Lue keskustelun säännöt.
Mies vähättelee ja on ilkeä
08.12.2015 |
Meillä on ollut vähän ongelmia viimeaikoina. Miehellä on joku ihme ongelma aina muka "vitsailla" siitä, että minä muka nalkutan. Nämä "vitsit" tulevat ihan yllättävissä tilanteissa, sellaisissa joissa en todellakaan sano mitään negatiivista edes, mielestäni nalkutan harvemmin muutenkaan. Se oli tänään liikaa ja ärähdin, että lopettaisi sen ja sitten olikin jo kunnon riita pystyssä. Suuttuessaan mies huutaa ja paiskoo tavaroita, tietyssä pisteessä uhkaa erolla. Minä olen enemmän viilipytty ja tänään meni minullakin ärsyyntymiskynnys ja sanoin, että erotaan vaan.
Ärsyttää, kun mies jotenkin tuntuu vähättelevän minua. Riidan aikana hän sanoi, että haluaisi pariterapiaan, mutta ei jaksa vaivautua minun kanssani, koska olen "vain tyttöystävä". Olemme olleet kuitenkin neljä vuotta yhdessä, saman verran kun hän oli ex-vaimonsa kanssa ollut kaiken kaikkiaan. Minuun vain ei näköjään voi panostaa samallalailla, kuin häneen pystyi.
Olen saanut tarpeekseni miehen vihanhallintaongelmista ja ilkeistä möläytyksistä. Tiedän, että hän yrittää taas pian luikerrella takaisin luokseni, vaikka tänään(kin) palautti minulle avaimeni suurieleisesti. Olen vain niin kyllästynyt siihen, kun kohdellaan kuin arvotonta roskaa.
Kommentit (24)
Enpä oikein tiedä, miksi tämän aloituksen tein. Tuntuu, että haluan oksentaa tämän asian jonnekin. Saa minua yrittää neuvoa tai antaa sääliä, ihan sama. Luulen, että yhtä epätoivoisessa tilanteessa olleet ihmiset tietävät miltä minusta tuntuu. En ole oikeastaan vailla mitään, omaksi terapiaksi kirjoitan. Ystäviä ja perhettä en viitsi tällä rasittaa, koska he ovat olleet aina huolissaan siitä miten mies kohtelee minua. Hävettää jo, millaiseksi kynnysmatoksi olen alistunut. Tuntuu, että miehen käytös ei ole enää hänen oma häpeänsä, vaan minun, koska siedän sitä.
Mies pitää minua otteessaan ihan kunnolla ja vaikka tiedostan sen, en saa päästyä irti hänestä. Kerran olimme erossa useita kuukausia ja sen ajan olin paljon onnellisempi vaikka erosta toipuminen oli myös kivuliasta. Sitten jotenkin ajauduimme taas yhteen ja kaikki oli hetken aikaa hyvin.
Meillä on täysin eri säännöt. Mies sanoo, ettei voi mitään sanoessaan loukkaavia asioita suuttuneena. Kuulen usein olevani vammainen, tyhmä ja lapsellinen. Itse pyrin olemaan asiallinen ja olla korottamatta ääntäni. Silloinkin kuulemma mies hermostuu, koska ääneni "narisee". Sitten taas, jos minä sanon äärimmilleen ärsyttettynä esim. "Selvä, erotaan sitten, ei meillä ole tulevaisuutta yhdessä". Niin mies vetää hirveät pultit ja saan kuulla asiasta todella kauan. Minulla ei ole oikeutta muistuttaa menneistä, miehellä on. Jos en tottele, mies huutaa, heittää tavaroita tai lähtee menemään, joskus on käynyt fyysisesti kiinni, mutta viimekerrasta on jo yli vuosi. Julkinen paikkakaan ei ole enää este raivoamiselle, hävettää niin, jos huutaminen alkaa ihmisten keskellä.
Tämä on minun ensimmäinen vakava parisuhteeni ja varmaan siksi on vaikea irrottautua. Mies on ollut aiemmin useiden muiden kanssa ja jatkuvasti muistuttaa verrata, missä eksät olivat parempia. Itsetuntoni on heikko.
Onneksi emme asu yhdessä ja enää ei miehellä ole avaintakaan tänne. Kai yritän nyt kovettaa itseäni olemaan antamatta miehelle tyhmää käytöstään anteeksi, ettei kaikki taas palaa vanhaan. Hyvinä päivinä mies on aivan erilainen, mukava ja hyvätapainen. Joku vaan napsahtaa hänen päässään hänen suuttuessaan. Tuntuu, että hän ei silloin kykene tuntemaan muuta kuin vihaa. Kaikki kunnioitus minua kohtaan häviää silloin.
Ja kyllä tiedän, ettei tämä ole normaalia, mutta sitä kun on jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka saa niin taitavasti uskomaan, että vika on minussa, niin sitä vaan alkaa pikkuhiljaa uskomaan itsekin. Tavallaan. Osaan ajatella tilannettani järkevästi ulkopuolelta, mutta jotenkin en saa irrottetuani itseäni siitä oikeasti. Kai tämä on jonkinlaista läheisriippuvuutta.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika yksipuolista tekstiä. Olet siis viaton enkeli.
Ilo on varmaan molemminpuolinen, kun pääsette toisistanne eroon.
Sinä lakkaat nalkuttamasta miehelle ja mies huutamasta sinulle, ja paiskomasta sinun tavaroitasi.
Niin paitsi, että se paiskominen ja huutaminen alkaa varmaan sitten sen uuden kumppanin seurassa.
Ap ihan oikeasti älä anna miehelle enää mahdollisuutta. Hän on jo todistanut ettei arvosta sinua tippaakaan. Sinulla olisi nyt loistava mahdollisuus aloittaa paljon parempi ja onnellisempi elämä. Tiedän, se on vaikeaa.
Olen ollut samassa tilanteessa, läheisriippuvaisena huonossa suhteessa 8 vuotta. Riidellessä oli juuri tuota erolla uhkailua, ja sanoin muutaman kerran että vihaan sitä kiristämistä, ja tiedäkin se että kun mun suusta ne sanat tulevat niin siitä ei peräännytä. Jossain vaiheessa tajusin että ei me tulla ikinä olemaan onnellisia yhdessä, ja nyt on vaan pakko "luovuttaa" vaikka se pahalta tuntuu. Kun mies sitten taas kerran sanoi että ei meillä ole mitään puhuttavaa, vaan me erotaan, vastasin että niin erotaankin mutta pitää käydä läpi mitä autolle ja kämpälle tehdään, mitä tavaroita kumpikin ottaa yms. Tuli aika hiljaista, koska ensimmäistä kertaa minä sanoin että erotaan, ja hän tiesi että tarkoitin sitä. Muutaman viikon päästä erosta jätkä tajusi että ei se yksinolo olekaan niin kivaa, ja alkoi ikävöidä takaisin, mutta eipä enää onnistunut.
Elelin onnellisena yksikseni pari vuotta, sitten tapasin nykyisen mieheni, ja vieläkin vuosien yhdessäolon jälkeen ihmettelen miten jonkun kanssa elämä voikin olla näin onnellista ja helppoa. Ristiriitoja on todella harvoin, ja nekin keskustellaan heti läpi, hyvässä hengessä ja ketään loukkaamatta. Kunnioitetaan, arvostetaan, hemmotellaan, suojellaan ja kannustetaan toisiamme aina.
Ap, sinullakin on mahdollisuus olla onnellinen. Älä tuhlaa aikaasi väärään ihmiseen.
Ilo on varmaan molemminpuolinen, kun pääsette toisistanne eroon.
Sinä lakkaat nalkuttamasta miehelle ja mies huutamasta sinulle, ja paiskomasta sinun tavaroitasi.