Perheen perustamisen järjettömyydestä

Jokainen vanhempihan voi edesauttaa asiaa, että ihmiset miettisivät, vaikka tuollaisilla kirjoituksilla. Puhua suvun nuorille, että eipä ehkä kannata perustaa perhettä, että ei se ole niin auvoa kuin sitä luulee kun rakastuu.

Se on nykyään työtä (ei lapsista ennen niin välitetty ja menivät siinä sivussa, vanhempien ei tarvinnut kantaa huonoa omaatuntoa mistään ja lapsilla oli kova kuri). Samoin kuin ennen työelämä oli pekkasia ja talonmiehiä, monia ammatteja missä käyskenneltiin vaikka hommaa oli ehkä tunniksi, ei taida nykään olla tällaisia töitä.

Ja kyllähän nykynuoret miettivätkin tarkemmin, moni jättää lapset tekemättä koska tajuaa että ei ole varaa ja maailmassa kaikki muuttuu niin nopeasti.

Rakastan lapsiani ja äitiyttä. Itse jään tässä niin paljon plussalle kaikkien yövalvomisten, huolten ja töiden jälkeen.

Eiköhän sallita lapsettomuus heille, jotka haluavat elämältä jotain muuta. Jos pelkää kovasti sitä, että ei pääse menemään samalla tavalla kuin ennen, täytyy tehdä päätökset joku toinen mielessä pitäen ja että elämä on paljon sitovampaa, niin ei kannata hankkia lapsia.

Eiköhän sallita vanhemmuus niille, jotka sitä todella haluavat ja toivovat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 40+ nainen. Ennätin elää vela-elämää parisenkymmentä vuotta. Ei ollut mitään hinkua lapsiin, mies oli kyllä. Oli kiva ryyppäillä miten lystäsi ja kokata jos viitsi joskus. Aika aikaansa kutankin. Nykyisen mieheni kanssa päätimme myöskin, että lapsia ei hankita, olimmehan jo lähempänä neljääkymppiä molemmat. Mies muutti mielensä ja sai puhutuksi ympäri lasten hankintaan. En kyllä näe menettäneeni mitään, ainoastaan saaneeni. Ei lapset ole este elämiselle. Lastenkin kanssa voi matkustella tai syödä hyvin. Mieskin on onnensa kukkuloilla ollessaan perheenisä eikä videopelejä hakkaava nörtti.  

Uskon kyllä, jos teidän lapsettoman elämän parhaat puolet on oikeasti olleet ryyppäily, viitsimisen mukaan kokkailu ja videopelit. 

T. Vela, joka ei todellakaan pysty samaistumaan ja joka ei ole ryypännyt sitten teini-iän.

Niitähän tuo ap tuntui kaipaavan. Ja oli se sinun juttusi vaikka kirkkokuoro niin pointti, jota et ymmärtänyt oli, että ei lasten myötä mitään tarvitse menettää.

Naiset kadehtii vanhojapiikoja helppouden vuoksi , tietää ihan siitä vaan ku heitä haukutaan.:)

Jännä juttu sinänsä perustella lasten hankkimista sillä ettei tarvitse olla yksin sittenvanhana. Käsi sydämelle nyt, kuinka moni käy siellä vanhainkodilla omaa isovanhempaansa säännöllisesti katsomassa tai pitää huolta omista vanhemmistaan kun he vanhenevat?

Itse voin tunnustaa, että kolme lasta, vuorotyö ja satojen kilometrien välimatka pitää minut ainakin tehokkaasti erossa suvustani.

Kannattaahan tuotakin tietenkin miettiä etukäteen. Se on kuitenkin makuasia millainen elämä kenellekin sopii. Itse en koskaan ole ollut niin onneton ja yksinäinen kuin yksin asuessani. Sain tietysti päättää itse kaikesta, mutta sitä iloa ei jakanut kukaan kanssani. Koen, että hyvätkään ystävät tai läheiset sukulaiset eivät voi korvata omaa perhettä, kuului siihen sitten puoliso ja lapset tai pelkkä puoliso.

Vierailija kirjoitti:

Olen nelikymppinen mies ja tajusin juuri eilen illalla, että miten järjetöntä on ollut hankkiutua parisuhteeseen ja vielä tehdä siihen lapsiakin.

