tarviin äidillistä neuvoa

Jos lähtisit vuodenvaihteessa kotiin, mitä tekisit täällä Suomessa? Kouluun ei kesken vuotta oikein mennä eikä työmarkkinoillakaan hurrata. Toisekseen sinulla olisi enää muutama kuukausi jäljellä, joten voisit ottaa ajan vaikka loman kannalta. Kotona toimettomana istuessa voisi ruveta harmittamaan, että ainutlaatuinen kokemus jäi puolitiehen.

Periaatteessa mun lapset saa aina tulla kotiin. Tiedän itsekin kuinka rankkaa ulkomailla oleminen yksin voi olla, ja ajattelisin että lapseni ei aivan vielä ollut tähän kypsä. 

Mutta sitten, ensin pitäisi selvittää että miten saat tukea siihen, että selviät ja voit hyvin, juuri nyt. Onko sulla ketään, kenen kanssa jakaa ajatuksiasi säännöllisesti? Sinulta vaaditaan nyt paljon uusia käyttäytymismalleja, paljon sopeutumista ja jossain vaiheessa niihin vaan väsähtää. Silloin on hyvin tärkeää, että ne ajatukset saa jakaa jonkun kanssa, ja saa tukea ja hyviä neuvoja siihen omaan jaksamiseen. Suomessa asuvat kaverit ja oma perhekään ei välttämättä ymmärrä, joten tarvitset vertaisryhmän toisista vaihdossa olevista tai olleista. Onko sulla sellaista?

Tsemppiä. :)

Koti-ikävän kokeminen on hyvin kasvattavaa! Ajattele sitä haasteena ja kun siitä selviät niin olet tärkeää kokemusta rikkaampi.

Moni kasvaa aikuiseksi kokematta koskaan koti-ikävää, äidin helmoissa he ovat vielä keski-ikäisinäkin. He eivät siis koskaan itsenäisty.

Käsittele ikävääsi, mitä oikeastaan kaipaat?

Jos tulisin kotiin menisin kyllä kouluun koska lukiota voi suorittaa melko vapaasti eli se ei olisi ongelma. Ja tulen olemaan täällä siis heinäkuuhun asti joten suurin osa vuodesta on vielä jäljellä joulun jälkeen. Ja ei kotona kaveripiirissä ei ole ketään joka olisi ollut vaihdossa ja ymmärtäisi 100% minua. Toisaalta minulla on paljon ihania ystäviä jotka tukevat joka tilanteessa. Täällä vaihtomaassa taas ei ole oikein ketään kelle puhua tai siis olen maininnut ikävästäni aika monelle mutta saan vaan epämääräistä muminaa vastaukseksi. Ja suomesta kaipaan kaikkea, nyt vasta ymmärrän miten hyvin mun asiat on suomessa.

moikka! toi on kyllä varmaan kamala tunne. helpottaisko sua tieto, että toi kaava toistuu melkein kaikilla kun isosti vaihtaa ympäristöä? eli ensin alun jälkeen tulee romahdus, kun tuntuu et on tehny väärän valinnan ja tahtookin kotiin, mistään ei tuu mitään ja ahdistaa ettei kaikki oikeen onnistukaan. aluksi uudessa ympäristössä kun ei oo vielä ehtinyt oppia sanomattomia sääntöjä, tapoja, ei oo sitä omaa porukkaa eikä esim. omaa tuttua sosiaalista statusta mikä on kotona ollu. mutta, tuon sopeutumisvaiheen kun survot läpi ja teet ajatustyötä itteksesi (eti vaikka netistä mielenterveyden tukemiseen liittyvää materiaalia tms), ja lopulta huomaat saameesi paikkasi tuossa tutuksi tulleessa paikassa, on se fiilis tosi hyvä! huomaat ehkä ettet halua kotiin ollenkaan. sama kaava voi toistua myöhemmin myös esim lähtiessäsi opiskelemaan täysin vieraalle paikkakunnalle tai muun vaihdoksen myötä. tsemppiä!

Missäpäin maailmaa ap olet? Alku on aina vaikeaa, mutta kyllä se siitä. Sua voi tosissaan harmittaa, jos jätät vaihdon kesken.

Moikka! Kiitos paljon tsempistä, jotenkin vain tuntuu että kellään muulla alueen vaihtarina ei ole niin pahana tämä koti-ikävä mutta kuten sanoit jospa tää tästä! :)

Ja olen siis espanjassa. Sitä itsekin mietin että entäs sitten jos tajun joku päivä että tein pahan virheen kun lähdin kesken. Mutta toisaalta siis minulla on ihan fyysisiäkin oireita esim pahoinvointia ja paniikkia kun on niin kova ikävä:(

Nyt näin aikuisena täytyy sanoa, että jos sulle ei ole järjestetty kunnollista ohjausta siellä (mikä tarkoittaa, että saat tilaisuuden puhua kaikista huolistasi jollekin, joka ymmärtää sinua ja on itsekin ollut vaihdossa) niin sun vaihtarivuoden järjestäjähän on jättänyt sut ja muutkin nuoret vähän kuin heitteille. Se on väärin.

Ihminen tarvitsee kaikissa suurissa elämänmuutoksissa tukea toisilta. Niin se vaan menee. Onko sun koulussa psykologia tai kuraattoria? Voit käydä sielläkin juttelemassa asioistasi.

Meillä on täällä periaatteessa koordinaattori, mutta hän ei osaa oikein englantia enkä minä espanjaa. Ja koulussamme ei ole valitettavasti kuraattoria tai psykologia vaikka onkin yksityiskoulu.

Minä äitinä haluaisin tietää jos lapseni maailmalla voi huonosti. :(

No koti-ikävä ei mielestäni olisi sopiva syy keskeyttämiseen. Jos paikassa on huono kohtelu tai ikävästä tulee psykosomaattisia oireita niin sitten ymmärtäisin. Mutta tuollainen asia on hyvin yksilökohtainen. En tunne sinua, joten en voi antaa neuvoa. Tuo ajatukseni keskeyttämisestä oli ajateltu oman lapseni kannalta. Silloinkin varmaan lapsen äänensävy ratkaisisi.

Totta on sekin, että kaikki ei selviä ulkomailla työskentelystä ja opiskelusta niin, että siitä jäisi päälimmäiseksi ne hyvät muistot. Minä tiedän paljon nuoria, jotka ovat tulleet takaisin kotiin kesken au pair - vuotensa tai vaihtarivuotensa. Sekin on itsetuntemusta, että ymmärtää milloin ne omat rajat on tulleet vastaan. 

Sulla on sun oma elämä tässä elettävänä, et elä sitä ketään muuta varten. Että voit tehdä ne sun omat ratkaisut, sun on ensin saatava vähän lisää voimia, ettet tavallaan vaan pakene niitä ongelmia vaan sulle jää tunne, että niille ongelmille oltaisiin voitu tehdäkin jotain.

Voiko kukaan Suomesta lentää sun luo, tai voisitko käydä pienen loman kotona? Ei Espanja kuitenkaan ole maailman äärissä. Luulen että jo tunne siitä, ettet tavallaan ole olosuhteiden vankina siellä, vaan voit välillä piipahtaa kotonakin, auttaisi sinua.

Jos lapseni olisi Espanjassa, niin menisin vierailulle hänen luokseen. Jospa se ikävä siitä vähän helpottaisi.

t. 12

Minun tyttäreni oli vaihdossa, eikä ollut helppoa. Heti aluksi oli vaikeuksia, hän joutui vaihtamaan perhettä, ja kyseisen maan "yhteyshenkilö" oli järkyttävä, ei suhtautunut tyttäreeni yhtään ymmärtäväisesti, vaan uhkaili kotiin palauttamisella, koska tyttö oli hiljainen. Tyttäreni ei osannut kyseisen maan kieltä kuin peruskurssien verran.

Onneksi hän löysi kuin kohtalona uuden perheen, joka ei ollut edes aikeissa ottaa vaihtaria. 

Ikävä oli valtava puolin ja toisin. Jouluna soitin, tyttö oli toivonut, etten soittaisi, koska se olisi liian vaikeaa. Soitin kuitenkin, ja itkuksihan se tytöllä meni. 

Hänellä oli jossain vaiheessa ihan järkyttävän vaikeaa. Olin varustautunut siihen, että tyttö tulee kotiin. Tunsin kyllä suurta pettymystä tästä asiasta. Ajattelin tietenkin, että kotiin saa tulla, eikä alaikäisen tule pärjätä pärjäämisen vuoksi. 

Yritä olla siellä. Jos sinulla tosiaan menee hyvin siellä, jää, pärjää ja koe onnistumista. Kannustan jäämään. Olet varmaan lähtenyt elokuussa? Alkuinnostuksen jälkeen on normaalia tuntea, että olikohan tässä mitään järkeä. Todennäköisesti olet ollut siellä vasta muutamia kuukausia, joten luulen, että monenmoisten tunteiden jälkeen tilanne ja tunteet tasaantuvatkin.

Itse sanoin aina lapsille, kun he ikävöivät äitiä, että ikävä tarkoittaa sitä, että rakastaa. Ikävänkin voi ajatella olevan positiivinen tunne. Sinulla on jotain, jota ikävöidä. 

Tsemppiä! Kyllä sinä pärjäät. 

Jos siellä ei mitään katastrofia tapahdu, niin sanoisin suorastaan, että sinun velvollisuutesi on jäädä. Ihan kamalaa sanoa näin, mutta näin ajattelen. Vanhempasi rakastavat sinua, ovat tarjonneet noin ihanan mahdollisuuden, ja sitä olet itsekin halunnut. En tiedä, oletko saanut yleensä tehdä mielesi mukaan. Mutta nyt jää, olet pärjännyt nämä alkukuukaudet, pärjäät kyllä jos saat koulua käytyä, tulet toimeen perheen kanssa, saat nukutuksi ja syötyä hyvin. 

Tosi paljon tsemppiä, hyväksy se, että itkettääkin, ikävä on ja ottaa päähän. 

Olen miettinyt vierailua kotona mutta ajatus siitä että pitäisi tulla takaisin ahdistaa ihan suunnattomasti. Silloin kun minulla alkoi pari kolme viikkoa sitten tämä paha päätin ikävä että sinnittelen pari kuukautta ja jos sitten vielä tuntuu siltä lähden kotiin. Viikot kuitenkin etenevät vaan hitaammin ja kokoajan tuntuu että elämä käy vaan vaikeemmaks täällä. Mutta pitää vaan yrittää varmaan miettiä että kyllä tää tästä. Harmittaa myös se etten oikein pysty puhua kenenkään suomalaisen kanssa esim skypessä kun rupeaa heti itkettämään:(

Jos olisi oma lapsi niin sen kun tulisi kotiin. Mutta eihän me täällä siitä päätetä. Ota yhteyttä äitiisi ja keskustele hänen kanssaan.

Mitä enemmän ajattelet sitä koti-ikävää, niin enemmän tuntuu kurjalta..mutta taas näin vanhempana tuntuu, että tuo aika vaan lentää! Humps, just oli juhannus ja kohta on jo joulu. Ja päinvastoin. Pidätkö muuten yhteyttä kotiin? Pystyisikö äitisi käymään siellä? Oliko ajatus lähteä sinun oma vai lähtikö kavereitasi vaihtoon, tyyliin, minunkin on päästävä?

Koti-ikävä on ihan normaali tunne reissatessa, siitä käytetään myös nimitystä kulttuurishokki. Ja se menee ohi. Pystytkö puhumaan vaihtoperheen äidille? Kerro hänelle että on koti-ikävä. Pyydä äitiäsi lähettämään suomesta paketti jossa on suomalaisia asioita joista pidät, salmiakkia ja suklaata jne. Tee sellaisia asioita, normijuttuja joita tekisit suomessakin. Käy kahvilla, leffassa. Oot nyt sellaisessa tilanteessa jonka pystyy kääntämään kaikessa kurjuudessa myöa hyväksikin, kova koti-ikävä myös kasvattaa henkisesti aivan valtavasti. Ajattele reissun loppuosaa vähän kuin napanuoran katkeamisena, olet aikuistumisen kynnyksellä. Saattaa tuntua että sinut on heitetty kylmään veteen mutta vakuutan, että oot reissun jälkeen paljon vahvempi ja tietoisempi esimerkiksi itsestäsi ja siitä että pärjäät ja pystyt pysymään vahvana myös hankalissa tilanteissa.

Se että itkettää, on ihan ok. Anna itsellesi tila tuntea kaikkia niitä tunteita joita käyt läpi. Saa itkeä. Saa soittaa kaverille skypellä ja itkeä koti-ikävää. Se on myös avain siihen että alkaa helpottamaan.

Älä lähde kotiin vaan jää, itsesi takia.

Pidän yhteyttä kotiin aika usein esim whatsappin kautta ja kerran viikossa kahdessa skypellä.

Kukaan ystäväpiiristäni ei ole vaihdossa eli tämä ei ole mitään joukkoon kuulumisen tunteen haluamista.

Ja äitin kyllä pystyisi käymään mutta en halua koska sen jälkeen tiedän että en ainakaan pystyisi olemaan täällä :(.

Olen myös yrittänyt tehdä kaikkia normaaleja asioita esim shoppaamista yms. mutta ei ole kivaa kun pitää kaikki tehdä yksin silöä minulla ei ole vielä täällä niin hyviä kavereita.

Varmaankin olisi vaan viisainta puhua tästä äitini kanssa.

Ja kiitos kaikille tsempeistä! Ihana tunne että jotkut välittää, sitä minulla on esimerkiksi ikävä. Niin ikävä että alkoi itkettämään kesken koulupäivän :D