Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

raskaana ja en tunne mitään vauvaa kohtaan..

Vierailija

onkohan tämä nyt normaalia...? olen raskaan rv 18 ja en ole koko raskaus aikana tuntenut mahassa kasvavaa kohtaan mitään positiivista...mielestäni tämä on vain joku möykky joka siellä on. lapsi oli suunniteltu mutta heti plussan tehtyäni rupesin katumaan asiaa, mietin keskeytystäkin mutta en siihen sitten pystynyt, olin kai liian heikko. tämä olisi neljäs lapsi meille ja pelkään voinko rakastaa häntä koskaan kun ajatukseni näin kauheita..

Sivut

Kommentit (18)

Vierailija

Mitäs teit lapsen jos kerran oli oikein suunniteltu?

Ihmettelen kyllä näitä, jotka ovat käsittäneet että on heidän tehtävänsä yksin täyttää maa. Ja sitten ei riitä edes rakkautta, joopa joo. Pakkohan sen on sulle jonkun sanoa: olet tunne-elämältäsi lapsi vielä. Hanki apua. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Odota nyt rauhassa! Rakkaus kasvaa kyllä!

Uutisia kun lukee näistä Touko Tarkeista ja Oulun vauvantappajasta, niin neuvoisin kuitenkin käyttämään ensisijaisesti ihan sitä kortonkia.. 

On valitettavasti niitäkin tapauksia, jossa se rakkaus ei ikinä kasva. 

Vierailija

No siis. Jos sulla on edellisissä raskauksissa ollut selvä kiintymys vauvaa kohtaan jo raskausaikana, niin silloin on tietenkin olemassa se mahdollisuus, että olet jollain tavalla masentunut. Mutta ei se, että ei tunne sitä syntymätöntä vauvaa kohtaan jotain pakahduttavaa rakkautta, ole mitään poikkeuksellista. Mulla on kaksi lasta, enkä voi sanoa, että olisin ollut kiintynyt heihin sikiövaiheessa. Toki olin huolissaan heidän hyvinvoinnistaan ym., mutta en "odottanut kiihkeästi, että saisin vauvan syliini" tai "rakastunut vauvaan heti raskaustestin tehtyäni". Epäilemättä olisin surrut, jos olisi tullut keskenmeno tai kohtukuolema, mutta kovin konkreettista tunnelatausta mulla ei ollut. Enemmän olin suoraan sanottuna huolissani siitä, kiinnynkö vauvaan - myös toisen lapsen kohdalla.

-

Joten. Et ole epänormaali. Mutta jos tuntemuksesi eroaa radikaalisti aiemmista raskauksista, suosittelen, että käyt juttelemassa jossain (neuvola, tai jos et tunne sielujen sympatiaa th:n kanssa, niin perheneuvola). Voit olla masentunut. Tsemppiä!

Vierailija

Täällä vähän samoja ajatuksia raskausviikolla 21. Minulla (meillä) ne taas johtuvat siitä, että olemme jo kokeneet niin monta keskenmenoa, ettemme enää uskalla kiintyä sikiöön. Takaraivoissa on koko ajan tunne, että miksi tämä selviytyisi kun muutkin ovat kuolleet. Pelon- ja huolensekaisin tuntein jatketaan. Mihinkään 3D/4D ultraan emme tahdo, jos tämä kuitenkin menee kesken.

Vierailija

Voimia rakkaat siskot! Itse en uskaltanut kiintyä, kun oli down-riski, ja olisin sit otattanu sen pois. Se oli kyllä raskasta tuloksen odottamista. Voi kun teille kävisi hyvin, mulle onneks kävi, ja tää vauva on jo ovia paiskova teini.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Täällä vähän samoja ajatuksia raskausviikolla 21. Minulla (meillä) ne taas johtuvat siitä, että olemme jo kokeneet niin monta keskenmenoa, ettemme enää uskalla kiintyä sikiöön. Takaraivoissa on koko ajan tunne, että miksi tämä selviytyisi kun muutkin ovat kuolleet. Pelon- ja huolensekaisin tuntein jatketaan. Mihinkään 3D/4D ultraan emme tahdo, jos tämä kuitenkin menee kesken.

Meillä vähän samanlaista taustaa, ja huomasin että kun liikkeitä aloin tuntea kunnolla päivittäin, niin pystyin kiintymään sikiöön/lapseen. Se jotenkin rauhoitti mieltä, kun tunsi että siellä se porskuttelee. Mutta yksilöllistähän tuo on. Varmaan loppuvaiheessa jos on vielä samat fiilikset, niin kannattaa avoimesti jutella niistä neuvolassa ja mahdollisesti psykologille. Se synnytys ja vauvan kanssa ensiviikot voivat olla aika raskaat mielelle, jos ei ole vielä antanut itselle lupaa kiintyä vauvaan raskauden aikana. Mutta kaikkea hyvää sinulle, ja yritä muistaa välillä että tavallaan ne riskit mitä nyt kohtaatte, ovat niitä normaali elämän riskejä. Se että sikiölle käy jotain nyt, on ihan yhtä todennäköistä kuin neiti x:n sikiölle käy jotain viikolla 21. Mutta eihän se tietenkään kovin lohduta, kun kokemus antaa toisenlaista tunnetta.

Vierailija

Minä myös rv 18 enkä itsekään oikein tunne mitään lasta kohtaan. Ainoastaan sen ainoan kerran kun olen tuntenut jotakin lasta kohtaan oli np-ultra, veikkaan että syy oli siinä että lapsi oli siinä hetkessä eri tavalla konkreettinen ja todellinen kuin muuten raskausaikana. Minusta on ihan normaalia tuntea myös näin. Jotkut äidit rakastuvat silmittömästi lapseensa jo raskausaikana, osa heti syntymässä ja osalla rakkaus kasvaa hitaasti syntymän jälkeen. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa kunhan lastaan lopulta rakastaa.

Huolestuttava tilanne on tietysti sen vuoksi että heti kun raskaus on alkanut, niin olet alkanut katua päätöstäsi sekä harkinnut sen vuoksi keskeytystäkin. Älä välitä ilkeistä kommenteista, anna itsellesi aikaa ja ole itsellesi armollinen. Kuitenkin todennäköisesti rakastut lapseesi viimeistään heti syntymän jälkeen ja ajattelet jälkikäteen että miten oletkaan voinut tuntea tällä tavalla niin kuin nyt.

Vierailija

Tunnetko vielä liikkeitäkään? Omalla kohdallani lapsi personoitui, kun sain tietää hänen sukupuolensa joskus raskauden puolivälissä. Rakkaus lapseen ei kuitenkaan syntynytkään hänen synnyttyään, sen sijaa sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Ensimmäiset rakkauden tunteet vauvaan syntyi, kun hän oli 3 kk, silloin olin päässyt hoitoon.

Vierailija

Miksi aloitti katua raskautta? Olisiko siinä syy siihen että et koe tuntevasi mitään sikiötä kohtaan? Et ole mitenkään epänormaali, tai huono äiti. Juttele tuntemuksistasi neuvomassa, voit saada lisää tietoa ja tarvittaessa apua.

Vierailija

Minulle sikiö on vain sikiö. Jälkimmäistä jopa vihasin kun tuli pyytämättä. Mietin psykologilla käymistä mutta en halunnut kuitenkaan käydä ruotimassa asiaa. Vauva on silti ihan toinen juttu ja suloinen. En leiju pilvissä, mutta toisaalta se ei ole minun tapaistani muutenkaan.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Odota nyt rauhassa! Rakkaus kasvaa kyllä!

Kuinka kauan voi odottaa rauhassa, että rakkaus kasvaa? Milloin tämä ällä myytti äidin rakkaudesta murretaan? Olisiko jo aika puhua tästäkin asiasta riittävän avoimesti, että kaikille lapsille ei ole suotu sitä rakastavaa vanhempaa? t. 3v. äiti

Vierailija

Ei ole tavatonta, onhan syntymättömien lasten murhaaminen arkipäiväistä pikkuhupia naisille. Oletko miettinyt aborttia, siitä voisi saada ainakin hauskan jutun illanistujaisiin?

Vierailija

Minusta on hirveän alentavaa kuitata tuo vain jollain "kyllä se siitä" lässytipaskalla, joka loppujen lopuksi vain syyllistää jos se ei siitä sitten suttaannukaan. Ihan vakavastiotettavasta asiasta kyse kuitenkin. Minä en tuntenut mitään kun raskauduin ja tein abortin hyvin kevyin mielin, vieläkään asia ei hetkauta oikeastaan ollenkaan ja olen kyllä päätökseen tyytyväinen ei sillä, mutta että ihan todellisesta asiasta on kyse. Voin kuvitella miltä tuo tuntemani tunne tuntuu äidistä, etenkin kun raskaus on ollut toiveissa.

Minä kehottaisin menemään rohkeasti juttelemaan jonnekin ja purkamaan tuntoja. Varmasti on paljon kaikenlaista mielessä, jo ihan käytännön asioista stressaaminen jossain tajunnan takamailla, ihan tiedostamattakin, voinee vaikuttaa paljon. Tai ehkä vanhat huonot kokemukset raskauksista, synnytyksistä tai jostain, mistä minä sen voin tietää. Mutta se, että tunnet noin on kuitenkin fakta ja jostainhan se johtuu, joten eiköhän asia ole selvitettävissä ja mitä nopeammin, sitä pikemmin pääset nauttimaan halutusta raskaudestasikin. Lykkyä!

Vierailija

Kannattaa jutella asiasta rohkeasti neuvolassa. Et ole ainoa, jolla on tuollaisia ajatuksia, ne eivät ole väärin eivätkä vaarallisia. Tärkeintä on, että saat tukea jaksamiseesi ja keskusteluapua jos tarvitset sellaista. Voimia.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat