Jos omaisellasi on (ollut) Alzheimerin tauti, kauanko pystyi asumaan kotona?

Kahdeksan vuotta omaishoidon turvin. Omaishoitaja oli väsynyt, mutta ympärivuorokautista hoitoa ei järjestynyt. Kuolema korjasi ennen valtiota.

Voisin kirjoittaa tästä aiheesta kirjan, ja alkaisi siitä, kun ikäihminen ei enää maksanut laskujaan ja muutenkin alkoi elää omassa todellisuudessaan. Muutama vuosi meni , ennen kuin saatiin diagnoosi, mutta kaikki omaiset eivät silloinkaan tilannetta hyväksyneet todeksi.

Jossakin vaiheessa oli intervallihoidossa dementiaosastolla. Siellä taantui selvästi, kun ei voinut liikkua, käytettiin vaippoja ja muutenkin "ylihoidettiin", kun fyysisesti oli hyväkuntoinen. 

Kotipalvelu toimi silloin erinomaisesti! Siitä  olen antanut kotipalvelun työntekijöille suulliset kiitokset enkä säästänyt kuolinilmoitukseen. Mummo oli puhdas ja ruokittu, ja hyväntuulinen kun oli käynyt oikea ihminen. Mutta sitten tuli niitäkin, jotka eivät ymmärtäneet edes itse kirjoittamaansa hoito- ja  palvelusopimusta. Eihän semmoisesta käynnistä mitään hyötyä ole, kun ei ole mitään oikeaa tekemistä eikä edes omaishoitaja pääse asioilleen. Kun kotipalvelu sujui, saattoi varata itselle (= omaishoitajalle) vaikka kampaaja- tai hammaslääkäriajan tietylle päivälle. Mutta sitten tuli niitäkin kotipalvelutyöntekijöitä, jotka eivät hoksanneet, että pitää olla asiakkaan luona silloin kun on sovittu, eikä häntä sovi jättää itsekseen istumaan, kun saattaa vaikka karata ja kadota.

Kotona selviytymiseen keksittiin kaikenlaista apuneuvoa: oli ovisummeri, joka hälytti kun ovi avattiin, ja vauvan itkuhälytin, joka välitti äänet mummon asunnosta meille.

Sitten oli pakko laittaa laitokseen, kun olisi pitänyt pitää lukon takana jatkuvasti. Eihän sitä paikkaa muuten olisi saanut, mutta erään lomahoitojakson jälkeen ilmoitettiin, että nyt ei enää haeta kotiin. Mummollekin oli siinä vaiheessa ihan sama, missä oli kun ei tuntenut kotiaan eikä omaisiaan.000