Olen elossa syyllisyyden- ja velvollisuudentunnon vuoksi

Vierailija

Olen masentunut, en näe elämässä mitään valoa. Uskonnolliset vanhempani hylkäsivät minut (isoäitiä lukuunottamatta, mutta hän asuu kaukana) kun erosin kirkosta ja minulla on vain aviopuoliso ja lapsi, joka syntyi rakkaana vahinkona. Ystäviä ei oikeastaan ole, olen ujo enkä osaa tutustua ihmisiin. En haluaisi lapselle traumaa koska rakastan häntä yli kaiken, mutta pelkään että hän traumatisoituu vuokseni joka tapauksessa koska olen masentunut.

En ole onnistunut elämässäni missään, olen aloittanut opiskelun monta kertaa ja jättänyt aina kesken, kun en koe osaavani. Olen tarpeellinen ainoastaan äitinä, yhteiskunnalle ja aviomiehelleni olen vain taakka. Minulla todettiin pari vuotta sitten aikuisiän ADHD, ja olen käynyt terapiassa monta vuotta. Olo menee vuosi vuodelta vain huonommaksi, masennusjaksot on pidempiä ja synkeämpiä. Lääkkeet ei auta.
Mies ihme kyllä rakastaa minua, mutta olen niin väsynyt ja toivoton, että se rakkaus ei kanna, enkä jaksa elämää enää. Olisipa ihmisissä itsetuhonappi, jota voisi painaa, ja sitten pikkuhiljaa hiipuisi pois olemasta.

Olen yrittänyt pyristellä tästä pahan olon tahmasta eroon. Ulkoilen ja liikun, meditoin, haen opiskelemaan, ajattelen positiviisia ajatuksia, juttelen mieheni kanssa jne. Mutta aivan koko ajan pohjalla on alakulo ja haluttomuus olla olemassa. Miksi kenenkään pitäisi vastentahtoisesti elää? Jos osa meistä vain ei sovi tänne, kaikkien sääntöjen ja odotusten maailmaan? En tiedä halunneeni syntyä tänne, miksi en saisi lähteä pois kun kaikki on niin vaikeaa? Tiedän, että tämä on itsekästä ajattelua, mutta epätoivoisena haluan nähdä tämä niin, että kun en ole muuten ollut elämässäni kovin itsekäs, niin ehkä viimeinen tekoni saisi olla sellainen?

Kommentit (11)

Vierailija

tää ois sopinut paremmin tuohon ensimmäisen maailman ongelmien ketjuun. No ei vaiskaan! :) Jos nyt masentaakin, niin mieti lasta? Masentunut elävä äiti on parempi kuin kuollut! 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Joo, sinulla on vain mies ja lapsi...

Anteeksi, jos tämä loukkasi! :( Olen kiitollinen perheestäni, ja pahoillani siitä että en jaksa olla parempi äiti ja vaimo.  Kiitollisuuden mukana tuleekin syyllisyys. Mutta uskon kyllä, että mieheni löytäisi helposti minua paremman uuden naisen, joka toivottavasti voisi rakastaa lastani. En yritä olla marttyyri, olen vain väsynyt ja huono elämään.

ap

Vierailija

Kyllä hyvinvointiyhteiskuntaan mahtuu masentuneita ja ei-tuottaviakin yksilöitä. Keskity siihen lapsen hyvinvointiin vaikka, jos syyllisyys kerran pitää sua hengissä niin ehkä ilo elämään löytyy ajan kanssa myöhemmin? Minkä ikäinen lapsi? 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Kyllä hyvinvointiyhteiskuntaan mahtuu masentuneita ja ei-tuottaviakin yksilöitä. Keskity siihen lapsen hyvinvointiin vaikka, jos syyllisyys kerran pitää sua hengissä niin ehkä ilo elämään löytyy ajan kanssa myöhemmin? Minkä ikäinen lapsi? 

Kiitos. Lapsi täyttää neljä vuotta. Tämä on vaan niin lohdutonta, kun olen yrittänyt ja yrittänyt, rimpuillut ja räpistellyt. Tarvisin merkitystä elämään ja haluaisin tuntea itseni tarpeelliseksi ja elämäniloiseksi, mutta masentuneena ja väsyneenä en tiedä mistä tuollaisia tuntemuksia enää etsisin.  Yksinäisyys on myös kamalaa.  Haluaisin kuulua vaikka johonkin yhteisöön, mutta en osaa olla uskovainen enää, ei ole uskoa mihinkään korkeampaan voimaan rahtustakaan.

Vierailija kirjoitti:
Samat kuin ap mut oon mies. Sitä vaan odottaa et lapset olis tarpeeksi vanhoja että voi pistää itsensä kiikkuun.

Tehdäänkö hurmaava joukkoitsemurha? :/ 

Vierailija

Just ajattelin tuota Nelaa. Nuori, fyysisesti terve, nätti, on vakituinen työpaikka, juuri solmittu avioliitto, hyvä koulutus, kielitaitoa, mukavat vanhemmat, ystäviä, kivat työkaverit, jne... Monelle tuo olisi hyvä elämä. Niin vain meni metsään ja lopetti itsensä.

Minä taas olen fyysisesti vammainen, vähemmän nuori ja kaunis, ei miestä, ei lasta, ei vakituista työpaikkaa, vanhemmat jo kuolleet, läheisiä jäljellä vain muutama, tiukka taloudellinen tilanne, päivittäisiä kipuja ja vaivoja, vain muutama ystävä, raskaita kokemuksia elämässä,  ... mutta olen täynnä elämäniloa  ja nautin lähes joka päivästä.

En siis osaa auttaa ap:tä muuten kuin tukemalla häntä menemään lääkärille ja hakemaan apua masennukseen.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä hyvinvointiyhteiskuntaan mahtuu masentuneita ja ei-tuottaviakin yksilöitä. Keskity siihen lapsen hyvinvointiin vaikka, jos syyllisyys kerran pitää sua hengissä niin ehkä ilo elämään löytyy ajan kanssa myöhemmin? Minkä ikäinen lapsi? 

Kiitos. Lapsi täyttää neljä vuotta. Tämä on vaan niin lohdutonta, kun olen yrittänyt ja yrittänyt, rimpuillut ja räpistellyt. Tarvisin merkitystä elämään ja haluaisin tuntea itseni tarpeelliseksi ja elämäniloiseksi, mutta masentuneena ja väsyneenä en tiedä mistä tuollaisia tuntemuksia enää etsisin.  Yksinäisyys on myös kamalaa.  Haluaisin kuulua vaikka johonkin yhteisöön, mutta en osaa olla uskovainen enää, ei ole uskoa mihinkään korkeampaan voimaan rahtustakaan.

Vierailija kirjoitti:
Samat kuin ap mut oon mies. Sitä vaan odottaa et lapset olis tarpeeksi vanhoja että voi pistää itsensä kiikkuun.

Tehdäänkö hurmaava joukkoitsemurha? :/ 

Joo bussilla rotkoon :D

Oot varmaan mua sen verran nuorempi että sulla on vielä toivoa.

Suosittelen työ-/opiskelupaikan vaihtoa tai sellaisen hankkimista.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

En siis osaa auttaa ap:tä muuten kuin tukemalla häntä menemään lääkärille ja hakemaan apua masennukseen.

Minulla on jo hoitokontakti, käyn terapiassa viikoittain. Mutta kiitän myötätunnosta! 

Vierailija kirjoitti:
Oot varmaan mua sen verran nuorempi että sulla on vielä toivoa.

Suosittelen työ-/opiskelupaikan vaihtoa tai sellaisen hankkimista.

Olen 34-vuotias, ja olen jo aloittanut ja jättänyt kesken kolme yliopistotutkintoa, en saa tehtyä edes kandin tutkintoa. Olen myös käynyt ammatinvalintohjaajalla useita kertoja, mutta koen, että en tule kuulluksi. Töitä en ole saanut, en pääse edes haastatteluun ilman tutkintoa. Tällä hetkellä aviomieheni elättää minua, välillä teen pieniä suunnittelutöitä minikokoisella palkalla. Mitään valtion tukia en saa.

Vierailija kirjoitti:
Onko sulla lääkitys siihen ADHD:een? Vaadi sitä jos et ole saanut.

Kiitos. On lääkitys, mutta en koe sen auttavan riittävästi esimerkiksi opiskelujen saattamiseksi loppuun. Kaikkien vastoinkäymisten, hylätyksi tulemisen, yksinäisyyden, epäkelvoksi itsensä kokemisen ja muun lannistavan jälkeen olen ihan ihmisromu.

Koen syyllisyyttä ja häpeää masennuksesta ja siitä, että en vaan pääse jaloilleni. Haaveilen joutuvani auto-onnettomuuteen tai kuolevani muuten tapaturmaisesti, jolloin kukaan ei voisi syyttää mua kuolemastani jälkeenpäin. Ja ymmärrän, että tällainen teksti näyttää monesta pateettiselta, pahoittelen sitä. :(

Vierailija

Anteeksi omanapainen nosto, ei ole muuta paikkaa kuin terapia ja netti tämän asian käsittelyyn, ja on yksinäinen olo juuri nyt. :/

Kuolema houkuttelee mua kamalan paljon, flirttailen itsemurha-ajatuksella mielessäni ja olen aina hetkittäin onnellinen, kun mietin mahdollisuutta jättää kaikki taakse. Sitten syyllisyys iskee aina takaraivoon, ja ahdistun lisää. Ei tunnu oikealta ajatella tällaista, kun joillakin ihmisillä on oikeitakin ongelmia. 

Mulla on paljon; on mies ja lapsi, ja miehen tulojen ansiosta voin ainakin toistaiseksi olla kotona. Miksi sitten on niin kauhea olo? Perheen ja muiden sukulaisten hylkääminen on yksi asia, josta en ole oikein päässyt yli, tuntuu tyhjältä etten kelpaa heille. Jatkuvat epäonnistumiset työn ja opiskelujen suhteen lannistaa, samoin karannut ote normaalista elämisestä. Myös terveyteen liittyviä isoja ongelmia on aika monta. Yksinäisyys on raastavaa, mieheni on hyvä puoliso mutta ei korvaa ystävyyssuhteita. 

Tarvitsisin jotain mielekästä tekemistä, ja teen jo vapaaehtoistyötä, se ei kuitenkaan riitä siihen, että ajattelisin elämän olevan elämisen arvoista. Jos tämä kerran on se, mitä maailmalla on tarjota ja minä olen niin kyltymätön ja kykenemätön muuttamaan tilannetta, niin miksi en saisi lähteä täältä? :(  

Olen kirjoittanut jo valmiiksi jäähyväiskirjeen miehelle ja lapselle, tein ne etukäteen siltä varalta, että joskus minulla olisikin riittävästi rohkeutta itseni tappamiseen ja kirjoittaminen estäisi mua jollain tapaa. Pyydän rakkailtani anteeksi teon itsekkyyttä ja sitä että olen ollut vaivaksi. Sellaista mun elämä on tähän astikin ollut, anteeksipyytelyä ja vahvaa tunnetta siitä, että olen vain vääränlainen turhake, joka on vain normaalien ihmisten tiellä.

Mua ahdistaa  jo sekin, että ihmiset näkevät mut ulkona, kun pelkään olevani niin ruma tai muuten vastenmielistä katsottavaa ja aiheuttavani jotenkin negatiivisen "elämyksen" ihan vain olemalla olemassa. :(

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat