Lue keskustelun säännöt.
Tunnetko ketään joka olisi ollut vaikeasti masentunut mutta täysin parantunut siitä?
29.10.2015 |
Masennuksesta voi parantua, mutta voiko vakavasta (huom! vakavasta) masennuksesta koskaan palata täysin ennalleen? Kukaan ei ole onnellinen aina mutta voiko vuosien sairastamisesta koskaan tulla työkykyiseksi, tasapainoiseksi ihmiseksi?
Aloin tätä miettimään ja tuntemani vaikeasti masentuneet ovat joko työkyvyttömyyseläkkeellä, tehneet itsemurhan tai sitten sairaus on vain muuttanut muotoaan esim. päihderiippuvuuteen tai johonkin muuhun persoonallisuushäiriön diagnoosiin. Lievästi masentuneet ovat kokeneet masennuksen vain vaiheena elämässä.
On aika toivoton olo. Olen taistellut jo seitsemän vuotta ja aina tämä sama paska palaa eikä muut ymmärrä miksi. En ymmärrä itsekään, olen terapiassa ja elän niin terveellisesti kuin pystyn. On ystäviä ja peruasiat kunnossa. Lääkehoitoa kokeiltu vuosia. On halu parantua ja positiivinen asenne. Olen kokeillut kaikki keinot mitä keksin ja puhunut niin monelle asiantuntijalle kun vain olen päässyt. Mitä tässä voi oikeasti tehdä? Pääsenkö ikinä takaisin opiskeluun tai työelämään, jos aina tulee tällainen kausi kuin tyhjästä? Miten kukaan ottaa minua ikinä töihin, jos en voi itsekään luottaa vointiini täysin? Hypnoosia tai psykedeelejä en ole kokeillut sillä ne kuulostavat niin hurjalta, mutta toisaalta onko tässä enää mitään menetettävääkään.
Kommentit (35)
Vierailija kirjoitti:
Mieheni. Oli kaamosmasennusta joka syventyi vakavaksi masennuksesti vähän tapaamisemme jälkeen. Kaikkia lääkkeitä oli ji aiemmin kikeiltu joten siitä en tiedä. Puoli vuotta oli saikulla ja sitten palasi töihin. En muista kauan oli töistä pois ennen tapaamistamme. Pari vuotta ehkä. Nyt tulee 9v. Lääkkeet edelleen mutta ei ole masentunut enää. Huono itsetunto yms on mutta itsekin sitä mieltä
että kaikki ok. Tsemppiä. Meillä myös lastentulo auttanut pääsemään siitä omanolon tuijottamisesta.
Alapeukut??????
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä.
Noin 10 vuotta sitten sain ensin diagnoosin keskivaikea masennus, joka myöhemmin muuttui vaikeaksi masennukseksi. Kävin muutaman kerran psykologilla juttelemassa, mutta se tuntui ajan haaskaukselta. Sain mielialalääkkeet, jotka lopetin ominpäin parin viikon jälkeen. Kävin kriisikeskuksessa ja mielenterveyspäivystyksessä.
Pitkäaikaista hoitoa en ole saanut, vaan itsekseen sinnitellyt eteenpäin. Masennuksesta huolimatta minulla on vakituinen työpaikka, opiskelen uutta ammattia, sain perustettua perheen ja ulkoiset puitteet on kunnossa.
Henkinen puoli on edelleen rempallaan, mutta en halua hakea apua lastensuojeluilmoituksen pelossa ja aikaisempien hyödyttömien hoitokokemusten takia. Olen pärjännyt tähänkin asti, niin ehkä pärjään loppuun saakka.
Olen hyvä vaimo, minulla on pari läheistä ystävää, lapsuuden perheeni kanssa olen tosi läheinen ja lapsilleni olen hyvä äiti.
Kyllä siitä selviää, tapoja voi olla monia, minä valitsin näin ja pärjään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni. Oli kaamosmasennusta joka syventyi vakavaksi masennuksesti vähän tapaamisemme jälkeen. Kaikkia lääkkeitä oli ji aiemmin kikeiltu joten siitä en tiedä. Puoli vuotta oli saikulla ja sitten palasi töihin. En muista kauan oli töistä pois ennen tapaamistamme. Pari vuotta ehkä. Nyt tulee 9v. Lääkkeet edelleen mutta ei ole masentunut enää. Huono itsetunto yms on mutta itsekin sitä mieltä
että kaikki ok. Tsemppiä. Meillä myös lastentulo auttanut pääsemään siitä omanolon tuijottamisesta.
Alapeukut??????
Itse ainakin reagoin tuohon "omanolon tuijottamisesta" pääsemiseen. Kun masentuneitahan ei syyllistetä tarpeeksi itsekeskeisyydestä niin ulkopuolisten kuin itsen toimesta, pitihän se vielä tähän ketjuun saada että syynä on oma itsekkyys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni. Oli kaamosmasennusta joka syventyi vakavaksi masennuksesti vähän tapaamisemme jälkeen. Kaikkia lääkkeitä oli ji aiemmin kikeiltu joten siitä en tiedä. Puoli vuotta oli saikulla ja sitten palasi töihin. En muista kauan oli töistä pois ennen tapaamistamme. Pari vuotta ehkä. Nyt tulee 9v. Lääkkeet edelleen mutta ei ole masentunut enää. Huono itsetunto yms on mutta itsekin sitä mieltä
että kaikki ok. Tsemppiä. Meillä myös lastentulo auttanut pääsemään siitä omanolon tuijottamisesta.Alapeukut??????
Itse ainakin reagoin tuohon "omanolon tuijottamisesta" pääsemiseen. Kun masentuneitahan ei syyllistetä tarpeeksi itsekeskeisyydestä niin ulkopuolisten kuin itsen toimesta, pitihän se vielä tähän ketjuun saada että syynä on oma itsekkyys.
Nuo ovat olleet hänen sanat mulle. Kun lapset syntyi hän koki että nyt on otettava perheenpäänpaikka. Sen turvin hän on mielestäni puskenut tosi hienosti.
Minä olen. Toivuin tosin vasta kun lopetin toipumisen yrittämisen, kun jätin kaikki lääkkeet ja terapian pois, ja hyväksyin, että ok, minä sitten vaan kuolen nuorena. Eläkepäätöskin jo oli, koska lääkkeet eivät tehonneet niin että minusta olisi saatu työkykyistä. Neuroleptit isoina annoksina olivat ainoa mikä vähän jotain auttoi, mutta olin niille valitettavasti fysiologisesti herkkä joten sain vaikeita ja vaarallisiakin sivuvaikutuksia joten oli pakko lopettaa.
Niin minä päätin jäädä kotiin kuolemaan, käytännössä ryypätä itseni hengiltä. Mutta jotain alkoi vaan tapahtua siinä kun kuolemani täysin hyväksyneenä lähiinnä odotin että koska maksa sanoo poks tai aivoissa verisuoni, ja odotin innolla sitä että pääsisin jo pois. Vähitellen huomasin että on se elämä pahuksen tiukasti kiinni jopa ihmisessä joka ei haluaisi elää, että kai tässä on pakko sopeutua siihen että ei se lähtö ihan muutamassa vuodessa taida tulla vaikka kuinka joisin. Ilman mitään erityistä syytä, ja vaikka tosiaan join päivittäin ja paljon, jossain taustalla alitajunta paransi minua koko ajan, niin että vähitellen alkoi ainaisen ahdistuksen keskelle tulla tuskattomiakin hetkiä, sitten ne pitenivät, tihenivät. Vuoden päästä ensimmäisestä vuosiin kokemastani hetkestä, jona tajusin että äsken oli sekunti, jolloin mulla ei ollut paha olla, pystyin jo palaamaan takaisin töihin, vaikka sainkin vielä kohtauksenomaisesti ahdistuskohtauksia.
Nyt tuosta on jo kymmenisen vuotta, ja koen olevani onnellisempi kuin ihmiset keskimäärin. Mitään pysyviä jälkiä ei masennuksesta ole jäänyt, enkä tarvitse minkäänlaista hoitoa tai tukitoimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masennuksesta voi varmasti selviytyä siinä mielessä, että jaksaa taas tehdä asioita, käydä lenkillä, hoitaa velvollisuuksia, ei halua enää tappaa/vahingoittaa itseään...
Normaaliin elämään palaaminen taas on mahdotonta. Useamman masennusvuoden aikana elämää ja mahdollisuuksia kuluu niin paljon hukkaan, ettei niitä aukkoja voi enää kuroa umpeen. Esim. työmahdollisuudet, ystävien saaminen ja kumppanin etsintä ei koskaan enää masennuksen jälkeen ole "normaalia".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Masennuksesta voi varmasti selviytyä siinä mielessä, että jaksaa taas tehdä asioita, käydä lenkillä, hoitaa velvollisuuksia, ei halua enää tappaa/vahingoittaa itseään...
Normaaliin elämään palaaminen taas on mahdotonta. Useamman masennusvuoden aikana elämää ja mahdollisuuksia kuluu niin paljon hukkaan, ettei niitä aukkoja voi enää kuroa umpeen. Esim. työmahdollisuudet, ystävien saaminen ja kumppanin etsintä ei koskaan enää masennuksen jälkeen ole "normaalia".
Ja paskat! Älä yleistä jos sinulta se ei onnistu!!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masennuksesta voi varmasti selviytyä siinä mielessä, että jaksaa taas tehdä asioita, käydä lenkillä, hoitaa velvollisuuksia, ei halua enää tappaa/vahingoittaa itseään...
Normaaliin elämään palaaminen taas on mahdotonta. Useamman masennusvuoden aikana elämää ja mahdollisuuksia kuluu niin paljon hukkaan, ettei niitä aukkoja voi enää kuroa umpeen. Esim. työmahdollisuudet, ystävien saaminen ja kumppanin etsintä ei koskaan enää masennuksen jälkeen ole "normaalia".
Ja paskat! Älä yleistä jos sinulta se ei onnistu!!!
Niinpä. Masennus on sairaus ja siitä VOI toipua täysin.
On vahingollista masentuneille ja terveille yrittää väärillä perusteilla stigmatisoida masennukseen sairastuneet loppuiäksi turmioon.
Itse ex-masentunut, toivuin ja nykyisin parisuhde, vakityö ja normaali, ihana elämä ystävineen ja harrastuksineen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun ystävä. Vaikean elämäntilanteen vuoksi oli syvästi masentunut. Käänne ei tapahtunut hetkessä. Hetken aikaa lääkitys, sitten ympäristönvaihdos, ystävien tuki. Vaatii pitkäjänteisyyttä. En osaa sanoa, miksi toiset parantuu, toiset ei.
Minä olen!
Kaksi kertaa synnytyksen jälkeinen masennus, joka pitkittyi. Terapiaa ja lääkehoitoa monta vuotta.
Vasta tänä kesänä uskalsin lopettaa mielialalääkkeen, vaikka terapeuttini oli lopettamista ehdottanut jo aiemmin.
Tasapainoinen elämä, itseluottamus, positiivinen ajattelu (ja avioero) ovat tuoneet oman itseni takaisin:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masennuksesta todellakin VOI parantua täysin ja elää onnellista ja täyttä elämää!
Ei kannata kuunnella noita valittajia, jotka eivät enää muka elämän syrjään pääse kiinni. Kaikki on täysin mahdollista ja loppupeleissä kyse on pitkälti myös omasta tahdosta. Älä luovuta vaan usko parempaan ja tee töitä oman hyvinvointisi eteen!
En ole vielä toipunut tästä x:nnestä masennuksestani mutta nyt vasta kävi ilmi että minulla on ollut muutenkin väärät diagnoosit: noista ap:n esimerkeistä voisi sanoa että eihän masennus aikuisena yhtäkkiä muutu persoonallisuushäiriöksi vaan sitten vasta voi käydä ilmi että masennusta ylläpiti se persoonallisuushäiriö ja siksi masennuskaan ei parantunut kun ei hoidettu alkuperäistä syytä. Myös jos masennuksen aiheuttaaa hoitamattomat traumat niin silloinkaan se ei parane vain lääkkeillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi parantua.
Veljeni oli samassa tilanteessa kuin sinä. oli vuosien masennusoireilua. Lopulta meni niin pahaksi, että ajatteli tappaa itsensä, kun tunsi olevansa niin kovin yksin tässä maailmassa. Hän lopetti hetkeksi kaiken toiminnan elämässään. Pysähtyi ja eli päivä kerrallaan. Jätimme hänen ahdistelunsa ja patistelunsa.
Oli saavutus, jos hän pahimmassa vaiheessa hän edes pääsi sängystä ylös.
Lopulta kuitenkin pikkuhiljaa hän sai jostakin elinvoimaa.
Hän selvitti elimistönsä tasapainon, jossa oli muutamista mineraaleista ja hivenaineista iso puute.
Nyt hän on löytänyt elämäänsä kumppanin, joka tuo arjen pieniin asioihin iloa, kun saa jakaa ne toisen kanssa. Hänellä on mennyt hyvin useamman vuoden.
Lääkkeitä hän söi vain 3 kuukautta ja lopetti ne itse vaikka lääkärit sanoivat niiden olevan lopuksi ikää. Väärässä olivat. Lääkärit tuijottavat liikaa massoille suunnattua masennuksesta parantumisohjetta, joka ei sovi monelle yksilölle.
Minä. Mutta sairaus tämä on siinä mielessä kuin vaikkapa... no mikä hyvänsä pitkäaikaissairaus, että vaatii koko ajan ns. hoitoa, että pysyy poissa. Lääkkeitä en ole onneksi tarvinnut enää vuosiin, mutta esim uni, ravinto ja liikunta on pakko pitää aivan säntillisenä. Todellä ärsyttävää ja hankalaa olla kuin vauva, mutta tarvitsen 9h yöunet ja ruokaa säännöllisin väliajoin. Jos siitä tinkii vähänkin, huomaan todella nopeasti, kuinka masennus ja ahdistus alkaa hiipiä päälle. Olin sitten töissä, matkalla, tai missä hyvänsä, se on uni ja safka.