En ymmärrä, miksi joku haluaa urheilla, kun voisi istua sohvalla

Sohvaa voi verrata ihan hyvin vankilaan,minä haluan olla vapaa ja liikkua.

Vierailija kirjoitti:

Ei se urheilu itsessään hyvältä tunnu, mutta se tunne sen jälkeen. Mä tein aikaisemmin itse sen virheen, etten urheillut tarpeeksi usein ja tarpeeksi kovaa, joten en saanut siitä mitään palkitsevaa hyvänolontunnetta jälkeenpäin. Nyt yli vuoden sitkeän ja säännöllisen urheiluharrastuksen jälkeen alan vihdoinkin ymmärtää sen hehkutuksen. Ja mikä fiilis kun tuntee lihaksensa ja voimansa ja notkeutensa koko ajan kehittyvän. Ei enää huvitakaan istua sohvalla.

Kyllä itse urheilukin tuntuu erittäin hyvältä jos ei harrasta liian rajusti vaan nautiskellen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se urheilu itsessään hyvältä tunnu, mutta se tunne sen jälkeen. Mä tein aikaisemmin itse sen virheen, etten urheillut tarpeeksi usein ja tarpeeksi kovaa, joten en saanut siitä mitään palkitsevaa hyvänolontunnetta jälkeenpäin. Nyt yli vuoden sitkeän ja säännöllisen urheiluharrastuksen jälkeen alan vihdoinkin ymmärtää sen hehkutuksen. Ja mikä fiilis kun tuntee lihaksensa ja voimansa ja notkeutensa koko ajan kehittyvän. Ei enää huvitakaan istua sohvalla.

Kyllä itse urheilukin tuntuu erittäin hyvältä jos ei harrasta liian rajusti vaan nautiskellen.

Riippuu ihmisestä. Mä en itse saa nautiskellen harrastetusta liikunnasta sitä hyvää oloa, vaan juuri äärirajoille venymisestä. 

Mutta ap:lle, endorfiineja kyllä erittyy käytännössä kaikilla jos urheilee, sama kuin oksitosiinin eritys kun koskee rakasta ihmistä. Tuntuuko se liikkuminen aktiivisesti pahalta (huimaus, krampit, heikotus tms) vai vaan neutraalilta?

Rakastan harrastuksiani ja kilpailemista. Tulisin onnettomaksi ja varmaan masentuisin jos nyhjäisin sohvalla suurinpiirtein kaiken vapaa-ajan. Toki joskus on ihanaa vain löhötä sohvalla pieruverkkareissa ja syödä mitä mieli tekee, mutta ei suinkaan yli kerran viikossa. Tärkeintä on kuitenkin elää sen mukaan mikä tekee sinut pitkällä tähtäimellä onnelliseksi - jos urheilu on vastenmielistä, älä tee sitä enempää kuin mitä perusterveyden ylläpito vaatii. Kannattaa kuitenkin kartoittaa onko olemassa joku urheilumuoto minkä viehättävyydestä et ole tietoinen.

Harrastan luistelua ja ratsastusta. Molemmat ovat upeita lajeja ja olen kokenut niiden parissa elämäni parhaat hetken. Välillä on raskasta, tuntuu että fiilis on hukassa ja ahdistaa kun liki kaikki aika menee yllä mainittuihin harrastuksiin. Mutta se hetki kun saavutat jotain mistä olet pitkään haaveillut - se tunne on ihan uskomaton. Ei sellaista saa mistään muualta, tai en ainakaan minä. Toki tämä edellyttää sitä että tunnet intohimoa lajiasi kohtaan. Lisäksi se yhteenkuuluvuuden tunne ja kaikki mitä olet lajisi ansiosta kokenut elämässäsi on jotain sanoinkuvaamatonta.

Ratsastuksen johdosta asuin ulkomailla saksalaisessa perheessä, jossa nuoret kilpailivat kv. tasolla. Oli mullistavaa ja antoisaa elää erilaisessa kulttuurissa, oppia uusi kieli, elää heidän arkea ja kokea se kaikki adrenaliini ja  ylipäätään kaikenlaista mitä kv. tasolla kilpaileminen ylipäätään pitää sisällään. Välillä kisoihin herättiin kolmelta yöllä, on kiire, joku hukassa - huutoa, stressiä, painetta. Kisat menevät joko hyvin tai huonosti, kun tullaan kotiin niin muita ratsastajia tulee usein kylään ja mahdollisesti ihmisiä lähitiloilta. Juodaan ehkä muutamat, osa makaa puolikuolleena yhä ridakamppeet päällä, grillataan, lähdetään extempore juhlimaan rannalle ja tehdään ties mitä mieleen nyt juolahtikaan - pistetään maneesiin musiikki päälle ja pidetään leikkimieliset pukuratsastuskisat or whatever, häviäjä joutuu vastaanottamaan haasteen. Joskus esiinnyttiin gaaloissa ja sitä kautta tuli tutustuttua ihmisiin ympäri maailmaa ja heidän asenteisiinsa jne. Arki poikkeaa suuresti keskimääräisestä ja siitä mitä se minun kohdallani nyt on.

Toisekseen on upeaa tehdä yhteistyötä eläimen kanssa. Menestyminen vaatii toki kykyä suorittaa sillä tasolla millä kilpaillaan, mutta sen ohella täytyy saavuttaa riittävä fyysinen kunto eli treenata suhteellisen paljon - huolehtien samalla että rasitusvammoja ei pääse syntymään, minkä lisäksi täytyy pitää hevonen henkisesti eloisana. Eläin, joka voi psyykkisesti huonosti ei pidemmän päälle suorita hyvin.

Koen, että hyvä fyysinen kunto tekee arjesta paljon helpompaa. Töihin herääminen ei tunnu raskaalta noin muutoin kuin poikkeuksellisesti, jaksaa hyvin käydä töiden jälkeen kaupassa, tehdä ruokaa ja käydä harrastuksissa. Elämässäni oli yksi vaihe jolloin en urheillut loukkaatumiseni myötä ja elämä tuntui ankealta ja raskaalta. Itsensä toteuttaminen toi siis energiaa ja paransi elämänlaatua. Jos sinä kuitenkin pidät enemmän sunnuntaibrunsseista hyvässä seurassa, niin go for it. Ei ole yhtä oikeaa tapaa elää.

rumaläski kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se urheilu itsessään hyvältä tunnu, mutta se tunne sen jälkeen. Mä tein aikaisemmin itse sen virheen, etten urheillut tarpeeksi usein ja tarpeeksi kovaa, joten en saanut siitä mitään palkitsevaa hyvänolontunnetta jälkeenpäin. Nyt yli vuoden sitkeän ja säännöllisen urheiluharrastuksen jälkeen alan vihdoinkin ymmärtää sen hehkutuksen. Ja mikä fiilis kun tuntee lihaksensa ja voimansa ja notkeutensa koko ajan kehittyvän. Ei enää huvitakaan istua sohvalla.

Kyllä itse urheilukin tuntuu erittäin hyvältä jos ei harrasta liian rajusti vaan nautiskellen.

 

Riippuu ihmisestä. Mä en itse saa nautiskellen harrastetusta liikunnasta sitä hyvää oloa, vaan juuri äärirajoille venymisestä. 

 

 

Mutta ap:lle, endorfiineja kyllä erittyy käytännössä kaikilla jos urheilee, sama kuin oksitosiinin eritys kun koskee rakasta ihmistä. Tuntuuko se liikkuminen aktiivisesti pahalta (huimaus, krampit, heikotus tms) vai vaan neutraalilta?

Aktiivisesti pahalta ja jos ei sitä niin sitten yleensä uuvuttaa, vaikka tekisin miten kevyttä tahansa. Hyvä olo ei seuraa myöskään seuraavana päivänä. Joskus muinoin sain myös aina flunssan kun aloin liikkua (lenkkeillä).

Ap

Vierailija kirjoitti:

rumaläski kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se urheilu itsessään hyvältä tunnu, mutta se tunne sen jälkeen. Mä tein aikaisemmin itse sen virheen, etten urheillut tarpeeksi usein ja tarpeeksi kovaa, joten en saanut siitä mitään palkitsevaa hyvänolontunnetta jälkeenpäin. Nyt yli vuoden sitkeän ja säännöllisen urheiluharrastuksen jälkeen alan vihdoinkin ymmärtää sen hehkutuksen. Ja mikä fiilis kun tuntee lihaksensa ja voimansa ja notkeutensa koko ajan kehittyvän. Ei enää huvitakaan istua sohvalla.

Kyllä itse urheilukin tuntuu erittäin hyvältä jos ei harrasta liian rajusti vaan nautiskellen.

 

Riippuu ihmisestä. Mä en itse saa nautiskellen harrastetusta liikunnasta sitä hyvää oloa, vaan juuri äärirajoille venymisestä. 

 

 

Mutta ap:lle, endorfiineja kyllä erittyy käytännössä kaikilla jos urheilee, sama kuin oksitosiinin eritys kun koskee rakasta ihmistä. Tuntuuko se liikkuminen aktiivisesti pahalta (huimaus, krampit, heikotus tms) vai vaan neutraalilta?

Aktiivisesti pahalta ja jos ei sitä niin sitten yleensä uuvuttaa, vaikka tekisin miten kevyttä tahansa. Hyvä olo ei seuraa myöskään seuraavana päivänä. Joskus muinoin sain myös aina flunssan kun aloin liikkua (lenkkeillä).

Ap

Ja siihen keskeytyi ja päättyi (vitutukseen tilanteesta) siis kulloinenkin innostus.

Ap

AP:n kaltaisia ihmisiä on joku tietty prosentti, en nyt muista mikä. Pieni vähemmistö ei saa mielihyvähormonien ryöppyä liikkumisesta. Sellaisen kohtalon omaava ei varmaan tajuakaan, miksi muut nimenomaan haluavat olla aktiivisia.

Me liikunnasta nauttiva enemmistö ollaan onnellisessa asemassa. AP:n kaltaisilla on riski, että he ottavat tuntemustensa todesta ja jättävät tosiaan liikkumatta. Se kostautuu viimeistään vanhana, kun toimintakyky kärsii.

Itse taas mietin kuka voi jäädä sohvalle makamaan kun voi mennä ulos juoksemaan tai salille hikoilemaan! Ihanaa :) kaunis treenattu vartalo tulee vain plussana.