Onhan ne ihania, omat lapset - enkä niitä vaihtaisi enää, enkä toki vaimoakaan.

Mietin vain sitä, miten paljon helpompaa kaikki olisi yksin.

Saisi päättää kaiken ihan yksin - tai olla päättämättä. Siitäkään ei kukaan syyllistäisi tai jos jostain tekemättä jättämisestä koituisi seurauksia, ainoa kärsijä olisi ihan vaan itse.

Asuntolainaa ei tarvitsisi olla niin paljoa, ei tarvitsisi kuluttaa aikaansa vaimon sukulaisten kissanristiäisissä, ei tarvitsisi valvoa öisin lasten takia, voisi nukkua vaikka päivällä, voisi ostaa (tai olla ostamatta) ruuaksi mitä haluaa ja sitä voisi syödä koska haluaa, ei tarvitsisi olla vastuussa tai huolissaan lapsistaan ja niiden kehityksestä, yms.

Voisi jopa olla henkisesti riippumattomampi työpaikastaan (tai siis palkkatuloistaan), kun elätettävänä olisi vain oma napa. Eikä tarvitsisi tosiaan puntaroida onnistumistaan kasvattajana ja miettiä onko pilannut jollain valinnallaan tai valitsematta jättämisellään lapsensa elämää.

Miksi näistä asioista ei oikeastaan missään ja koskaan puhuta?

Aina vaan ylistetään sitä perhettä ja idylliä ja nuoret ihmiset menevät siihen mukaan, kun vanhemmat painostavat ja niin kuuluu tehdä. On yleisesti hyväksyttyä olla naimisissa ja hankkia se 1,7 lasta, farmariauto, omakotitalo ja kultainennoutaja. Kaikki muu on erilaisuutta ja outoa.

Mutta loppujen lopuksi uskon, että olisin omillani paljon tyytyväisempi.

Paremmin nukkunut, vähemmän stressaantunut, oman elämäni herra, jolla voisi olla jopa jotain intohimoja ja kiinnostuksenkohteita.

Nyt on tilalla perheenisä, joka miettii selvitäänkö taloudellisesti, kestääkö korvienväli itsellä tai vaimolla tai lapsilla, kuoleeko ne auton alle koulumatkalla vai raiskaako joku ne, vai kiusataanko lapsia tai onko niillä nyt tarpeeksi henkistä ja materiaalista hyvää ja saakohan ensi yönä nukuttua ja tuleekohan meidän työpaikalla irtisanomisia ja seksiä ei ainakaan taida saada lähiaikoina, kun vaimo on kireä, kiireinen ja kipeänäkin vielä. Ei jaksa harrastaa mitään, eikä olisi aikaakaan, kun pitää käydä töissä ja ruokkia lapset ja käydä kaupassa ja nyt puuttuu sitä ja tätä ja huomiseksi pitää ostaa lapselle harrastukseen semmoista ja tämmöistä ja maailmaltakin kuuluu pelkkiä huonoja uutisia, samoin kuin kotimaastakin, tulevaisuus vaikuttaa silkalta paskalta, mutta silti pitäisi lastensa huoltajana osata tehdä järkeviä valintoja ja yrittää rakentaa heille hyvää tulevaisuutta.

Yksin yksiössä ei tarvitsisi tuosta kaikesta tulevastakaan niin stressata.

Nuoret miehet. Harkitkaa perheen perustamista tarkkaan, vaikka ympäristö sitä tuntuisikin vaativan, niin muodostakaa oma käsityksenne ja tehkää vasta sitten ratkaisunne.

Ansiokas ja hyvin kirjoitettu kuvaus perheenisän angstista vuonna 2015.

Voin lohduttaa sinua hiukkasen. Olen välillä ajatellut lähes sanasta sanaan kuvailemiasi ajatuksia. Mutta sitten muistan. Olen perheen suhteen "myöhäisherännäinen" eli ensimmäinen lapseni tuli vasta 45 ikävuoden jälkeen ja naimisiin olin mennyt vasta vähän aiemmin.

Sitä ennen elin siis "huoletonta ja vapaata" sinkkuelämää. Ja olihan se ihanaa aina tuonne 40-vuotispäivän tienoille asti. Kuitenkin. "Huoleton ja vapaa" elämä alkoi lopulta tuntua kovin tyhjältä. Samalla meiningillä menneistä kavereistani oli jo muutama kuollut ja muutama päätynyt niin pohjalle ettei niiden kanssa voinut olla tekemisissä. Loputkaan eivät enää näyttäneet niin raikkailta kuin joskus ja peilistä katsoi mies, jonka silmissä alkoi välähdellä aito epätoivo kaiken merkityksettömyydestä. Radalla tunsin itseni papparaiseksi ja perheellisten ystävieni kemuissa ulkopuoliseksi.

Jos halusi juoda kaljaa sai juoda. Jos halusi syödä ulkona meni vaan. Jos mimmi kiinnosti niin iskemään. Jos halusi nukkua puoleen päivään niin siitä vaan. Ja lopulta MILLÄÄN TUOLLA ei ollut enää MITÄÄN arvoa. Kaikki oli samaa paskaa materiaa päivästä toiseen. Mitään ei ollut itsellä pelissä missään asiassa. Jokainen bile oli nähty. Kaiken hiusvärisiä mimmejä nussittu kännissä mun yksiön Futonilla. Kaikki samaa luuppia ikuisesti eikä millään mitään väliä. Tässäkö se elämä nyt sitten oli? Kokonaisuudessaan? Pillua, kaljaa, ruokaa, harrastus ja vitusti omaa aikaa, jota ei voi antaa kenellekään.

Onneksi heräsin. Tuon tien päässä olisi ollut alkoholisoituminen, itsemurha tai krooninen masennus.

Nyt pelkään joka päivä. Pelkään duunin takia. Pelkään että lapselle käy jotain. Pelkään kaikkea mahdollista. Aiemmin en välittänyt mistään. En edes itsestäni.

ELÄMÄ ON PELOTTAVAA jos siihen tarttuu ja uskaltaa välittää jostain.

Oikeasti, eivätpä lapsettomat naiset näytä kauniimmilta kuin lapselliset. Osalla on ylipainoa ja muutenkin ovat hoitamattomia. Kun hoitaa äitiyden oikein, ei liho ja on hyvät geenit, niin ei rupsahda. Imetys on hyvä asia sekä äidille että lapselle. Ihme pelkoja ja luuloja lapsettomilla! Niin ja se silmien säihke, kun nainen luo koko kehollaan ja kasvaa äitiyteen. Vau!

mies

Aivan. Ap on niin oikeassa.

Minulla on kaksi teinipoikaa. Ikävuodet 3-11 olisi voiti pyyhkiä välistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 40+ nainen. Ennätin elää vela-elämää parisenkymmentä vuotta. Ei ollut mitään hinkua lapsiin, mies oli kyllä. Oli kiva ryyppäillä miten lystäsi ja kokata jos viitsi joskus. Aika aikaansa kutankin. Nykyisen mieheni kanssa päätimme myöskin, että lapsia ei hankita, olimmehan jo lähempänä neljääkymppiä molemmat. Mies muutti mielensä ja sai puhutuksi ympäri lasten hankintaan. En kyllä näe menettäneeni mitään, ainoastaan saaneeni. Ei lapset ole este elämiselle. Lastenkin kanssa voi matkustella tai syödä hyvin. Mieskin on onnensa kukkuloilla ollessaan perheenisä eikä videopelejä hakkaava nörtti.  

Uskon kyllä, jos teidän lapsettoman elämän parhaat puolet on oikeasti olleet ryyppäily, viitsimisen mukaan kokkailu ja videopelit. 

T. Vela, joka ei todellakaan pysty samaistumaan ja joka ei ole ryypännyt sitten teini-iän.

Niitähän tuo ap tuntui kaipaavan. Ja oli se sinun juttusi vaikka kirkkokuoro niin pointti, jota et ymmärtänyt oli, että ei lasten myötä mitään tarvitse menettää.

Eiköhän hän kaipaillut huolettomuutta, yksin olemista ja vähäisempää vastuuta. Nuo kaikki ovat asioita jotka todellakin lasten myötä menettää. On mielen köyhyyttä typistää tuollaiset perustavanlaatuiset asiat "ryyppäämiseen ja pelaamiseen". Esim. lapsista syntyvä huoli ja vastuu on loppuiän läsnä, eikä sitä poista se, jos joskus saa yön pimeinä tunteina pelata pari tuntia pleikalla.

Mä en ymmärrä ihmisiä joiden mielestä helppous on sama kuin hyvä elämä. Mä ajattelen että kun elämässä on rakkautta, läheisyyttä ja merkityksiä, se on hyvä elämä. Ei silloin mitään vaivojaan laske. Kun elää.

Vierailija kirjoitti:

Eikö sulle tule mitään myönteisiä asioita mieleen, kun mietit perhettäsi?

Totta kai perheen perustaminen tuo vastuuta ja velvollisuuksia, mutta kyllä se antaa myös iloa ja onnellisuutta, parisuhde läheisyyttä ja kumppanuutta.

Yksin yksiössä asuessa kukaan ei odottaisi minua kotiin, kukaan ei ikävöisi minua, kukaan ei tuntisi halua ilahduttaa minua koskaan. Enkä minä tuntisi näitä ketään kohtaan.

Häh siis kyllähän yksiössä voi kahdestaan asua niin kui minä ja mieheni. Älä yleistä.

Onneksi tuli tehtyä lapset jo nuorena niin vapaus odottaa jo muutaman vuoden kuluttua. Sitten voin matkustella ja tehdä mitä haluan, vihdoinkin. En kadu lapsiani, mutta enpä parikymppisenä olisi arvannut miten elämä riepottaa. Minusta tuli reilu parikymppisenä kahden lapsen totaali yh, toisella vielä pitkäaikaissairaus joka rytmittää meidän elämäämme tuntien tarkkuudella. Jouduin jättämän hyvän, vakituisen työni, sairaan lapseni vuoksi, koska hoitoasioita ei saanut järjesteltyä eikä tukiverkostoa ollut. Jouduin luopumaan omista menoistani ja harrastuksistani kokonaan lähes kymmeneksi vuodeksi. Toisaalta tunnen syyllisyyttä siitä, että odotan lasteni kasvavan siksi että pääsisin taas tekemään omiakin juttujani.

Vierailija kirjoitti:

Se, että sinä et ollut asiaa ajatellut aikoinaan ei tarkoita sitä, etteikö toiset olisi.

 

TÄMÄ!

Ja lisään vielä, että jokainen päättää itse a) perustaako perheen b) montako lasta tekee c) meneekö naimisiin kirkossa vai maistraatissa jne jne. Ovat jokaisen henkilökohtaisia ratkaisuja, joihin muilla ei ole nokan koputtamista!

Ja jos tuntee, että on pakko jatkuvasti provota ja keksiä syitä, miksi ei kannata hankkia lapsia (en tarkoita ap:ta) ja muutenkin miettiä asiaa pakkomielteisesti, olisi syytä hakea keskustelu apua itselleen ihan ITSENSÄ takia! Ei ole normaalia!

Kukaan ei pakota, kukaan ei syyllistä, jos et lisäänny. Mutta sä et voi arvostella muiden ratkaisuja tai sitten sut heitetään porukasta pois!

Jos sinusta tuntuu, että painostetaan lapsen hankintaan, se voi hyvin todennäköisesti olla ihan vain sinun oma tunne! Ei todellisuutta.

Itse päätin vasta kolmekymppisenä ryhtyä perheelliseksi, koska pelkäsin noita asioita ja lapsen sitovuutta. Kärsin nuoruuteni maailman tuskaa ja pidin ihmiselämää järjettömänä touhuna monilta osin.

Pikkuhiljaa olen tasaantunut ja löytänyt tasapainoa elämääni.

Ja lopulta päätin sen lapsenkin tehdä, vaikka raskaus ja lapsen sitovuus oli kriisi kaikesta etukäteispohdinnasta huolimatta.

Nyt jokunen vuosi on vierähtänyt, paljon on tapahtunut.

Ahdistaa tämä Suomen ilmapiiri erittäin paljon.

Silti olen arjessani joka päivä aina vaan onnellisempi, koska elämään on löytynyt omaa sisäistä tasapainoa.

Yritä sinäkin ap hyväksyä elämäsi, ymmärtää että tämäkin tilanne on vain väliaikainen. Voit tehdä päivässä pieniä valintoja joilla voit etsiä hyvinvointia itsellesi ja perheellesi.

Sano jotain kaunista rakkaillesi. Kipaise lenkille vaikka väsyttäisikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nelikymppinen mies ja tajusin juuri eilen illalla, että miten järjetöntä on ollut hankkiutua parisuhteeseen ja vielä tehdä siihen lapsiakin.

Onhan ne ihania, omat lapset - enkä niitä vaihtaisi enää, enkä toki vaimoakaan.

Mietin vain sitä, miten paljon helpompaa kaikki olisi yksin.

Saisi päättää kaiken ihan yksin - tai olla päättämättä. Siitäkään ei kukaan syyllistäisi tai jos jostain tekemättä jättämisestä koituisi seurauksia, ainoa kärsijä olisi ihan vaan itse.

Asuntolainaa ei tarvitsisi olla niin paljoa, ei tarvitsisi kuluttaa aikaansa vaimon sukulaisten kissanristiäisissä, ei tarvitsisi valvoa öisin lasten takia, voisi nukkua vaikka päivällä, voisi ostaa (tai olla ostamatta) ruuaksi mitä haluaa ja sitä voisi syödä koska haluaa, ei tarvitsisi olla vastuussa tai huolissaan lapsistaan ja niiden kehityksestä, yms.

Voisi jopa olla henkisesti riippumattomampi työpaikastaan (tai siis palkkatuloistaan), kun elätettävänä olisi vain oma napa. Eikä tarvitsisi tosiaan puntaroida onnistumistaan kasvattajana ja miettiä onko pilannut jollain valinnallaan tai valitsematta jättämisellään lapsensa elämää.

Miksi näistä asioista ei oikeastaan missään ja koskaan puhuta?

Aina vaan ylistetään sitä perhettä ja idylliä ja nuoret ihmiset menevät siihen mukaan, kun vanhemmat painostavat ja niin kuuluu tehdä. On yleisesti hyväksyttyä olla naimisissa ja hankkia se 1,7 lasta, farmariauto, omakotitalo ja kultainennoutaja. Kaikki muu on erilaisuutta ja outoa.

Mutta loppujen lopuksi uskon, että olisin omillani paljon tyytyväisempi.

Paremmin nukkunut, vähemmän stressaantunut, oman elämäni herra, jolla voisi olla jopa jotain intohimoja ja kiinnostuksenkohteita.

Nyt on tilalla perheenisä, joka miettii selvitäänkö taloudellisesti, kestääkö korvienväli itsellä tai vaimolla tai lapsilla, kuoleeko ne auton alle koulumatkalla vai raiskaako joku ne, vai kiusataanko lapsia tai onko niillä nyt tarpeeksi henkistä ja materiaalista hyvää ja saakohan ensi yönä nukuttua ja tuleekohan meidän työpaikalla irtisanomisia ja seksiä ei ainakaan taida saada lähiaikoina, kun vaimo on kireä, kiireinen ja kipeänäkin vielä. Ei jaksa harrastaa mitään, eikä olisi aikaakaan, kun pitää käydä töissä ja ruokkia lapset ja käydä kaupassa ja nyt puuttuu sitä ja tätä ja huomiseksi pitää ostaa lapselle harrastukseen semmoista ja tämmöistä ja maailmaltakin kuuluu pelkkiä huonoja uutisia, samoin kuin kotimaastakin, tulevaisuus vaikuttaa silkalta paskalta, mutta silti pitäisi lastensa huoltajana osata tehdä järkeviä valintoja ja yrittää rakentaa heille hyvää tulevaisuutta.

Yksin yksiössä ei tarvitsisi tuosta kaikesta tulevastakaan niin stressata.

Nuoret miehet. Harkitkaa perheen perustamista tarkkaan, vaikka ympäristö sitä tuntuisikin vaativan, niin muodostakaa oma käsityksenne ja tehkää vasta sitten ratkaisunne.

"Huoleton ja vapaa" elämä alkoi lopulta tuntua kovin tyhjältä. Samalla meiningillä menneistä kavereistani oli jo muutama kuollut ja muutama päätynyt niin pohjalle ettei niiden kanssa voinut olla tekemisissä. Loputkaan eivät enää näyttäneet niin raikkailta kuin joskus ja peilistä katsoi mies, jonka silmissä alkoi välähdellä aito epätoivo kaiken merkityksettömyydestä. Radalla tunsin itseni papparaiseksi ja perheellisten ystävieni kemuissa ulkopuoliseksi.

Jos halusi juoda kaljaa sai juoda. Jos halusi syödä ulkona meni vaan. Jos mimmi kiinnosti niin iskemään. Jos halusi nukkua puoleen päivään niin siitä vaan. Ja lopulta MILLÄÄN TUOLLA ei ollut enää MITÄÄN arvoa. Kaikki oli samaa paskaa materiaa päivästä toiseen. Mitään ei ollut itsellä pelissä missään asiassa. Jokainen bile oli nähty. Kaiken hiusvärisiä mimmejä nussittu kännissä mun yksiön Futonilla. Kaikki samaa luuppia ikuisesti eikä millään mitään väliä. Tässäkö se elämä nyt sitten oli? Kokonaisuudessaan? Pillua, kaljaa, ruokaa, harrastus ja vitusti omaa aikaa, jota ei voi antaa kenellekään.

Onneksi heräsin. Tuon tien päässä olisi ollut alkoholisoituminen, itsemurha tai krooninen masennus.

Nyt pelkään joka päivä. Pelkään duunin takia. Pelkään että lapselle käy jotain. Pelkään kaikkea mahdollista. Aiemmin en välittänyt mistään. En edes itsestäni.

ELÄMÄ ON PELOTTAVAA jos siihen tarttuu ja uskaltaa välittää jostain.

Nice story, bro. Olet malliesimerkki ihmisestä, joka sitten "myöhäisperheherännäisenä" kuvittelee kuinka muiden lapsettomien elämä on samanlaista "juodaan ja nussitaan vieraita yksiössä" -paskaa kuin itselläsi oli. Sitten ihmetellään kuorossa miten me lapsettomat oikein jaksetaan vieläkin bilettää ja ryypätä, ja kuinka siitä voi löytää elämänsisältöä 9-kymppiseksi asti...

Ei tuohon enää oikein jaksa edes kommentoida, kuin että elämäsi kuulosti todella surulliselta, ja toivottavasti nyt sitten viimein pakkoaikuistuit niiden lastesi myötä. Sun kaltaisille selvästi ainoa keino ottaa itseään niskasta kiinni ja löytää elämän mielekkyys. Turha varmaan edes toivoa, että ymmärtäisit, kuinka sun rappioelämäntapa ei liippaa läheltäkään suurimman osan lapsettomien elämää.

Lapsettomuus kaduttaa usein vasta vanhemmalla iällä.

http://www.hs.fi/m/elama/a1406689607354

Vierailija kirjoitti:

Eikö sulle tule mitään myönteisiä asioita mieleen, kun mietit perhettäsi?

Totta kai perheen perustaminen tuo vastuuta ja velvollisuuksia, mutta kyllä se antaa myös iloa ja onnellisuutta, parisuhde läheisyyttä ja kumppanuutta.

Yksin yksiössä asuessa kukaan ei odottaisi minua kotiin, kukaan ei ikävöisi minua, kukaan ei tuntisi halua ilahduttaa minua koskaan. Enkä minä tuntisi näitä ketään kohtaan.

Mullekin tulee mieleen, että perhe-elämästä väsyneenä tuntuu mukavalta haaveilla yksinelosta yksiössä, mutta niille joille se on todellisuutta, se ei ehkä oikeasti olekaan niin ihanaa. 

Lisätään vielä että olen ennen lasta matkustellut, bilettänyt ja kolunnut tapahtumia niin paljon, ettei niistäkään tunnu enää löytyvän uutta hohtoa. Siksikin arvostan hetkiä lapseni kanssa, ne ovat nyt minulle erityisiä.

96

Vierailija kirjoitti:

Mä en ymmärrä ihmisiä joiden mielestä helppous on sama kuin hyvä elämä. Mä ajattelen että kun elämässä on rakkautta, läheisyyttä ja merkityksiä, se on hyvä elämä. Ei silloin mitään vaivojaan laske. Kun elää.

Mä en ymmärrä ihmisiä joiden mielestä kaiken mahdollisimman vaikeaksi ja hankalaksi tekeminen on sama kuin hyvä elämä. Mä ajattelen että kun elämässä on rakkautta, läheisyyttä ja merkityksiä, se on hyvä elämä. Ei silloin ajattele, että kun tämän eteen ei joutunut näkemään hirveää tuskaa ja vaivaa, se ei voi tehdä onnelliseksi. Kun elää.