esimerkiksi työkaverille sattui ja se laittoi miettimään että onko tässä järjestelyssä järkeä.

Aikoinaan minulle muistaakseni sanottiin myös, että "nahka paksunee" ja "oppii suhtautumaan" ettei ota niin itseensä sanomisia ja tilanteita. Sehän tarkoittaa sitä, että väkivallan sietokyky nousee, eikö niin?

Kun 15-vuotias ison miehenkokoinen bodaaja tarttuu kurkusta kiinni ja nostaa seinälle niin siinäpä sitä nahka paksunee, eikä kukaan-- siis kukaan --   tule väliin jos sattuu yksin olemaan vuorossa.

Olet yksin.

 

Kuitenkin suurin osa meistä ohjaajista, (ainakin siinä yksikössä missä itse aikoinani olin), olisi tehnyt mitä tahansa noiden lasten puolesta, että asiat menisivät heille hyvään suuntaan.

Otettiin vastaan raivoamiset ja opittiin väistelemään potkut (yleensä päähän suunnatut) ja pienikokoisempaa raivoajaa "holdattiin" koska holding oli se ainoa työväline mitä sai hyväksytysti (ainakin silloin) käyttää, nykyisistä menetelmistä en tiedä mitään.

Kun vaikkapa juurikin tällainen 15 vuotias kaappi viskaa naisohjaajan toimistopöydän rakoon niin holdaappa siinä sitten  ja juttele rauhoittavasti.

Se ohjaaja nousee vain sieltä uudelleen, ja toivoo,  ettei mustelmia tullut tällä kertaa.

Tehdään sovinto nuoren kanssa ja unohdetaan koko juttu, jutellaan tapahtuneesta  (näin tehtiin useinkin silloin, ei ne (aina hyvin yllättäen tulevat väkivaltatilanteen ) mihinkään tilastoihin päätyneet.

 Opittiin suhtautumaan, nahka paksuni.

 

Ihan pienet lapsetkin jo saattoivat mennä pitkin seiniä ja uhitella ohjaajille, potkia ja sylkeä, rikkoa paikkoja raivon vallassa, heitellä ruoat pöydästä seinille jne. Ohjaaja oli se joka otti kaiken vastaan, usein sen kiukun ja raivon joka oli suunnattu sille alun perin lasta vastaan rikkoneelle aikuiselle.

Seuraavassa hetkessä sitten itkettiin ja haluttiin ohjaajan syliin anteeksipyydellen kun ei lapsiraukka ymmärrä miksi päässä  flippaa. Me ohjaajat oltiin myös niitä jotka silitti päätä ja lohdutti, aina.

Lapsi, jonka paikka olisi selkeästi ollut psykiatrisessa intensiivihoidossa saatettiin passittaa bumerangina takaisin laitokseen tutkivan osastojakson jälkeen pienellä lääkityksellä.

 

Kun yksi alkoi "oireilemaan" niin tottakai siinä muutkin laitoksessa olevat lapset joutuivat pelkäämään sitä ja olemaan mielivallan alla. Saatettiin alkaa matkimaan sitä riehujaa lasten keskuudessa.

Rajattomuus leimasi usein nuoria jotka olivat kasvaneet ilman välittämistä  ja jotka kokivat että ne lähimmät aikuiset olivat pettäneet heidät, kun impulssikontrolli oli sitten nolla niin sieltä tultiin surutta ohjaajan päälle ilman mitään kunnioitusta. Me niitä rajoja yritettiin sitten laittaa ja opettaa , peläten samalla etteivät laitostuisi jos säännöt tulevat koko ajan ulkoapäin saneltuna etteivät itse opi ajattelemaan , tähdättiin siihen, että pärjäisivät yhteiskunnassa löytäen paikkansa ja oppisivat ajattelemaan.

 

Joidenkin nuorten omien vanhempien avoin halveksunta lastensuojelutyöntekijöitä siirtyi tähän autettavan suoraan ja siinä oli sitten ennakkoasetelma niin vahva että luottamuksen rakentaminen nuoreen oli vaikeaa ellei mahdotonta - tehtiin miten vain niin aina me oltiin kusipäitä.

 

Väkivallan uhka heijastui kireytenä työilmapiiriin ja ohjaajien väleihin.

Tuli sairauslomia, työkaverista paskaa puhumista, alkoholismia, avioeroja, irtisanomisia, randomeja sijaisia jotka lähärikoulutuksen/sosionomi tai vastaavan koulutuksen  ensimmäisen työharjoittelujakson aikana sotki pakkaa entisestään arvostelemalla esimiehelle vakituisia pitkän linjan työntekijöitä kuinka hommat oikeasti pitää hoitaa ja nuorista aidosti välittää kun oppimateriaalissa lukee niin.

 

Moni auktoriteetti jonka olisi kuulunut tukea meitä hoitotyössä (esim opettaja tai terapeutti)  saattoi kokemattomuuttaan mennä mukaan nuoren/lapsen juttuihin että me ohjaajat tässä ollaankin se laukaiseva tekijä ja pahaksi lapsille.

Arvatkaa miltä meistä tuntui kun noin paljon arvostettiin vuosien ammattitaitoa ja työtämme.

Se toi pikanttia lisästressiä työhön.

Moni meistä paloi loppuun. Virallisesti monet meistä uupuneista siis "vaihtoi alaa". Tuki ja resurssit olivat riittämättömät, emme enää jaksaneet. Hoitakoon itse oireilevat lapsensa, ne vanhemmat tai sukulaiset tai jotkut muut.

Itse siis olen yksi heistä joille riitti. En ole katunut, vaikka hyviä aikoja ja hienoja muistoja riittää  myös paljon tuolta ajalta, sillä kun vastaavasti sai todistaa näitäkin mahtavia tapauksia että nuorella/lapsella alkoi mennä oikeasti todella hyvin ja hän alkoi olla onnellinen ja nousi siivilleen hienoon lentoon , niin se tuntui siltä että oikeasti teki arvokasta ja palkitsevaa työtä.

 

Tämä muhoksen tapaus kyllä nosti väkevästi tunteet ja muistot pintaan.

Hyvä että näistä asioista kuitenkin keskustellaan . Viimeinkin. 

 

P.S. Eikä se tosiaankaan sen vanhemman syy tai vika ole joka tapauksessa mikäli nuori on häiriintynyt esim mieleltään tai käytökseltään.

Vielä useiden vuosienkin jälkeen tulee niitä tilanteita uniin.

Vaikka paikka missä olin oli "helpoimmasta" päästä.

Kiitos kun luit ja kaikkea parasta ja ennen kaikkea turvallista työvuoroa nykyisille ohjaajille.

 

Onhan se varmasti vaikeaa ja rasittavaa ohjaajillekin, mutta säälittää niiden lastenkin puolesta jotka ovat sinne vastoin tahtoaan joutuneet. Onhan se varmasti kova pala ja nuorista voi tuntua siltä että siellä on vain "vihollisia" ohjaajina.

Äitiä ja muuta perhettä syyttelevät. Ainakin toisen pojan sisarukset ovat ihan kunnollisia ja järkeviä. Ei se kasvatuksesta aina johdu, että joku ajautuu huonoille teille.

Noista tekijöistä ei IKINÄ tule yhteiskuntakelpoisia.

Vierailija kirjoitti:

Olen tehnyt lastensuojelutyötä eri paikoissa 20 vuotta. Väkivalta on jatkuvasti läsnä ja siihen turtuu. Tottuu päivittäisiin uhkatilanteisiin ja haukkumisiin jne. Ei voi verrata muuhun hoitotyötöhn, sillä ls-laitoksissa ollaan yksin vuoroja ja monilla nuorilla taustalla jo rikoksia. 

 

Sijoitetut nuoret ovat yhä vain ongelmallisempia, psykiatrisen puolen hoitoon ei pääse joten sijoitetaan, usein vanhempien pyynnöstä. 

Lyhensin lainausta, mutta toivon, että jatkossa ei kukaan joudu olemaan yksin vuorossa, eiväthän lasun työntekijät ikinä edes koteihinkaan tule kuin parina. Miksi laitoksessa on päivisin väkeä useampi, mutta yöllä vain muka yksi? Ei näin saa olla.

Ei kaikki sijoitetut nuoret ole väkivaltaisesti ongelmaisia, on muitakin ongelmia, ei edes perheestä johtuvia, mutta on totta, ettei psykiatriseen hoitoon pääse hyvin. Ja varmasti siksi vanhemmat haluavatkin lapsen edes sijoitukseen.

Kurja tapaus ja on myös kurjaa, jos tosiaan moiseen paikkaan laitetaan vain 1 ihminen valvomaan.

Toisaalta kuitenkin toteaisin myös, että ei lastensuojelu tai sosiaalityö yleisesti taida sentään vaarallisimpia ammatteja olla, ja kyllä niitä työntekijöitä sairastuu, vammautuu tai kuolee muilla aloillakin työssään, enemmänkin. Korjatkaa ihmeessä, jos olen väärässä, että ei lastensuojelu (tai yleisemmin sosiaalityö?) ole vaarallisimpia aloja.

Tietääkseni esim. rakennusala ja maatalous ovat vaarallisia aloja hengen ja fyysisen terveyden kannalta. Tiedä häntä poliisista tai palokunnasta, ehkä myös ne.

Vierailija kirjoitti:

Kurja tapaus ja on myös kurjaa, jos tosiaan moiseen paikkaan laitetaan vain 1 ihminen valvomaan.

 

Toisaalta kuitenkin toteaisin myös, että ei lastensuojelu tai sosiaalityö yleisesti taida sentään vaarallisimpia ammatteja olla, ja kyllä niitä työntekijöitä sairastuu, vammautuu tai kuolee muilla aloillakin työssään, enemmänkin. Korjatkaa ihmeessä, jos olen väärässä, että ei lastensuojelu (tai yleisemmin sosiaalityö?) ole vaarallisimpia aloja.

 

Tietääkseni esim. rakennusala ja maatalous ovat vaarallisia aloja hengen ja fyysisen terveyden kannalta. Tiedä häntä poliisista tai palokunnasta, ehkä myös ne.

Ai sattumalta tuo ohjaaja tapettiin työvuorossaan? Kyllä tuo tragedia  oli mielestäni ihan odotettavissa, kun silkkaa pelleilyä pitää 1 ohjaajaa yksin yövuorossa työssä,  jossa on (sanallinen ja fyysinen) väkivallan uhka 24/7. Tuon kaltainen vähättely tuntuu omituiselta.

Sai kyrpöä anukseesa linnas ja itkee tiktokis. Luuseri jätkä.

Luuseri lasse..