Onko muita, jotka eivät oikeastaan välitä äidistään tai isästään ihmisenä (hyvästä lapsuudesta huolimatta)?

Vierailija

Jos on saanut lapsena kylmää kohtelua vanhemmiltaan, ei ole ihme, jos välit ovat kehnot. Mutta joskus vanhempi voi tehdä "kaiken oikein", eikä lapsi silti pidä hänestä.

Voisin nyt esimerkiksi ottaa oman äitini. Hänen vanhemmuudessaan ei ollut mitään vikaa. Hän näki paljon vaivaa tehdäkseen lapsuudestani hyvän, ja siitä hän saa tunnustukseni.

Äitini on kuitenkin persoonaltaan aivan erilainen kuin minä, hänen elämänarvonsa ovat erilaiset, hän ei ymmärrä minua kovinkaan syvällisesti eikä hän ole lainkaan sellainen ihminen, jonka kanssa voisin kuvitella ystävystyväni. En voi sanoa suuremmin arvostavani häntä tai hänenlaisiaan ihmisiä.

Jotenkin lohduton ajatus, että nainen voi uhrata vuosia elämästään vanhemmuudelle, eikä hänen kiittämätön luomuksensa kykene antamaan takaisin ihailua ja rakkautta.

Sivut

Kommentit (152)

Vierailija

Meillä. Minä ja äiti ollaan väärällä tavalla erilaiset persoonat. On meidän äidissä marttyyrin ja uhrautujan vikaakin ja olen pienestä pitäen saanut olla hänen terapeuttinaan, mutta nämä eivät ole ne pääsyyt miksi emme nyt niin kauheasti ole tekemisissä.

Koen olevani jo niin vanha, että mun ei tarvitse tulla toimeen äitini kanssa; olemme tässä vaiheessa vaan "kaksi aikuista naista".

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Meillä. Minä ja äiti ollaan väärällä tavalla erilaiset persoonat. On meidän äidissä marttyyrin ja uhrautujan vikaakin ja olen pienestä pitäen saanut olla hänen terapeuttinaan, mutta nämä eivät ole ne pääsyyt miksi emme nyt niin kauheasti ole tekemisissä.

Koen olevani jo niin vanha, että mun ei tarvitse tulla toimeen äitini kanssa; olemme tässä vaiheessa vaan "kaksi aikuista naista".

Kuulostaa niin tutulta.

Mietin vain, että mitäköhän vaikka oma äitini ajattelee siitä, oliko vanhemmuus hänelle sitten kaiken sen arvoista. Kun nyt aikuisiällähän pitäisi sen tavallisen käsikirjoituksen mukaan nauttia siitä kahden aikuisen ihmisen antoisasta suhteesta, seurata sukupolvien ketjun jatkumista ja niin edelleen... ja nyt mitään tuollaista ei ole luvassa. -ap

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Eriävät mielipiteet ja arvot eivät poissulje kiitollisuutta.

Avaatko vähän tätä. Kenen kiitollisuutta ja mistä? -ap

Vierailija

Itse en pidä isästäni. Ihmisenä siis. Meitä yhdistää sukulaisuus ja olemme paljon tekemisissä. Tulemme ihan hyvin toimeen, kunhan ei puhuta muuta kuin pinnallisuuksia. 

Nuorempana riitelin hänen kanssaan paljon. Nyt olen aikuistunut ja kypsynyt ja hyväksynyt hänet sellaisena kuin hän on. Pystyn nielemään erimielisyyden usein, en kuitenkaan aina.

Pidän hänestä huolen papparaisena, ja tiedän voisin luottaa häneen 100%sti jos joutuisin hätään. Olen hänen tytär ja hän minun isä. Se menee kaiken ohitse.

Mutta ihmisenä en pidä hänestä läheskään aina.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä. Minä ja äiti ollaan väärällä tavalla erilaiset persoonat. On meidän äidissä marttyyrin ja uhrautujan vikaakin ja olen pienestä pitäen saanut olla hänen terapeuttinaan, mutta nämä eivät ole ne pääsyyt miksi emme nyt niin kauheasti ole tekemisissä.

Koen olevani jo niin vanha, että mun ei tarvitse tulla toimeen äitini kanssa; olemme tässä vaiheessa vaan "kaksi aikuista naista".

Kuulostaa niin tutulta.

Mietin vain, että mitäköhän vaikka oma äitini ajattelee siitä, oliko vanhemmuus hänelle sitten kaiken sen arvoista. Kun nyt aikuisiällähän pitäisi sen tavallisen käsikirjoituksen mukaan nauttia siitä kahden aikuisen ihmisen antoisasta suhteesta, seurata sukupolvien ketjun jatkumista ja niin edelleen... ja nyt mitään tuollaista ei ole luvassa. -ap

Onko äitisi hyvä ystävä oman äitinsä kanssa?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä. Minä ja äiti ollaan väärällä tavalla erilaiset persoonat. On meidän äidissä marttyyrin ja uhrautujan vikaakin ja olen pienestä pitäen saanut olla hänen terapeuttinaan, mutta nämä eivät ole ne pääsyyt miksi emme nyt niin kauheasti ole tekemisissä.

Koen olevani jo niin vanha, että mun ei tarvitse tulla toimeen äitini kanssa; olemme tässä vaiheessa vaan "kaksi aikuista naista".

Kuulostaa niin tutulta.

Mietin vain, että mitäköhän vaikka oma äitini ajattelee siitä, oliko vanhemmuus hänelle sitten kaiken sen arvoista. Kun nyt aikuisiällähän pitäisi sen tavallisen käsikirjoituksen mukaan nauttia siitä kahden aikuisen ihmisen antoisasta suhteesta, seurata sukupolvien ketjun jatkumista ja niin edelleen... ja nyt mitään tuollaista ei ole luvassa. -ap

Onko äitisi hyvä ystävä oman äitinsä kanssa?

Isovanhempani ovat kuolleet jo vuosia sitten. Kyllä äitini oli ainakin oman äitinsä kanssa paljon tekemisissä, kun olin pieni, ja hän asuikin meillä vähän aikaa. -ap

joku

Täällä. tismalleen samat fiilikset kuin ap:llä ja ekalla kommentoijalla. Hyvä lapsuus, mutta en todellakaan voi aikuisena ihmisenä kunnioittaa äitini tapaista henkilöä. En missään nimessä vapaaehtoisesti ottaisi kyseisenlaista henkilöä elämääni.

Tilanne on vähän niin kuin siinä miten joku totesi; idiootin kanssa väittely on turhaa, ensin alennut itse samalle tasolle, ja sitten idiootti voittaa sinut - kokemuksellaan...

Vierailija

Anteeksi nyt, mutta mitä helvettiä, ap?!

Miksi ihmeessä ihmisen pitäisi ANSAITA rakkautesi olemalla tietynlainen? Olla samaa mieltä asioista ja elää samanlaista elämää kuin sinä?

Kuulostat kyllä todella kylmältä tapaukselta. Minusta rakkaus vanhempaansa tai toisaalta omaa lastaan kohtaan on jotain syvää ja biologista, siihen ei oikeasti liity tippaakaan se, tykkäisinkö äidistäni/lapsestani, jos hän ei olisi minun äitini/lapseni.

Oma äitini on syntynyt 1934 ja jo dementoitunut. Koskaan en ole kokenut, että hän on jotenkin samanlainen kuin minä. Monella tapaa vanhanaikainen ja erilainen - mutta en osaa rakkaassa ihmisessä edes arvioida semmoisia kuten sivullisessa arvioisin. Hän on äitini, ja siksi rakas. Eikä ei-rakkaaksi muutu.

Vierailija

Samaistuin tähän kirjoitukseen aika paljon. Meillä ei ole äitini kanssa paljon yhteistä ja yhteisiä puheenaiheita saa todella hakemalla hakea. Kun olin nuorempi riitelimme myös paljon, mutta se on nyt sentään jäänyt. Tunnen tilanteesta paljon syyllisyyttä koska selkeästi äitini yrittää ihan tosissaan lähentyä minua ja olla niin hyväntahtoinen kuin mahdollista. Minulla on vain vaivautunut olo kun yritän väkisin keksiä, että mitäs me nyt voitaisiin tässä keskustella ja yhdessä tehdä. No, ei kai tässä kukaan voi tehdä muuta kuin parhaansa, mutta jotenkin harmittaa hänen puolesta.

joku

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi nyt, mutta mitä helvettiä, ap?!

Miksi ihmeessä ihmisen pitäisi ANSAITA rakkautesi olemalla tietynlainen? Olla samaa mieltä asioista ja elää samanlaista elämää kuin sinä?

Kuulostat kyllä todella kylmältä tapaukselta. Minusta rakkaus vanhempaansa tai toisaalta omaa lastaan kohtaan on jotain syvää ja biologista, siihen ei oikeasti liity tippaakaan se, tykkäisinkö äidistäni/lapsestani, jos hän ei olisi minun äitini/lapseni.

Oma äitini on syntynyt 1934 ja jo dementoitunut. Koskaan en ole kokenut, että hän on jotenkin samanlainen kuin minä. Monella tapaa vanhanaikainen ja erilainen - mutta en osaa rakkaassa ihmisessä edes arvioida semmoisia kuten sivullisessa arvioisin. Hän on äitini, ja siksi rakas. Eikä ei-rakkaaksi muutu.

Eihän tässä ollut rakkauden puutteesta puhe. Kyllä vanhempaansa voi rakastaa, mutta samaan aikaan tilanne voi olla se, ettei kyseisen henkilön seurasta oikeasti välitä. Vaikea ymmärtää, jos ei kokemusten pohjalta ole joutunut sellaiseen tilanteeseen. Esimerkiksi sitä kautta, ettei vanhempi arvosta lapsensa ajatuksia tai mielipiteitä. Tai sitä kautta, että puuttuu liikaa lapsen elämään. Tai sitä kautta, että käyttäytyy vahingollisesti itseään kohtaan. Lapsen tehtävä ei ole miellyttää tai pelastaa vanhempaansa.

Samanlaiseen tilanteeseen voi päätyä, jos vanhempi on vannoutunut fasisti, lievemmin rasisti, ennakkoluuloinen, kommunisti, vannoutunut markkinatalousihminen jota raha ohjaa, syvän uskovainen, tai muuten vain tyrkyttävän hurahtanut...

t. 9

Vierailija

Olen vasta aikuisena tajunnut, että äitini ei oikeasti olisi halunnut lapsia lainkaan. Hän hoiti meidät velvollisuudentuntoisesti ja näennäisesti ihan hyvin, mutta en muista että hän olisi koskaan osoittanut rakastavansa meitä. Hän ei koskaan tehnyt kanssamme mitään. 

Nyt vanhana hän lähinnä haluaa meiltä lapsilta taloudellista hyötyä. Isämme on kuollut ja äiti asuu omakotitalossa, johon hänellä ei oikeastaan olisi varaa. Hän painostaa meitä lapsia maksamaan milloin mitäkin ja jos esitämme eriävän mielipiteen, hän sanoo sen olevan vanhuksen kaltoinkohtelua. Kun hän saa mitä haluaa, laittaa välit poikki kunnes on taas joku tarve. Hän ei halua nähdä meitä tai lapsenlapsiaan. Silti hän arvostelee ja moittii lastenkasvatustamme ja lapsiamme. 

Isäni oli ihana ihminen, hän teki parhaansa meidän lasten kanssa. Hän kärsi yhteiselämästä ehdottoman äitini kanssa, kun me emme olleet oikein tervetulleita lapsuudenkotiin, hänenkin suhteensa lapsenlapsiinsa jäi aika etäiseksi vaikka olisi varmasti ollut ihan loistava ukki. 

Mutta näin se meillä meni, me lapset emme valinneet syntymäämme. Itse olen yrittänyt lasteni kanssa tehdä kaiken suunnilleen täysin päinvastoin kuin äitini. 

Vierailija

Molemmat äitini ja isäni ovat sellaisia ihmisiä etten välittäisi olla tekemisissä heidän kanssaan jos emme olisi sukua. Ovat luonteeltaan ihan erilaisia kuin minä ja olemme eri mieltä melkein kaikista mahdollisista asioista. Mutta olen kiitollinen heille ihan hyvästä lapsuudesta ja rakastan kyllä jollakin tavalla. Tavataan pari kertaa kuussa ja ovat ihan hyvät isovanhemmat lapsilleni.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat