Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Olenko tuhonnut lapseni?

Vierailija

Palstapsykologit arvioita kehiin! Mulla on 5vuotias tytär. Olen sairastanut synnytyksen jälkeisen masennuksen. Myös tyttö sairasteli paljon ensimmäisenä elinvuonnaan. 2ensimmäistä vuotta olivat ilottomia ja hoidin vain velvollisuudentunnosta häntä. Tytön täytettyä 1v jäi isänsä hoitamaan häntä kahdeksi vuodeksi kotiin. Heille kehittyikin pian lämpimmin ja läheinen suhde. Tytön ollessa 2v aloin minäkin tuntea aitoa iloa hänen seurassaan. Aluksi hän ikäänkuin kapinou lähestymisyrityksiäni vastaan,mutta hyväksyi minut lopulta. Nyt meillä on hyvät ja rakastavat välit. Olen alkanut pohtia noiden ensimmäisten vuosien merkitystä lapseen. Vaikka kaikki vaikuttaa nyt olevan paremmin kuin hyvin,onko hän silti jotenkin salaisesti rikki?Onko myöhemmin odotettavissa mt-ongelmia tuon takia?Tuleeko hänestä narsisti?Mitä voin tehdä ettei niin kävisi?

Kommentit (9)

höm

Puistatti tuo että aloit väkisin tunkea tyttösi elämään kun parannuit, ja hän kapinoi sitä vastaan. Kyllä varmasti aiheutti pelkoakin lapselle että äiti muuttuu yhtäkkiä ihan toisenlaiseksi ihmiseksi. Ethän esitä mitään? Lapsi kyllä vaistoaa. Äitini ei ollut mikään halailija kun olin lapsi ja nyt muka on. Minä en voi sietää sitä.

En kyllä tajua miten hänestä muka narsisti voisi tulla?

Vierailija

Hoidit lastasi kuitenkin hyvin, etkä laiminlyönyt. Annoit ruokaa, kylvetit, laitoit nukkumaan, juttelit välillä? Pieni vauva tulkitsee myös hoitoa, jos et häntä näissä paljon laiminlyönyt ei ole suurta hätää. Halaa itseäsi; hoidit lastasi vaikka olit masentunut. Älä tunne syyllisyyttä, masennus on sairaus. Ei oma valintasi. Lämmin suhde isään on varmasti korjannut paljon, jos jotakin korjattavaa on.

Mutta jos haluat tarkempaa arviota: piditkö tytärtäsi fyysisesti lähelläsi noina kahtena ensimmäisenä vuonna? Fyysinen l'äheisyys on pienella vauvalla ja lapselle erittäin tärkeää. Vaikka äiti olisikin masentunut eikä jaksaisi leikkiä tai jutella lapsen kanssa, pitämällä sylissä ja lähellään pystyy korvaamaan muuta tunnekylmyyttä.

Vierailija

Ap, älä välitä 1-3 vastauksista. Taas sellaisia 'asiantuntijoita', joiden ainoa tavoite on tuottaa muille mielipahaa, paikalla. Se, että mietit asiaa, kertoo, että olet hyvä äiti.

Vierailija

En osaa oikein ottaa kantaa, mutta eiköhän tuo kapinointi voi johtua siitä, että tyttö kokeili, voiko sinuun nyt luottaa, jos on kokenut jonkinlaista torjuntaa taholtasi aiemmin. Kuulostaa hyvältä, että hän hyväksyi sinut :) Totta kai on parempi, että olet nyt hänen elämässään aidosti läsnä kuin että jatkaisit etäisenä (viitaten kolmosen viestiin).

Ymmärrän pelkosi, ja turha asiaa on kaunistella: ekat vuodet lapsen elämässä ovat tosi tärkeät, varsinkin se vauvavuosi. Mutta lapsen mieli on myös altis korjaantumaan ja kuulostaa hyvältä, että tytöllä on ollut jo varhaisessa vaiheessa hyvä ja lämmin suhde isäänsä. Paljon huonompikin elämän alku voisi olla. Aivan varmasti tytöllä on hyvät mahdollisuudet kehittyä terveeksi aikuiseksi, kun hän nyt saa turvallisen ja emotionaalisesti lämpimän hoivan.

Vierailija

Tuskin nyt ainakaan narsisti? Miksi tulisi? 

Ehkä epävarma ihmissuhteissaan, epävarma siitä rakastetaanko häntä omana itsenään vai pitääkö rakkaus "ansaita". 

Parasta mitä voit tehdä, on lakata vatvomasta menneitä. Annat lapselle sen, mitä tällä hetkellä pystyt. Älä ahdista itse lasta omilla tarpeillasi. Suhteenne kehittyy omalla painollaan. 

Vierailija

Hyvä ap, lapsesi on vielä pieni, ja eikä todellakaan myöhäistä luoda hyviä välejä häneen. Onneksesi ja perheenne onneksi toivuit ja pystyt näkemään lapsesi ja elämäsi uudessa, positiivisemmassa valossa.

En usko, että lapsesi ensimmäiset elinvuodet määrittävät hänen persoonaansa, äläkä anna niin tapahtuakaan. Kun jatkossa elät normaalia elämää, normaalissa vuorovaikutuksessa lapseesi, niin hänestä kasvaa täysipainoinen aikuinen.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat