Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Vanhempi haukkuu lastaan

Vierailija

Moi!
Ajattelin kysyä teidän mielipidettä asiaan. Eli olen 13v. tyttö ja isäni haukkuu minua usein ihan suoraan päin naamaa, hän on todella kiivas ihminen ja hermostuu todella nopeasti. Tietenkin riitaan tarvitaan aina kaksi, enkä varmasti itsekkään mikään helpoin ihminen ole, mutta se, että oikeasti haukkuu ja huutaa, satutaa. Olen kuulemma laiska, ilkeä, tyhmä, avuton.. listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Vanhempani maksavat esim. harrastukseni, joka on todella kallista ja jaksavat olla kiinnostuneita siitä. Ja tästä olenkin todella kiitollinen. Mutta miltei jokapäiväinen riitely ja haukkujen saaminen satuttaa..
Kuulen myös usein, jos olemme ottaneet yhteen isäni kanssa, kuinka hän kertoo asiaa äidilleni usein maalaamalla minusta vielä pahemman pirun kuin miten asia oikeasti oli. Tietenkin äitini uskoo häntä, sillä isä on perheen pää ja paljon vahvempi persoona.
Usein kun isä on haukkunut minua haluaisin kuolla, itsetuntoni on muutenkin aika matalalla. En myöskään uskalla kertoa vanhemmilleni mitää, sillä luottamukseni heihin vähenee koko ajan. Joskus myös äitini on sanonut, että isä antaisi minun olla. Mitään fyysistä väkivaltaa ei ole, mutta henkinen tuntuu sattuvan vielä enemmän.
Haluaisin vain kuulla teidän kokemuksia ja jos olette jo vanhempia, niin teidän käytäntöjä lapsen rankaisemiseen/ ylipäätään kohteluun.

Kommentit (7)

Vierailija

Mulla on samanlainen isä. Kun asuin vanhemmillani niin haukkui milloin mistäkin, enää aikuisiällä ei sentään ole haukkunut. Suhteemme on nykyään aika pinnallinen, hauskaa voi jutustelu kyllä olla mutta emme puhu ikinä mistään ns. oikeista asioista. En sanoisi että haukkuminen olisi jättänyt arpia mutta eipä tuollaisesta mitään kovin läheistä suhdetta synny.

Aloittaja

Tänään jo heti aamusta otettiin yhteen. Tilanne meni kutakuinkin näin:
Olin hieman allapäin ja isä tuli kysymään, että mikä nyt taas on. Sanoin, ettei mikään, sillä tiesin että jos kerron toetuuden se suuttuu taas. No sitten se rupes jankkaamaan että mikä muo vaivaa ja lopulta sitten selitin asian. Ja taas haukkui mut ihan lyttyyn, tunne-sekä asenevammaiseksi ja kaikkea muuta. Se ei vaan ymmärrä. Yritin sanoa, että lopeta, kun itkin sen edessä toista kymmentä minuttia. Enkä voi ikinä sanoa mistään omaa kantaani, jos se on eri kun isän sillä sitten se lopettaa harrastukseni maksamisen. Jos en saa harrastaa sitä mitä rakastan, niin millään ei ole enään mitään väliä. Koska harrastukseni on asia minkä takia, jaksan panostaa kouluun (jos saan hyviä arvosanoja, ne maksaa) ja ylipäätään huonoina hetkinä voin mennä tallille.

Vierailija

Tuollainen käytös ei ole oikein. Isäsi purkaa sinuun omaa pahaa oloaan, kyvyttömyyttään, jotain. Sinun pitäisi nyt hakea apua itsellesi, kun äitisikään ei näytä kykenevän sitä antamaan. Mene koulussa puhumaan terveydenhoitajalle tai kuraattorille suoraan jos sellainen koulussanne on helposti saatavilla. Hae apua itsellesi, et jaksa muuten. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Tuollainen käytös ei ole oikein. Isäsi purkaa sinuun omaa pahaa oloaan, kyvyttömyyttään, jotain. Sinun pitäisi nyt hakea apua itsellesi, kun äitisikään ei näytä kykenevän sitä antamaan. Mene koulussa puhumaan terveydenhoitajalle tai kuraattorille suoraan jos sellainen koulussanne on helposti saatavilla. Hae apua itsellesi, et jaksa muuten. 

Juuri näin. Puhu asiasta koulussa ja yritä saada apua sitä kautta. Jos isäsi sen takia lakkaa maksamasta harrastustasi, niin useimmilla talleilla voi käydä tekemässä töitä, niin pääset sitä kautta rakkaiden hevosten lähelle.

Vierailija

Mulla oli äiti samantapainen. Minun ratkaisuni oli alkaa teini-iässä vältellä koko ämmää niin pitkälle kuin mahdollista. Pysyin kotona pääosin omassa huoneessani enkä suostunut puhumaan äidille oikein mitään. Niin siitä selvittiin, kunnes pääsi muuttamaan omilleen. 

Hassua kyllä, nyt kun olen aikuinen (jo keski-ikäinen), meillä on oikein hyvät välit silti. Ei äitini ilkeä ihminen ole, mutta hänellä vaaan sattui ikäkausikriisi ja vaihdevuodet samaan aikaan kun mulla vaikea murrosikä, ja siitä tuli sitten vähän paskamainen tilanne perheen sisään. Oli se isällenikin hankala, veljelleni jostain syystä ei lainkaan, mutta minä päädyin piikittelyn ja paskan olon purkamisen pääkohteeksi.

Vierailija

Isäsi ei toimi oikein. Tuo oli hyvä neuvo, että tee talleilla vaikka töitä tai tee oikeastaan ihan mitä vaan, ettei sun tarvitse sen takia, että vanhemmat maksavat harrastuksesi, kuunnella ja ottaa minkäänlaista paskaa vastaan. Se tulee vahingoittamaan sinua paljon enemmän kuin nautinnon puute vaikket saisi harrastaa nyt yhtään mitään, usko vain.

Äitini oli ilkeä minulle koko nuoruuteni ja sillä on ollut pahat seuraukset, onneksi ne eivät ole kuitenkaan lopullisia seurauksia, mutta miten paljon helpompaa olisikaan ollut, kun olisin vain jollain tavalla päässyt ja ennenkaikkea osannut irrottautua äitini vallasta juuri tuossa iässä (mietin noita kysymyksiä juurikin 12-13-vuotiaana ja menin itseasiassa hakemaan apua kirkosta, mutta en saanut!).
Sinun kannattaa hakea siis apua sillä idealla, että "miten terveet, mahdollisesti ammattiaikuiset auttavat SINUA irrottautumaan isäsi henkisestä otteesta." Älä usko kaikkea, mitä sinulle sanotaan. Myös ammatikseen lapsia auttavat voivat olla "vain öissä täällä", eivätkä ymmärrä paneutua juuri sinun tilanteeseesi, vaan koittavat vain ikään kuin ratkaista jutun mahdollisimman pian, vaikka annetut neuvot eivät OIKEASTI auttaisi sinua.

Eli ala ottaa vastuuta itsestäsi, olet vielä kovin nuori, mutta ei se ole sama kuin tyhmä ja avuton, ja siksi painottaisin nimenomaan sitä, ettet "jää" tai jättäydy myöskään ammattiauttajien sanojen varaan, vaan otat tosiaan apusi sellaisilta aikuisilta, jotka auttavat sinua irrottautumaan ja tulemaan omaksi itseksesi. Onnea ja tsemppiä sinulle elämäsi teille!

t. 43v nuori

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat