Kolmesti jätetty lapsettomuuden vuoksi

Itkuiita

Taas tuli itku. Tällä kertaa typerän Oho, olen raskaana- ohjelman takia.

Menetin kohdun nuorena synnytyksen yhteydessä tulleiden komplikaatioiden vuoksi. Olisimme halunneet ison perheen, minulta se haave vietiin pois. Aviomieheni, nuoruuden rakkauteni, jonka kanssa olimme olleet yhdessä yläasteelta saakka jätti minut sen takia. Ei kai kestänyt olla minun tukenani ja samalla tehdä itse surutyötä. Ei ollut valmis luopumaan haaveistaan. Nyt hänellä on suuri perhe.

Minä sen sijaan murenin täysin. Piti määritellä itseni uudelleen naisena, hylättynä, jätettynä. Ja pitää huolta tyttärestäni yksinhuoltajana. Kärsin silloin voimakkaasti synnytyksen vuoksi post-traumaattisista oireista, itsetunto-ongelmista ja syvästä masennuksesta. Tyttäreni, ystävien, vanhempien sekä psykiatrian poliklinikan avulla kiipesin takaisin yhteikuntakelpoiseksi. Olin jälleen onnellinen, työelämässä, sinut itseni kanssa ja pikkuhiljaa viiden vuoden jälkeen valmis raottamaan ovea uudelle parisuhteelle.

Tapasin ihanan miehen. Hän otti tyttäreni ja minut elämäänsä, rakasti ja huolehti. Alusta asti hän tiesi etten voi saada lapsia, ja muutaman aviovuoden päästä aloimme puhua adoptiosta. Haaveita, ruusunpunaisia unelmia, pilvilinnojen rakentamista. Olimme valmiit pitkään prosessiin ja odotukseen, vatsanpohjaa kutitti. Olimme vakavaraisia ja hyvin toimeentulevia. Aloitimme adoptioprosessin jännittyneinä.

Kaikki meni hyvin ja etenimme prosessissa hitaasti, kuten asiaan kuuluu. Kun tieto tuli, se oli kuin olisi ajanut autolla täyttä vauhtia tiiliseinään. Adoptiolupaa ei myönnetty. Syynä minun vuosia sitten taakse jätetyt mielenterveysongelmani. Ne, jotka useamman lääkärin todistamana johtuivat synnytykseen liittyvästä traumasta, erosta ja näitä seuranneesta masennuksesta. Niistä asioista, joiden kanssa olin opetellut tulemaan toimeen vuosia sitten terapiassa. Kaikki tuntui kohtalon ivalta. Käsittämättömältä.

Mieheni vaipui synkkyyteen. Hän ei enää katsonut minua samalla tavalla. Pikkuhiljaa hän kylmettyi ja muuttui etäiseksi. Näin hänessä edellisen mieheni. Oman lapsen saaminen vei voiton. Enkä mitenkään syytä häntä. Olihan tyttäreni minulle kaikki kaikessa, halusin miehelleni kaikkea hyvää maailmassa ja hänenkin voivan kokea lapsen kasvamisen ihmeen.

Hän halusi "oikean perheen". Hyvästelimme toisemme, myimme yhteisen talomme ja suutelimme viimeisen kerran.

Yksi lyhyt suhde tämän jälkeen päättyi myös lapsettomuuteni vuoksi.

Vajaa vuosi sitten tuli Prinssi Uljas ja vei jalat altani. Rakastuimme päättömästi, ihanasti, hullaannuimme ja tuijotimme toisiamme syvälle silmiin tuntikausia. Tuolla hän nyt rakentaa minulle vaatehuonetta. On niin hyvä olla. Voi kunpa tämä voisi kestää ikuisesti! Voi miksen ikinä opi?

Hänellä ei ole lapsia. Hän on aina haaveillut isyydestä.

