Mies ei halua..

Sorry, mutta totuus on tämä..

Miehesi himoitsee miehiä!!

Miehellä on nyt vaan jotain estoja, joko itsensä suhteen tai sitten jotain muuta. Tuskin mies olisi nyt mennyt naimisiin, jos tietäisi olevansa homo. Mies saattaa olla jotenkin epävarma ja arka vielä seksiasioissa. Ehkä kokematon?

Kaikki muut merkit on ihan toiseen suuntaan, että on kyllä vakaasti naisiin päin oleva.



Kiitos kuitenkin ehdotuksestasi.

Vierailija:

Kaikki muut merkit on ihan toiseen suuntaan, että on kyllä vakaasti naisiin päin oleva.

Kiitos kuitenkin ehdotuksestasi.

vielä tietynlaista estoisuutta ja ehkä on jopa ujo tai arastelee sellaista intiimiyttä. Mies on ehkä seksuaalisesti hiukan estoinen, mutta tilanne voi ihan hyvin parantua, ettenkin jos mies on vielä suht. kokematon.

Nyt tosin seksielämä muutenkin jäissä kun miehellä diagnosoitiin keskivaikea masennus. Nyt siihen on lääkitys (Remeron/vastaava halvempi versio) mutta sehän vie seksihalut täysin, mikä on ihan ymmärrettävää.

Enkä tietenkään seksiin pakotakaan tai edes vihjaile/painosta.



Itseasiassa tämä " vain takaapäin" alkoi samoihin aikoihin kuin masennuskin on kai alkanut.. Onkohan se vain siitä?



Että ei esim. pysty keskittymään asiaan jos katsoo minua? Että täytyy täysin fantasioiden avulla laueta?



Tuntuu vain niin pahalta.



Mielelläni lukisin muiden masentuneen kanssa parisuhteessa elävien kokemuksia asian tiimoilta.



t. Ap

itselläni ei ole asiasta kokemusta, mutta masennuksessa kamppaillaan yleensäkin oman itsensä (muistot, lapsuus jne.) kanssa ja se heijastuu luonnollisesti seksuaalisuuteenkin. Jotta sinun itsetunto pysyisi ok:na, usko vakaasti, että ongelma ei ole missään nimessä sinuun liittyvä. Ja miehelle (jos vain suinkin pystyt) on hyvä antaa aikaa parantua. Minä itse olin omassa avioliitossani todennäköisesti pitkään masentunut, vaikka ihan normaalisti kykenin toimimaan arjessa, syyt liittyivät lapsuus- jne. asioihin eikä masennusta tunnistettu koskaan juuri " masennuksen" nimikkeellä. Mutta tuo aika heijastui nimenomaan sellaisella seksuaalisella vetäytymisellä ja kuoreen vetäytymisellä. Minun oli käsiteltävä omat ongelmani ja syy ei missään nimessä ollut miehessäni.

eli siis miehesi käyttäytyminen varmasti loukkaa suunnattomasti, ja vaatii suuria voimavaroja pyrkiä ylittämään tuo tilanne. Minulla, hoitamattomana, tuo aika kesti pari vuotta, oma ongelmani ei kyllä liittynyt mieheeni mitenkään. Hän oli aivan upea mies, seksuaalinen, huomioonottava jne.

Hyvinä hetkinä pystyn aina ajatella, että jotkut asiat (kuten tämä) johtuvat sairaudesta mutta sitten välillä tulee se epäusko, että jos vika onkin minussa.



Viime yönä itkin kun olin NIIN yksin.. Kun ei kukaan pidä kiinni.

Tänä aamuna mies sitten kysyi, että miksi olen niin allapäin? Sanoin, että " mulla on niin ikävä sua" sanoi siihen, että höh.. Ja halasi pitkään.



Kyllähän minä ymmärrän, ettei hän mitään sairaudelleen voi mutta.. Kun tuntuu, että kohta en jaksa itsekään.



Tekisi niin mieli puhua ja kysyä mieltä painavista asioista mutta kun se menee niin pian painostamisen puolelle ja se ei varmasti ole hyväksi tilanteelle ja hänen parantumiselleen.



Rakkaus on aika ihmeellinen asia. Tuntuu, että jaksaa mitä vaan kunhan toinen vaan on siinä. =)

sitä ei vaan kiinnosta ei muka mussa vika ,mutta tottakai siltä minusta tuntuu :(



5v yhdessä

t. Ap

Ja se muuten alkoi just 2 vuotta naimisiin menon jälkeen, olen siis vaimo. Olin aina ollut hyvin seksuaalinen, mutta muutama vuosi naimisiin menon jälkeen tuli sellainen täysi stoppi siihen seksuaalisuuteen. Olin aika käpertynyt itseni ympärille, oli ollut esim. keskenmeno, muistan, että kuitenkin eniten se liittyi siihen, millaisena itse näen itseni, siis naisena. Unohdin tavallaan itseni naisena, rupesin pelkäämään kuolemaa, syöpää jne. Ja nämä heijastuivat esim. kauheana kipuna vatsassa. Kaikkien näiden pelkojen kasvupohja oli se suunnattoman epästabiili lapsuus, mies vaan ihmetteli, kun kävelin melkein " mieheni rikkinäisillä kalsareilla" päivät pitkät. Ja en todellakaan ole mikään mielipuoli :-).



Olin hiukan turhautunut kotirouva, jonka masentumiselle oli sitä pohjaa sieltä lapsuudesta. Opiskelin yliopistossa ja valmistuin samoihin aikoihin, kävin muuten yths:llä siitä, ja siellä erittäin fiksu, miespuolinen psykologi selkiytti " omakuvani" , hän hahmotteli, mitä oli tapahtunut suhteessa äitiini, isääni jne. Sain tietynlaista turvallisuutta ja jämäkkyyttä sieltä. Tämä kuullostaa kauhean monimutkaiselta ja sekavalta, mutta masennusta se oli, vaikka psykologi vain fiksusti sanoi, että lahjakkaalla ihmisellä tämä on vain tällainen lyhyt aika, jolloin hänet täytyy ohjata oikeaan suuntaan.

Yhtäkkiä näin sitten sellaisen suunnattoman ilon, yhtenä päivänä, mutta minun tapauksessa se liittyi yhteen tiettyyn suureen onneen, joka käynnisti sen " heräämiseni" . Se parantuminen liittyi omaan sisimpääni, mieheni tekemisillä ei olisi ollut paljon tekemistä tuossa tilanteessa, sen voin sanoa.

liittyi siihen naiseuden tunteeseeni, sain yhdestä hetkestä alkaen eräältä toiselta mieheltä yhtäkkiä kauheasti rakkautta, turvallisuutta, huomiota jne.

Mutta tämä oli siis aivan sattumaa, tämä ylimääräinen " mieskuvio" , tosiasiassa tuo masennusasia oli ihan oma asiani, eikä liittynyt esim. tyytymättömyteen miestäni kohtaan tms.

Nämä masennusjutut on kai aika yleisiäkin akateemisilla aloilla ja johtuvat usein kuulemma työuupumuksesta.



Tuntuuko susta, että sulla oli kysymys " ainoastaan" näistä lapsuusasioista ja keskenmenosta vai oliko siinä työ/opiskelu-uupumista mukana?



Kai se on sitten pakko uskoa, että minä en välttämättä ole se syyllinen kaikkeen.. Tai jos nyt olen mihinkään.



Yritän pysyä rinnalla/tukena päivästä toiseen vaikka ei se tosiaan helppoa ole.



Ja sitä on vaikea käsittää kun itsellä ei ole sellaisia ajatuksia ollut.

Mie son kyllä kaikin puolin ihana, rakastettava, seksikäs jne. mutta sairaus on ikään kuin kalvona välissä. En pääse käsiksi " siihen mieheen" kenen kanssa menin naimisiin.



Ehkä jonain päivänä..



t. Ap

Itse vetäydyin seksuaalisesti, siis muutuin eräällä tavalla " lahnaksi" , mikä ei ollut minun tapaistani muissa suhteissa ollut.

Kyllä siihen liittyi myös erittäin tiukka ja vaativa tutkimusjuttu, ja kauhean tiukat vaatimukset itseni taholta. Se ehkä oli sen perusongelman lisäksi sellainen ylimääräinen raskauttava tekijä, joka antoi ehkä sitten sen viimeisen pisteen niiden kovien kokemusten lisäksi, mitä oli lapsuudessa ollut. Mutta tosiaan, yli 30-vuotiaaksi en ollut koskaan tiedostanut tuollaisia asioita. Psykologi sanoikin, että esim. kypsänä äitinä ei voi olla ennen kuin nämä asiat olet käsitellyt. Ja että tämänkaltaiset asiat " puhkeavat" yleensä juuri siinä iässä viimeistään sitten.

Kun oli päivällä näinkin asiallinen ja mielenkiintoinen ketju menossa.