Perheen perustamisen järjettömyydestä

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus kaduttaa usein vasta vanhemmalla iällä.

http://www.hs.fi/m/elama/a1406689607354

Lasten tekeminen kaduttaa usein vanhemmalla iällä:

http://www.vauva.fi/keskustelu/2450416/perheen_perustamisen_jarjettomyy…

Molemmissa tasan yhden ihmisen esimerkki. Kumpi voitti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nelikymppinen mies ja tajusin juuri eilen illalla, että miten järjetöntä on ollut hankkiutua parisuhteeseen ja vielä tehdä siihen lapsiakin.

Onhan ne ihania, omat lapset - enkä niitä vaihtaisi enää, enkä toki vaimoakaan.

Mietin vain sitä, miten paljon helpompaa kaikki olisi yksin.

Saisi päättää kaiken ihan yksin - tai olla päättämättä. Siitäkään ei kukaan syyllistäisi tai jos jostain tekemättä jättämisestä koituisi seurauksia, ainoa kärsijä olisi ihan vaan itse.

Asuntolainaa ei tarvitsisi olla niin paljoa, ei tarvitsisi kuluttaa aikaansa vaimon sukulaisten kissanristiäisissä, ei tarvitsisi valvoa öisin lasten takia, voisi nukkua vaikka päivällä, voisi ostaa (tai olla ostamatta) ruuaksi mitä haluaa ja sitä voisi syödä koska haluaa, ei tarvitsisi olla vastuussa tai huolissaan lapsistaan ja niiden kehityksestä, yms.

Voisi jopa olla henkisesti riippumattomampi työpaikastaan (tai siis palkkatuloistaan), kun elätettävänä olisi vain oma napa. Eikä tarvitsisi tosiaan puntaroida onnistumistaan kasvattajana ja miettiä onko pilannut jollain valinnallaan tai valitsematta jättämisellään lapsensa elämää.

Miksi näistä asioista ei oikeastaan missään ja koskaan puhuta?

Aina vaan ylistetään sitä perhettä ja idylliä ja nuoret ihmiset menevät siihen mukaan, kun vanhemmat painostavat ja niin kuuluu tehdä. On yleisesti hyväksyttyä olla naimisissa ja hankkia se 1,7 lasta, farmariauto, omakotitalo ja kultainennoutaja. Kaikki muu on erilaisuutta ja outoa.

Mutta loppujen lopuksi uskon, että olisin omillani paljon tyytyväisempi.

Paremmin nukkunut, vähemmän stressaantunut, oman elämäni herra, jolla voisi olla jopa jotain intohimoja ja kiinnostuksenkohteita.

Nyt on tilalla perheenisä, joka miettii selvitäänkö taloudellisesti, kestääkö korvienväli itsellä tai vaimolla tai lapsilla, kuoleeko ne auton alle koulumatkalla vai raiskaako joku ne, vai kiusataanko lapsia tai onko niillä nyt tarpeeksi henkistä ja materiaalista hyvää ja saakohan ensi yönä nukuttua ja tuleekohan meidän työpaikalla irtisanomisia ja seksiä ei ainakaan taida saada lähiaikoina, kun vaimo on kireä, kiireinen ja kipeänäkin vielä. Ei jaksa harrastaa mitään, eikä olisi aikaakaan, kun pitää käydä töissä ja ruokkia lapset ja käydä kaupassa ja nyt puuttuu sitä ja tätä ja huomiseksi pitää ostaa lapselle harrastukseen semmoista ja tämmöistä ja maailmaltakin kuuluu pelkkiä huonoja uutisia, samoin kuin kotimaastakin, tulevaisuus vaikuttaa silkalta paskalta, mutta silti pitäisi lastensa huoltajana osata tehdä järkeviä valintoja ja yrittää rakentaa heille hyvää tulevaisuutta.

Yksin yksiössä ei tarvitsisi tuosta kaikesta tulevastakaan niin stressata.

Nuoret miehet. Harkitkaa perheen perustamista tarkkaan, vaikka ympäristö sitä tuntuisikin vaativan, niin muodostakaa oma käsityksenne ja tehkää vasta sitten ratkaisunne.

Ansiokas ja hyvin kirjoitettu kuvaus perheenisän angstista vuonna 2015.

Voin lohduttaa sinua hiukkasen. Olen välillä ajatellut lähes sanasta sanaan kuvailemiasi ajatuksia. Mutta sitten muistan. Olen perheen suhteen "myöhäisherännäinen" eli ensimmäinen lapseni tuli vasta 45 ikävuoden jälkeen ja naimisiin olin mennyt vasta vähän aiemmin.

Sitä ennen elin siis "huoletonta ja vapaata" sinkkuelämää. Ja olihan se ihanaa aina tuonne 40-vuotispäivän tienoille asti. Kuitenkin. "Huoleton ja vapaa" elämä alkoi lopulta tuntua kovin tyhjältä. Samalla meiningillä menneistä kavereistani oli jo muutama kuollut ja muutama päätynyt niin pohjalle ettei niiden kanssa voinut olla tekemisissä. Loputkaan eivät enää näyttäneet niin raikkailta kuin joskus ja peilistä katsoi mies, jonka silmissä alkoi välähdellä aito epätoivo kaiken merkityksettömyydestä. Radalla tunsin itseni papparaiseksi ja perheellisten ystävieni kemuissa ulkopuoliseksi.

Jos halusi juoda kaljaa sai juoda. Jos halusi syödä ulkona meni vaan. Jos mimmi kiinnosti niin iskemään. Jos halusi nukkua puoleen päivään niin siitä vaan. Ja lopulta MILLÄÄN TUOLLA ei ollut enää MITÄÄN arvoa. Kaikki oli samaa paskaa materiaa päivästä toiseen. Mitään ei ollut itsellä pelissä missään asiassa. Jokainen bile oli nähty. Kaiken hiusvärisiä mimmejä nussittu kännissä mun yksiön Futonilla. Kaikki samaa luuppia ikuisesti eikä millään mitään väliä. Tässäkö se elämä nyt sitten oli? Kokonaisuudessaan? Pillua, kaljaa, ruokaa, harrastus ja vitusti omaa aikaa, jota ei voi antaa kenellekään.

Onneksi heräsin. Tuon tien päässä olisi ollut alkoholisoituminen, itsemurha tai krooninen masennus.

Nyt pelkään joka päivä. Pelkään duunin takia. Pelkään että lapselle käy jotain. Pelkään kaikkea mahdollista. Aiemmin en välittänyt mistään. En edes itsestäni.

ELÄMÄ ON PELOTTAVAA jos siihen tarttuu ja uskaltaa välittää jostain.

Tuossa tuli aika kiitettävästi esiin se yksinolemisen kääntöpuoli, josta ehkä itsekin osan vielä kyllä muistan. Kiitos tuosta, nyt vähän muistuu mieleen niitä fiiliksiä, joiden takia olen itsekin nimenomaan halunnut perheen ja lapsia.

En kyllä siihenkään elämänvaiheeseen haluaisi enää takaisin.

Toisaalta, en kyllä tässä kipuillessani liittänytkään yksin elämiseen mammonaa tai luksusta, sen kummemmin kuin irtosuhteita tai alkoholiakaan, mutta ne saattaisivat siihen jokatapauksessa hiipiä mukaan.

AP

Ja voisko YP mitenkään korjata tuon vian, että postissa oleva linkki sotkee quote-tagit???

Mä taas tykkään täysillä perhe-elämästä. Sinkkuna en viihtynyt, ei ollut mun juttuni.

Parisuhteessa (avioliitto) olen elänyt 10 vuotta ja lapsia on neljä aika pienillä ikäeroilla. Olemme asuneet kahdessa eri maanosassa ja kotona puhutaan aktiivisesti kolmea eri kieltä.

Elämä tuntuu täydeltä, antoisalta ja onnelliselta. En osaa nähdä yövalvomisia yms. elämänlaatua heikentävänä. Ajattelen, että ne vain kuuluu tähän pakettiin ja muutaman vuoden sisällä yöt helpottuvat.

En tarvitse helppoa, huoletonta, vastuusta ja velvotteista vapaata elämää. Etenkin kun omasta kokemuksesta tiedän, että sinkkuelämä ei näitä kuitenkaan tuo. Enemmän stressaantunut olin sinkkuna ja siihen yhdistyi yksinäisyys ja kaipuu saada oma perhe.

Olen kiitollinen perheestäni, hyvästä puolisosta ja lapsistamme. Elämä on hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Totta kai tajuan, että ihmisellä on taipumusta etenkin vähän synkemmällä hetkellä haikailla ja kaivata sen perään, mitä itsellä ei ole. Kuvitellaan, että toisella on paremmin kuin itsellä. Ihan peruskauraa.

Niistä ystävistäni, joilla oli omina sinkkuaikoinani perhe (ja joita silloin kadehdin osin), muutamilla on käynyt vähän ohraisemmin, on tullut avioeroa, mielenterveysongelmaa, alkoholia ja viikonloppu-isyyttä.

Eli tunnistan tuonkin, että parisuhteella on varmaan miestä suojeleva vaikutus. Hyvä.

Mutta toisaalta nämä kaverit tuntuvat nykyään taas osittain kahdehtivan minun elämääni, jota tuossa avauksessa itse pidän ainakin osittain ahdistavana.

Ei ole ihmisellä helppoa :)

Joku arveli, että lapseni ovat aika pieniä ja että kyllä sitä suvantovaihetta sieltä pukkaa elämässä, kunhan muksut kasvavat. Varmaan niinkin. Se on mahdollista.

Toisaalta pitäisi elää elämäänsä päivä kerrallaan, eikä niin että "sitten kun".

Toisaalta nyt kouluikäisten lasteni kanssa olen kyllä jo herännyt siihenkin, että tämä murehtiminen loppuu todennäköisesti vasta omaan hautaan tai Alzheimeriin. Itseni tuntien tunnen vastuuta ja huolta lasteni pärjäämisestä, vaikka nämä olisivat nelikymppisiä, niinkuin itse nyt.

En usko, että aiheeseen on olemassa mitään oikeita ratkaisuja, mutta on mielenkiintoista lukea tämän avaukseni herättämiä ajatuksia. Kiitos niistä!

AP

Kyllä se murehtiminen hellittää. Minun lapseni ovat aikuisia ja hyvin pärjääviä ja molemmat parisuhteessa. En enää pahemmin murehdi, minulla on se asenne että ensisijaisesti puolisot huolehtivat heistä. Toki me autamme jos tarvitaan, mutta tapailemme heitä ja olemme hyvissä väleissä, mutta emme kysele huolien perään enää.

Nautimme heistä.

Olemme mieheni kanssa terveitä ja teemme elämässä kaikkea kivaa, eletään sinkkuelämää, seksiäkin on riittävästi ja siihenkin on tullut uusia ulottuvuuksia.

Se mitä joskus harmittelen, on se että uraa olisin halunnut vähän enemmän saada, mutta en jaksanut , kun mieheni teki sitä.

Vastuu lapsista jäi minulle.

Ap kuulostat fiksulta ja vastuuntuntoiselta mieheltä ja hyvältä isältä. <3 soisin itsekin, että ihmiset pohtisivat näitä asioita tarkkaan, ennen kuin hankkivat niitä lapsia.

N24, lapseton luultavasti myös tulevaisuudessa

Vierailija kirjoitti:

Mä taas tykkään täysillä perhe-elämästä. Sinkkuna en viihtynyt, ei ollut mun juttuni.

...

En tarvitse helppoa, huoletonta, vastuusta ja velvotteista vapaata elämää. Etenkin kun omasta kokemuksesta tiedän, että sinkkuelämä ei näitä kuitenkaan tuo. Enemmän stressaantunut olin sinkkuna ja siihen yhdistyi yksinäisyys ja kaipuu saada oma perhe.

Niin, tässähän tulee esille juuri se, että ihmisen pitäisi tunnistaa joissa, onko lapsiperhetyyppiä vai ei. Sinä selkeästi olet, joten lapsetonta elämääsi "pilasi" lasten kaipuu. Sille, joka lapsia ei kaipaa, on asia ihan eri. 

Ps: Miksi sinäkään et huomioi ollenkaan sitä vaihtoehtoa, että olisi parisuhde mutta ei lapsia? Miksi aina tarjotaan lapsiperhe-elämän vaihtoehdoksi vain sinkkuutta???

Ps2: Mullakin on perhe, vaikka ei olekaan lapsia. Siihen kuuluu puoliso ja lemmikit. Perhe ei tarkoita lapsia. Käyttäkää termiä "lapsiperhe" jos tarkoitatte perhettä, jossa on myös lapsia. 

Vierailija kirjoitti:

Itse päätin vasta kolmekymppisenä ryhtyä perheelliseksi, koska pelkäsin noita asioita ja lapsen sitovuutta. Kärsin nuoruuteni maailman tuskaa ja pidin ihmiselämää järjettömänä touhuna monilta osin.

Pikkuhiljaa olen tasaantunut ja löytänyt tasapainoa elämääni.

Ja lopulta päätin sen lapsenkin tehdä, vaikka raskaus ja lapsen sitovuus oli kriisi kaikesta etukäteispohdinnasta huolimatta.

Nyt jokunen vuosi on vierähtänyt, paljon on tapahtunut.

Ahdistaa tämä Suomen ilmapiiri erittäin paljon.

Silti olen arjessani joka päivä aina vaan onnellisempi, koska elämään on löytynyt omaa sisäistä tasapainoa.

Yritä sinäkin ap hyväksyä elämäsi, ymmärtää että tämäkin tilanne on vain väliaikainen. Voit tehdä päivässä pieniä valintoja joilla voit etsiä hyvinvointia itsellesi ja perheellesi.

Sano jotain kaunista rakkaillesi. Kipaise lenkille vaikka väsyttäisikin.

Kiitos kaikista rakentavista kommenteista ja varsinkin tästä lainaamastani.

Oli tilanne nyt väliaikainen tai ei, niin aion toimia ehdotuksesi mukaan ja kokeilla säätää tilannetta niillä keinoilla, joita minulla on käytettävissä. Ja aion ehdottomasti sanoa jotain kaunista rakkailleni!

AP

Olen päälle nelikymppinen nainen. Olin aina ajatellut, että olisin aivan tyytyväinen elämääni lapsettomanakin. Sitten rakastuin mieheen, joka halusi useammankin lapsen. Suostuin muutaman vuoden seurusteltuamme siihen, että hankkisimme yhden lapsen. Koko raskauden ajan olin kuitenkin kauhuissani, ja ajattelin, että nyt olen pilannut elämäni. Lapsen synnyttyä, oikeastaan jo silloin kuin näin lapsen ensimmäistä kertaa, minussa tapahtui jotain, jota en oikeastaan osaa edes selittää. Muutuin ihmisenä aivan valtavasti, arvomaailmani muuttui, oikeastaan kaikki muuttui. Ja lopputulos nyt, 15 vuoden kuluttua, on se että meillä on kolme lasta. 

Isommat lapset ovat jo murrosiässä, nuorin kakkosluokkalainen. Enää ei ole valvottuja öitä eikä elämä ole yhtä raskasta kuin silloin, kun lapset olivat pieniä.  Sen voin ainakin sanoa, että lapset ovat tuoneet elämään valtavasti rikkautta ja täyteyttä, tietysti myös rakkautta, sekä annettuna että saatuna.

Voi olla, että lapsettomanakin olisin elänyt hyvän elämän. Olen kuitenkin onnellinen siihen, että lapset tuli tuli hankittua. Myönnän, että lapset ovat tuoneen myös huolen ja pelon tunteet, enkä myöskään ole enää vastuussa vain itsestäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nelikymppinen mies ja tajusin juuri eilen illalla, että miten järjetöntä on ollut hankkiutua parisuhteeseen ja vielä tehdä siihen lapsiakin.

Onhan ne ihania, omat lapset - enkä niitä vaihtaisi enää, enkä toki vaimoakaan.

Mietin vain sitä, miten paljon helpompaa kaikki olisi yksin.

Saisi päättää kaiken ihan yksin - tai olla päättämättä. Siitäkään ei kukaan syyllistäisi tai jos jostain tekemättä jättämisestä koituisi seurauksia, ainoa kärsijä olisi ihan vaan itse.

Asuntolainaa ei tarvitsisi olla niin paljoa, ei tarvitsisi kuluttaa aikaansa vaimon sukulaisten kissanristiäisissä, ei tarvitsisi valvoa öisin lasten takia, voisi nukkua vaikka päivällä, voisi ostaa (tai olla ostamatta) ruuaksi mitä haluaa ja sitä voisi syödä koska haluaa, ei tarvitsisi olla vastuussa tai huolissaan lapsistaan ja niiden kehityksestä, yms.

Voisi jopa olla henkisesti riippumattomampi työpaikastaan (tai siis palkkatuloistaan), kun elätettävänä olisi vain oma napa. Eikä tarvitsisi tosiaan puntaroida onnistumistaan kasvattajana ja miettiä onko pilannut jollain valinnallaan tai valitsematta jättämisellään lapsensa elämää.

Miksi näistä asioista ei oikeastaan missään ja koskaan puhuta?

Aina vaan ylistetään sitä perhettä ja idylliä ja nuoret ihmiset menevät siihen mukaan, kun vanhemmat painostavat ja niin kuuluu tehdä. On yleisesti hyväksyttyä olla naimisissa ja hankkia se 1,7 lasta, farmariauto, omakotitalo ja kultainennoutaja. Kaikki muu on erilaisuutta ja outoa.

Mutta loppujen lopuksi uskon, että olisin omillani paljon tyytyväisempi.

Paremmin nukkunut, vähemmän stressaantunut, oman elämäni herra, jolla voisi olla jopa jotain intohimoja ja kiinnostuksenkohteita.

Nyt on tilalla perheenisä, joka miettii selvitäänkö taloudellisesti, kestääkö korvienväli itsellä tai vaimolla tai lapsilla, kuoleeko ne auton alle koulumatkalla vai raiskaako joku ne, vai kiusataanko lapsia tai onko niillä nyt tarpeeksi henkistä ja materiaalista hyvää ja saakohan ensi yönä nukuttua ja tuleekohan meidän työpaikalla irtisanomisia ja seksiä ei ainakaan taida saada lähiaikoina, kun vaimo on kireä, kiireinen ja kipeänäkin vielä. Ei jaksa harrastaa mitään, eikä olisi aikaakaan, kun pitää käydä töissä ja ruokkia lapset ja käydä kaupassa ja nyt puuttuu sitä ja tätä ja huomiseksi pitää ostaa lapselle harrastukseen semmoista ja tämmöistä ja maailmaltakin kuuluu pelkkiä huonoja uutisia, samoin kuin kotimaastakin, tulevaisuus vaikuttaa silkalta paskalta, mutta silti pitäisi lastensa huoltajana osata tehdä järkeviä valintoja ja yrittää rakentaa heille hyvää tulevaisuutta.

Yksin yksiössä ei tarvitsisi tuosta kaikesta tulevastakaan niin stressata.

Nuoret miehet. Harkitkaa perheen perustamista tarkkaan, vaikka ympäristö sitä tuntuisikin vaativan, niin muodostakaa oma käsityksenne ja tehkää vasta sitten ratkaisunne.

"Huoleton ja vapaa" elämä alkoi lopulta tuntua kovin tyhjältä. Samalla meiningillä menneistä kavereistani oli jo muutama kuollut ja muutama päätynyt niin pohjalle ettei niiden kanssa voinut olla tekemisissä. Loputkaan eivät enää näyttäneet niin raikkailta kuin joskus ja peilistä katsoi mies, jonka silmissä alkoi välähdellä aito epätoivo kaiken merkityksettömyydestä. Radalla tunsin itseni papparaiseksi ja perheellisten ystävieni kemuissa ulkopuoliseksi.

Jos halusi juoda kaljaa sai juoda. Jos halusi syödä ulkona meni vaan. Jos mimmi kiinnosti niin iskemään. Jos halusi nukkua puoleen päivään niin siitä vaan. Ja lopulta MILLÄÄN TUOLLA ei ollut enää MITÄÄN arvoa. Kaikki oli samaa paskaa materiaa päivästä toiseen. Mitään ei ollut itsellä pelissä missään asiassa. Jokainen bile oli nähty. Kaiken hiusvärisiä mimmejä nussittu kännissä mun yksiön Futonilla. Kaikki samaa luuppia ikuisesti eikä millään mitään väliä. Tässäkö se elämä nyt sitten oli? Kokonaisuudessaan? Pillua, kaljaa, ruokaa, harrastus ja vitusti omaa aikaa, jota ei voi antaa kenellekään.

Onneksi heräsin. Tuon tien päässä olisi ollut alkoholisoituminen, itsemurha tai krooninen masennus.

Nyt pelkään joka päivä. Pelkään duunin takia. Pelkään että lapselle käy jotain. Pelkään kaikkea mahdollista. Aiemmin en välittänyt mistään. En edes itsestäni.

ELÄMÄ ON PELOTTAVAA jos siihen tarttuu ja uskaltaa välittää jostain.

Nice story, bro. Olet malliesimerkki ihmisestä, joka sitten "myöhäisperheherännäisenä" kuvittelee kuinka muiden lapsettomien elämä on samanlaista "juodaan ja nussitaan vieraita yksiössä" -paskaa kuin itselläsi oli. Sitten ihmetellään kuorossa miten me lapsettomat oikein jaksetaan vieläkin bilettää ja ryypätä, ja kuinka siitä voi löytää elämänsisältöä 9-kymppiseksi asti...

Ei tuohon enää oikein jaksa edes kommentoida, kuin että elämäsi kuulosti todella surulliselta, ja toivottavasti nyt sitten viimein pakkoaikuistuit niiden lastesi myötä. Sun kaltaisille selvästi ainoa keino ottaa itseään niskasta kiinni ja löytää elämän mielekkyys. Turha varmaan edes toivoa, että ymmärtäisit, kuinka sun rappioelämäntapa ei liippaa läheltäkään suurimman osan lapsettomien elämää.

Melko raivoisa palaute miehelle, joka ainoastaan tarjosi lohtua elämästään stressaantuneelle toiselle miehelle... Asiasi eivät selvästikään voisi olla paremmin. Onnellisuutesi suorastaan hehkuu jokaiselta katkeralta riviltä.

Se mitä sinä nyt raivostuspäissäsi kutsut "rappioelämäksi" oli ihan normaalia poikamiehen elämää. Voin kokolailla varmuudella todeta, että se alkaa maistua puulta viimeistään tuolla 40 ikävuoden paikkeilla. Toki tiedän maailmassa olevan myös sinkkumunkkeja, jotka luostareissaan nauttivat spartalaisen kurinalaisuuden tuomista iloista, yksinäisistä lenkeistä ja elokuvakerhon keskusteluista. Lapsettomista en varsinaisesti puhunut vaan tuosta "vapaana" olemisen ikuisesta onnesta ja toisaalta perheen perustamisen tuomista huolista. Ja niistäkin edelleen omalla kohdallani.

Mutta siis kaippa sellaisestakin voi joutua niin suuren kiukun valtaan että päätyy kommentoimaan juttua, jota ei oikein edes jaksaisi kommentoida........

Olen naimisissa oleva nuori nainen mutta en uskalla edes yrittää saada lapsia vielä sillä pelottaa juuri nämä asiat. Meillä on mieheni kanssa ihana suhde ja pelkään että se muuttuu jos saisimme lapsen...

Ihanaa Ap, hyvä synnyttää hyvää ja hyvät elämäntavat auttavat jaksamaan rankat vaiheet! Vaikutat hyvältä mieheltä!

Kukapa kunnollinen vanhempi ei murehtisi, että onko lapsen päivät hoidossa liian pitkiä, tai pelkäisi että lapsi joutuu kiusatuksi, satutetuksi. Kelläpä vastuullisella vanhemmalla ei kävisi mielessä pelko irtisanomisesta tai omasta, tai puolison jaksamisesta. 

Tiedätkö mitä, ap? Sinä olet hyvä isä. Ja hyvä puoliso. Erityisesti siksi, että myönnät tunteesi ja pelkosi itsellesi, etkä kiellä niitä. Et peitä pahaa oloa suorittamiseen, tai vielä pahempaa: kylmyyteen, juomiseen yms. mitä näitä perinteisiä miesten pakokeinoja nyt onkaan. Sinä sanot että voi perse, että tämä elämä vituttaa. Se on oikein! Sanoa se. Sillä kun tunnistaa itsessään tämän, suunta on enää ylöspäin. 

Meidän kulttuurihistoriassamme perheen perustaminen on ollut pakollinen paha. Sekä naisille, että miehille. Ehkä, jos sattui olemaan suuren perheen keskeltä joku harmiton yksilö, elämä hyväksytysti ilman perhettä oli mahdollista. 99,8% kansalaisista meni sen mukaan, miten "aina" oli menty. Kuka tietää, kuinka moni nykyään on vanhempi silkasta tavasta? Ja kuinka moni heistä kantaa vastuunsa silti? 

*

Minulla on perhe: aviomies ja kolme lasta. En kadu perheen perustamista, vaan kadun elämätöntä elämää ennen tätä. Tämä on nyt hyvä, saan jokaisesta paljon iloa, vaikka huolet onkin aika musertavia ajoittain. Ja arki on hektistä. Sen sijaan, jos nyt eläisin unelmaani, uskon etten kaipaisi edes puolisoa rinnalleni, saati perhettä. Mutta jossittelu on minusta kuluttavaa, parempi on luovia läpi elämänsä niin että kokemuksissa hyvät on plussalla. 

Mukavaa joulun aikaa ap:lle ja muille rehellisille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nelikymppinen mies ja tajusin juuri eilen illalla, että miten järjetöntä on ollut hankkiutua parisuhteeseen ja vielä tehdä siihen lapsiakin.

Onhan ne ihania, omat lapset - enkä niitä vaihtaisi enää, enkä toki vaimoakaan.

Mietin vain sitä, miten paljon helpompaa kaikki olisi yksin.

Saisi päättää kaiken ihan yksin - tai olla päättämättä. Siitäkään ei kukaan syyllistäisi tai jos jostain tekemättä jättämisestä koituisi seurauksia, ainoa kärsijä olisi ihan vaan itse.

Asuntolainaa ei tarvitsisi olla niin paljoa, ei tarvitsisi kuluttaa aikaansa vaimon sukulaisten kissanristiäisissä, ei tarvitsisi valvoa öisin lasten takia, voisi nukkua vaikka päivällä, voisi ostaa (tai olla ostamatta) ruuaksi mitä haluaa ja sitä voisi syödä koska haluaa, ei tarvitsisi olla vastuussa tai huolissaan lapsistaan ja niiden kehityksestä, yms.

Voisi jopa olla henkisesti riippumattomampi työpaikastaan (tai siis palkkatuloistaan), kun elätettävänä olisi vain oma napa. Eikä tarvitsisi tosiaan puntaroida onnistumistaan kasvattajana ja miettiä onko pilannut jollain valinnallaan tai valitsematta jättämisellään lapsensa elämää.

Miksi näistä asioista ei oikeastaan missään ja koskaan puhuta?

Aina vaan ylistetään sitä perhettä ja idylliä ja nuoret ihmiset menevät siihen mukaan, kun vanhemmat painostavat ja niin kuuluu tehdä. On yleisesti hyväksyttyä olla naimisissa ja hankkia se 1,7 lasta, farmariauto, omakotitalo ja kultainennoutaja. Kaikki muu on erilaisuutta ja outoa.

Mutta loppujen lopuksi uskon, että olisin omillani paljon tyytyväisempi.

Paremmin nukkunut, vähemmän stressaantunut, oman elämäni herra, jolla voisi olla jopa jotain intohimoja ja kiinnostuksenkohteita.

Nyt on tilalla perheenisä, joka miettii selvitäänkö taloudellisesti, kestääkö korvienväli itsellä tai vaimolla tai lapsilla, kuoleeko ne auton alle koulumatkalla vai raiskaako joku ne, vai kiusataanko lapsia tai onko niillä nyt tarpeeksi henkistä ja materiaalista hyvää ja saakohan ensi yönä nukuttua ja tuleekohan meidän työpaikalla irtisanomisia ja seksiä ei ainakaan taida saada lähiaikoina, kun vaimo on kireä, kiireinen ja kipeänäkin vielä. Ei jaksa harrastaa mitään, eikä olisi aikaakaan, kun pitää käydä töissä ja ruokkia lapset ja käydä kaupassa ja nyt puuttuu sitä ja tätä ja huomiseksi pitää ostaa lapselle harrastukseen semmoista ja tämmöistä ja maailmaltakin kuuluu pelkkiä huonoja uutisia, samoin kuin kotimaastakin, tulevaisuus vaikuttaa silkalta paskalta, mutta silti pitäisi lastensa huoltajana osata tehdä järkeviä valintoja ja yrittää rakentaa heille hyvää tulevaisuutta.

Yksin yksiössä ei tarvitsisi tuosta kaikesta tulevastakaan niin stressata.

Nuoret miehet. Harkitkaa perheen perustamista tarkkaan, vaikka ympäristö sitä tuntuisikin vaativan, niin muodostakaa oma käsityksenne ja tehkää vasta sitten ratkaisunne.

"Huoleton ja vapaa" elämä alkoi lopulta tuntua kovin tyhjältä. Samalla meiningillä menneistä kavereistani oli jo muutama kuollut ja muutama päätynyt niin pohjalle ettei niiden kanssa voinut olla tekemisissä. Loputkaan eivät enää näyttäneet niin raikkailta kuin joskus ja peilistä katsoi mies, jonka silmissä alkoi välähdellä aito epätoivo kaiken merkityksettömyydestä. Radalla tunsin itseni papparaiseksi ja perheellisten ystävieni kemuissa ulkopuoliseksi.

Jos halusi juoda kaljaa sai juoda. Jos halusi syödä ulkona meni vaan. Jos mimmi kiinnosti niin iskemään. Jos halusi nukkua puoleen päivään niin siitä vaan. Ja lopulta MILLÄÄN TUOLLA ei ollut enää MITÄÄN arvoa. Kaikki oli samaa paskaa materiaa päivästä toiseen. Mitään ei ollut itsellä pelissä missään asiassa. Jokainen bile oli nähty. Kaiken hiusvärisiä mimmejä nussittu kännissä mun yksiön Futonilla. Kaikki samaa luuppia ikuisesti eikä millään mitään väliä. Tässäkö se elämä nyt sitten oli? Kokonaisuudessaan? Pillua, kaljaa, ruokaa, harrastus ja vitusti omaa aikaa, jota ei voi antaa kenellekään.

Onneksi heräsin. Tuon tien päässä olisi ollut alkoholisoituminen, itsemurha tai krooninen masennus.

Nyt pelkään joka päivä. Pelkään duunin takia. Pelkään että lapselle käy jotain. Pelkään kaikkea mahdollista. Aiemmin en välittänyt mistään. En edes itsestäni.

ELÄMÄ ON PELOTTAVAA jos siihen tarttuu ja uskaltaa välittää jostain.

Nice story, bro. Olet malliesimerkki ihmisestä, joka sitten "myöhäisperheherännäisenä" kuvittelee kuinka muiden lapsettomien elämä on samanlaista "juodaan ja nussitaan vieraita yksiössä" -paskaa kuin itselläsi oli. Sitten ihmetellään kuorossa miten me lapsettomat oikein jaksetaan vieläkin bilettää ja ryypätä, ja kuinka siitä voi löytää elämänsisältöä 9-kymppiseksi asti...

Ei tuohon enää oikein jaksa edes kommentoida, kuin että elämäsi kuulosti todella surulliselta, ja toivottavasti nyt sitten viimein pakkoaikuistuit niiden lastesi myötä. Sun kaltaisille selvästi ainoa keino ottaa itseään niskasta kiinni ja löytää elämän mielekkyys. Turha varmaan edes toivoa, että ymmärtäisit, kuinka sun rappioelämäntapa ei liippaa läheltäkään suurimman osan lapsettomien elämää.

Musta tuo oli hyvä tarina, todella kärjistetty vain.

Mutta löysin siitä samaa kuin omastakin ajattelusta, kun olin nuoruuden elänyt. Eli juuri tuo, että mikään ei liikuttanut pätkääkään.

Aivan kuin se, jos saat syödä herkkuja mielinmäärin, ei ne maistu enää miltään. Mutta autas, jos on vain yksi päivä viikossa, kun saat sen pienen palan suklaata. Voi että se maistuu niin makealta.

Mutta kyllähän sitä jaksaa, jos oma nuoruus tuli vietettyä töissä tai kumppanin kanssa kotona..

Mutta älä oleta, että muiden täytyisi elää

SAMALLA TAVALLA kuin sinä, juuri sillä hetkellä kuin sinä.

Tuo on kapeakatseisuutta ja muutenkin tapasi kirjoittaa on tarpeettoman ilkeä.

Ihanan rehellinen kirjoitus. Olen samoja pointteja, kuin AP, koittanut sanoa ystävilleni, kun he kyselevät lasten hankinnasta ja muusta.

Uskon olevani elämääni paljon tyytyväisempi ilman omia lapsia. 

Erityisesti nykypäivänä lasten teko tuntuu nimenomaan järjettömältä - mitä tällä maailmalla on lapsille tarjota? Kuinka maksan esim. lasteni koulun käynnit (ainakin korkeakoulututkinnoista tod. näk. tulee 20 v. päästä maksullisia)? Mitä teen, jos lapseni ajautuukin väärille poluille eikä se paljon puhuttu suvantovaihe alakaan teini-iän jälkeen? 

Jatkuva huoli ja stressi - nämä kaksi asiaa valitettavasti kuvaavat itselleni perhe-elämää. Perhe-elämä on toki paljon muutakin ja pitää sisällään positiivisia asioita - mutta ei mielestäni niin paljon, että perheen perustaminen kuitenkaan omalla kohdallani kannattaisi. 

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus kaduttaa usein vasta vanhemmalla iällä.

http://www.hs.fi/m/elama/a1406689607354

Tämän (nuoret) velat kovin usein - ymmärrettävästi - sivuuttavat: sen että elämä on pitkä ja mieli saattaa muuttua. Sitten kun asialle ei enää voi mitään. Jos jäisin ikuiseksi ajoiksi 31-vuotiaaksi ja toisaalta jos lapset eivät koskaan kasvaisi isoiksi vaan vanhemmuus tarkoittaisi yhtä kuin "pikkulapsiperhehelvetti", en olisi koskaan tehnyt lapsia. Lapsettomuuden hyvät puolet ovat vain valitettavasti kovin nopeasti ohi, kuten myös vanhemmuuden raskaat vuodet (jotka toisaalta ovat myös täynnä iloa).

Jokainen tietenkin tekee niinkuin itselle parata. En vaan ymmärrä että jos elämä on niin mahtavaa ilman lapsia ja jos päätös on niin varmalla pohjalla, miten ihmeessä jaksatte hengata täällä vaivapalstalla toitottamassa lapsettomuuden auvoutta. Tiedättekö ku vanhemmuuden valinneita ei ihan oikeesti kiinnosta, siis sinun lapsettomuutesi. Ihan rauhassa vaan.

Kuolisin tylsyyteen pitkässä juoksussa.

Tutkittu juttu, että toisista huolen pitäminen tekee ihmisestä onnellisen ja elämästä mielekkään. Perhe-elämähän on tätä parhaimmillaan. Lisäksi lasten kasvamisen seuraaminen on upeaa. SE kuinka niistä pienistä mahdollisuuksista kasvaa hienoja, persoonallisia yksilöitä, joiden elämässä näet myös omat arvosi. Mä en koskaan vaihtais tätä elämääni sinkkuelämään. Ehdin lapsiperheellisenä viettää ihan tarpeeksi omaa aikaa, huolehtia itsestäni, matkustella, hillua festareilla jne. Loppupelissä ne alkavat aina tuntua melko tyhjänpäiväiseltä tän oman "lauman" ja meidän yhteisen elämän rinnalla. Lapsia ei ole pakko hankkia, mut jos mulla ei olis lapsia, elämäni tuntuis köyhältä ja pinnalliselta. Uusperheen myötä sain omien lasteni lisäksi elämääni myös miehen lapset ja perheessämme on yhteensä 6 lasta. JOkaisen lapsen mukana on tullut tietysti vaivaa ja rahanmenoa, mutta vielä enemmän rakkautta ja iloa. Enkä ole edes mikään kotiäitityyppi vaan mulla on tärkeä ja rakas työura.

Ap, kirjoituksesi oli hieno ja tunnistan kaikki nuo tunteet. Yhdessä hollywood-leffassa oli kohtaus jossa mies, jonka tyttöystävä oli juuri kertonut olevansa raskaana, kysyy perheelliseltä mieheltä, että mimmoista se lasten kanssa sitten on. Tämä iskä vastaa: "se on kauheaa, kauheaa, kauheaa ja sitten jotain ihanaa tapahtuu joka kuittaa kaiken sen kauheuden ja sitten se on taas kauheaa, kauheaa, kauheaa ja jotain ihanaa tapahtuu jne. " Tämä on mielestäni osuvin kuvaus lapsiperhe-elämästä.

Lauantaisin kun koko perhe röhnöttää saunapuhtaina olohuoneessa kikattaen putous-vitseille ja lapset heittävät jotain niin mieletöntä läppää ja tekevät " vanhuksille" oman reseptin mukaisia lämppäreitä niin silloin koko viikon murkkuikäisten tiuskimiset, epäselvät wilmamerkinnät ja rahanmenot uusiin (turhiin) vaatteisiin unohtuvat. Silloin tunnemme miehen kanssa syvää puhdasta onnea että me - meidän perhe - on tässä.

Vierailija kirjoitti:

Stressaavaahan tämä välillä on mutta myös antoisaa. Kirjoitappas ylös myös niitä positiivisia asioita mitä perheeltäsi saat. Varmasti löytyy niitäkin tai jos et todellakaan näe mitään hyvää vaimossasi ja lapsissasi etkä rakasta niitä niin ehkä sun olis tosiaan parempi ottaa ja lähteä. Niiden olis varmasti parempi ilman sua. Vietä sitten loppuelmäsi yksi siellä yksiössäsi kun kaikilla sun ystävillä on perhe tukena vanhuudenpäivien varalle.. Et sä kauaa ole sen näköinen että saisit niitä yhden yön juttuja mukaasi. Ikä tekee tehtävänsä ja sitten olet totaalisesti yksin.

Katkeraa, niin katkeraa :D