Välillä itketään yhdessä. On kurja olla. En olisi halunnut rakastua ihmiseen, joka haaveilee lapsista. Kysyn häneltä, miksi sinä otit minut, mikset ottanut jotain muuta naista? Miksi halusit minut, vaikka tiesit, etten voi saada lapsia? Hän vastasi niinkuin odotinkin, koska rakastuimme päättömästi, ihanasti, hullaannuimme ja tuijotimme toisiamme syvälle silmiin tuntikausia. Luitko minun ajatukseni senkin ihana halipussi? Voi paska, miksi hänen pitääkin olla noin ihana? Miksei mikään hänessä anna minulle syytä työntää häntä pois? Olin päättänyt, että jos joskus vielä miehen otan, pitää hänellä EHDOTTOMASTI olla lapsiluku täysi. VOI PASKA PASKA PASKA!!!

Ei sitä voi valita keneen rakastuu. Vai voiko? Tunteet menevät järjen edelle, kun sukat pyörivät jaloissa ja maailma kääntyy päälaelleen. Kun toinen kuiskaa korvaan, että tuntuu siltä ettei mitään pahaa maailmassa voi tapahtua, kun ollaan lähekkäin..

Kuinka monta kertaa haavat vielä pitää repiä auki? Miksen vaan opi ikinä?

Itku tulee aina vaan useammin. En enää vuosiin ole haaveillut omista lapsista. Olen sinut lapsettomuuteni kanssa. Tyttö lähestyy murrosikää ja on mahtava ja fiksu nuori neiti. Itku tulee itsesäälistä. Itku tulee menettämisen pelosta. Itku tulee, kun ystävät saavat lapsia, menevät naimisiin sielunkumppaninsa kanssa. Kolmesti olen jo menettänyt palan sydämestäni vajaavaisuuteni, "tilanteeni", kyvyttömyyteni takia.

Kuinka monta palaa on jäljellä? Päästänkö suosiolla tämän menemään, ennen kuin hän tekee sen? Varotoimenpiteenä?

Voi itku :_(

Kommentit (3)

Vierailija

Olet kokenut elämässäsi paljon, ja olet syystäkin nyt harmissasi. Muista keskittyä siihen mitä sinulla on, eikä siihen mitä voisit ehkä menettää (tai no, sama asiahan ne on, mutta eri näkökulmasta). Itse vain haaveilen lapsesta ja rakastavasta miehestä, joten suhteessa minuun ja moneen muuhun sinulla on paljon. Eiköhän mies pysy rinnalla jos sinua rakastaa oikeasti. Ja tuo, ettet enää vuosiin ole haaveillut omista lapsista. Lue hyvä ihminen se ääneen itsellesi ja mieti ihan oikeasti mitä sanot. Soita vaikka sen jälkeen tyttärellesi.

Itkuiita

Oikeassa olet, ja kiitos <3

Tyttö piirtelee tuossa kuvia kesästä ja on semmoinen suloinen höpöttäjä. Monella ei ole mahdollisuutta katsella oman lapsen kasvamista ja tuntea äidinrakkautta. Oman lapsen kaipuu ja tyhjä syli on juurikin se, miksi nämä miehet ovat luotani lähteneet. Ja voinko muka heitä siitä syyttää? Suvun jatkaminen on biologisessa mielessäkin se voimakkain sisäänrakennettu viettimme.

Lapsihaaveista olen tosiaan luopunut jo vuosia sitten, turha semmoisilla on itseään kiusata enää. Suurin osa tästä avautumisesta onkin katkeraa ja kyynistä itsesääliä ja valitusta hölmöistä (sydämen) valinnoista.

Vaikka välillä heikkona hetkenä mietin, enkö minä ihan oikeasti ole muka "ansainnut" onnea ja rakkautta niin 95% ajasta olen ihan kiva ja onnellinen ja muutenkin positiivinen :)

Tsemppiä sinulle ja kiitos maanpäälle palauttamisesta!

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat