Mies jättää keskenmenon saaneen naisen yksin itkemään kipujen kanssa, mietteitä?

Ei elämä voi pysähtyä. Kipu on henkistä. Menee aikaa. Ei kai miehen pidä jäädä pois töistä ym.

Mies suree itsekin isoa menetystänne - ehkei ole voimia tukea toista aikuista... :-(

Parasta tukea nainen saa toisilta saman kokeneilta naisilta. Eli suosittelen vertaistukiryhmää jne. Naisen kehon fyysisiä ja hormonaalisia muutoksia ymmärtää hyin vain toinen nainen. Ei ole edes reilua vaatia miestä niitä ymmärtämään surun keskellä.

Tsemppiä teille!

Kuulostaa kauheen surulliselta miten mies kohtelee omaa rakastaan noin, kun selkeästikään ei ole mikään helppo paikka naiselle :(

Kuulostaa siltä miten isäni on hyvinkin voinut käyttäytyä äitiäni kohtaan, joka sai keskenmenon ennen minun syntymään. Isä on herkkä mies, mutta satakuntalaisen maatalon poika, tunteista ei pahemmin kotonaan puhuttu, vaan keskityttiin työntekoon. Hän ahdistuu kovasti muiden surusta ja omastaan, muttei osaa sitä käsitellä, vaan vetäytyy ja pakenee.

Miestä tuntematta ei jää muuta mahdollisuutta kuin spekuloida. 

Hänkin suree ja yrittää toipua menetyksestä palaamalla arkeen. Uskoo, että se auttaisi vaimoakin. Mitä nopeammin normaalius palaa, sitä nopeammin päästään taas yrittämään uudestaan. 

Tai: mies on kyvytön suremaan ja torjuu surun ja ehkä muutkin vaikeat asiat. Tästä voi olla hänelle ja hänen läheisilleen raskaita seurauksia. Syitä tällaiseen asenteeseen on vaikea arvailla.

Tai: mies on kyvytön ilmaisemaan tunteitaan.

Tai: mies ei kykene eläytymään vaimon tilanteeseen, pitää itseään täysin ulkopuolisena molempia koskettaneessa murheessa. Tätä empatiakyvyttömyyttä pidän vähiten todennäköisenä, mutta helpoimpana selityksenä. 

Niinpä. Miehen leimaaminen kylmäksi on myöskin ymmärtämättömyyttä ja haluttomuutta tajuta toisen lähtökohtia. Samanlaisen surun siinä mies ja nainen kokevat. Miksi on miehen velvollisuus lohduttaa naista eikä naisen velvollisuus ymmärtää miestä ja hänen tapaansa ottaa asia?

Kyllä on taas harvinaisen paskoja kommentteja. Tosin niin suomalaista, tunteita ei saa näyttää ja pakko jatkaa vaan hampaat irvessä eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

No ei pahalla, mutta jos itkee hysteerisesti, ei kykene töihin ja sanoo että on niin paha olla ettei pysty olemaan, niin silloin on parempi olla hankkimatta lapsia ollenkaan. Epävakaalta kuulostaa. Kaikki tietävät ettei kaikki raskaudet pääty aina lapsen syntymään. Jos ottaa sen riskin että voi tulla raskaaksi, niin pitää ottaa huomioon että myös tämä ikävä tapahtuma voi käydä.

Tämä. Luonto on joskus julma, eikä aina saa kaikkea mitä haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti kuoli ja menin seuraavana päivänä pankkiin heti aamulla ja sen jälkeen kokoukseen, kun oli pakolliset menot. Olenko siis tunnekylmä? Olisiko pitänyt jäädä sohvalle voihkimaan? Tässä ap tapauksessa ei edes ollut kyse vielä ihmisestä.

Mitaliako odotat? Kun minäkin tein näin, niin kyllä kaikkien muidenkin pitää! Tunnekylmyydestä ei kerro asioiden hoitaminen heti seuraavana päivänä vaan nuo idioottimaiset kommentit.

Vaikka keskenmeno olisi tullut kovin aikaisilla viikoilla, moni voi siltä ajatella sitä lapsensa menetyksenä varsinkin jos lapsi oli toivottu ja kovasti yritetty. Naisen reaktioon vaikuttaa myös hormoonit.

Ei tälläistä asiaa voi käsittää, ennenkuin on kokenut raskauden tai keskenmenon. Meille vauva on ollut todella rakas sen jälkeen kun näimme hänet ekassa ultrassa ja sen menetys olisi tuntunut hirveältä. Vaikka on tieto, että koska vain voi mennä kesken ja synnyksessäkin on riskinsä. Se on kuitenki oma lapsi, oli se vielä kohdussa tai ei.

No tässä nyt tällainen yksi näkökulma hoidot, keskenmenot sun muut läpikäyneeltä naiselta. Miehellä saattaa olla iso suru itselläänkin, ja kokee että hän pitäisi olla se "jämäkkä" tyyppi tuollaisessa tilanteessa, ja sitten siinä surussaan hänellä menee överiksi asia. Mies ei myöskään useimmiten ainakaan etukäteen tiedä, että varsinkin lääkkeellinen tyhjennys sattuu fyysisesti supistuksineen todella kipeää. Kuvittelee ikäänkuin sen olevan kuukautisvuodon tapainen asia. Sanoisin kyllä teille, että jos ette ole kärsineet itse lapsettomuudesta, niin älkää tuomitko ulkopuolelta käsin pariskunnan keskinäisiä kriisejä ja ongelmia asian suhteen. Se mikä näyttäytyy tunnekylmyydeltä, voi olla miehen reagointia pettymykseen ja suruun. 

Tuskin se ap:n ystävä kärpäsenä katossa siellä parisuhteessa elää, ja näkee ja kuulee heidän keskinäiset keskustelut ja itkut. Muutenkin minusta näyttää selvältä, että ap:lla on mielipide asiasta, ja kunhan vaan haluaa täällä haukkua ystävänsä miestä. Mitäpä jos kummastelisit suoraan ystävällesi tätä asiaa, etkä täällä?  Sen tiedän itse em. asiat kokeneena vuosia sitten, että minä olisin kokenut tällaiset minun ongelmilla repostelun aika ikäväksi kyseisessä tilanteessa. Tässä ei nimittäin ole kyseessä mikään normaali parisuhteen kriisi ja siihen liittyvä riita, vaan lapsettomuuden luoma kriisi johon molemmat oireilevat ja varmasti välillä tulee loukattua toista, kun oikeasti haluaisi olla itse se joka saa käpertyä suruunsa.

Minä sanoisin suoraan, että mies on tunnekylmä ja hänen kanssaan ei kannata lisääntyä. Alkuvaiheessa tunteellista naista usein kiinnostaa rationaalinen mies, joka ei tunteile. Suhde hänen kanssaan on kuitenkin naiselle itsensä kiusaamista, joten eroa ennen kuin lapsia syntyy!!!! Pian, pian, pian!

Been there, done that....

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti kuoli ja menin seuraavana päivänä pankkiin heti aamulla ja sen jälkeen kokoukseen, kun oli pakolliset menot. Olenko siis tunnekylmä? Olisiko pitänyt jäädä sohvalle voihkimaan? Tässä ap tapauksessa ei edes ollut kyse vielä ihmisestä.

Kuulostaapa muuten tutulta. Verratkaapa:

"Sinäkö muka masentunut? Minä olen kärsinyt niin paljon, että lääkäri olisi heittämällä voinut kirjoittaa minulle diagnoosin tuplasuperhypermasennuksesta, mutta silti minä vain otin itseäni niskasta kiinni, menin lenkille ja siivosin talon!"

Joillakin ihmisillä on tarve ylittää toisensa jopa kärsimyksen suhteen... :)

Vierailija kirjoitti:

Karmeita tyyppejä! "On sitä kuoltu ennenkin, mitä sitä valittamaan, ei muuta ku töihin vaan". Ap:lle sympatiaa, miehesi on törppö. Jos ei pysty tukemaan toista kun on vaikeeta niin mitä parisuhteella sitten on virkaa?

Tiesitkö, että nykyinen kolmekymppisten sukupolvi ei "ehdi" isovanhempiensa hautajaisiin, kun on niin paljon muuta menoa. Kun itse joutuu kokemaan elämän rajallisuuden, menee rikki, mutta muiden hautajaisiin ei viitsitä mennä! Itsekkyys huipussaan.