Ystävyys on pelkkä valhe

Vierailija

Ihminen välittää lapsistaan ja puolisoistaan, mutta ei ystävistään. Ystävät ovat olemassa vain sen vuoksi että ihminen pakenee sitä tosiasiaa, että ihminen on tässä maailmassa yksin. Minulla on ollut paljon ystäviä elämäni aikana, osa heistä on ollut hyviä tyyppejä, osa ei. Yhteistä noille ystävillle on se, että yksikään heistä ei kauaa olisi surrut esim kuolemaani.

Tosiystävyyttä ei ole, ihmiset vain teeskentelevät välittävänsä. Monesti ihmiset ovat ystäviä jopa sellaisten kanssa, joista ei pidä. Luulen, että suurin osa ihmisistä ei edes pidä suurimmasta osasta ystäviään.

Sivut

Kommentit (52)

Vierailija

Ystävyydessä on parasta alkuaika. Niinkuin seurustelusuhteessakin. Kun ystävystyy jonkun kanssa, vikoja ei vielä näy ja sitä on vain innoissaan uudesta kaverista. Pikkuhiljaa niitä vikoja ja ärsyttäviä tapoja ja mielipiteitä alkaa tulla esiin ja se alkuajan tykkääminen voi muuttua jopa kiukuksi ja vastenmielisyydeksi. Silti se suhde säilyy, mutta aikamoisen kolhun saatuaan. En mitenkään jaksa ihmisiä, jotka eivät esim. tee mitään huonoa tilannetta parantaakseen tai joiden elämä on kaaoksessa tavalla tai toisella. Olen kyllä lohduttava ja myötätuntoinen, mutta sisimmässäni saatan olla todella täynnä kiukkua.

Vierailija

Mä löydän harvoin ihmisen, jonka persoonasta todella pidän ja tällöin välitän hänestä syvästi. Se voi olla ystävyys- tai rakkaussuhde.

Aika usein kyllä vilpittömästi tykkään monista ihmisistä pinnallisella tasolla. Mullakin on kyllä ystäviä, joista en edes pidä! ihan älytöntä. Jotenkin ne on jääneet elämääni ja sitten nähdään välillä, koska "ollaan ystäviä".

Yksi ystävä kuoli vähän aikaa sitten. Ei oltu todella läheisiä, mutta jollain tapaa kyllä. Yllätyin, kuinka vähän se elämääni vaikutti ja osittain olen ollut jopa helpottunut, että ei tarvitse häntä enää nähdä. Järkytyin tästä vähän - näinkö vähän munkin poismeno aikanaan vaikuttaa? Olin kyllä aidosti pahoillani hänen miehensä puolesta, koska tiedän, miten pahalta läheisen menettäminen tuntuu.

Vierailija

Mä en ymmärrä miksi täytyy yleensä olla joku käsite "ystävyys". Siitä tulee monelle vankila, joka aiheuttaa paljon kärsimystä. Miksei voi olla vain ihmisten kanssa joiden kanssa viihtyy, silloin kun siltä tuntuu, ja lakata olemasta kun ei tunnu. Näin itse elän, sitoutumatta yhtään keneenkään, ja odottamatta keltään mitään. Jokainen "ystäväni" on täysin vapaa kyllästymään minuun vaikka huomenna, eikä se aiheuta minulle mitään sisäistä draamaa, saati ulkoista draamaa. Samoin minä itse olen vapaa olemaan ihmisten kanssa kun haluan, ja olemaan olematta kun en halua.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Mä en ymmärrä miksi täytyy yleensä olla joku käsite "ystävyys". Siitä tulee monelle vankila, joka aiheuttaa paljon kärsimystä. Miksei voi olla vain ihmisten kanssa joiden kanssa viihtyy, silloin kun siltä tuntuu, ja lakata olemasta kun ei tunnu. Näin itse elän, sitoutumatta yhtään keneenkään, ja odottamatta keltään mitään. Jokainen "ystäväni" on täysin vapaa kyllästymään minuun vaikka huomenna, eikä se aiheuta minulle mitään sisäistä draamaa, saati ulkoista draamaa. Samoin minä itse olen vapaa olemaan ihmisten kanssa kun haluan, ja olemaan olematta kun en halua.

Mua kanssa ärsyttää ihmiset jotka rupeaa vinkumaan "ei olla nähty pitkään aikaan!" ym. Ehkäpä onnistuttais näkemään, jos se molemmille olis todella tärkeää? Miksi nuo ihmiset pakottavat asemaan, jossa täytyy lopulta "laittaa poikki" vaikka ystävyys olisi voinut luonnollisesti laantua?

Vierailija

Tää on totta. En ole itse kutsunut ketään ystäväksi sitten teiniaikojen. Silloin kuvioon astui mieskin, joka samalla pitää "parhaan ystävän" paikkaa, enkä koe, että meidän väliset asiat kuuluu kellekään ulkopuoliselle. Pidän erittäin epätodennäköisenä sitä, että enää aikuisiällä törmäisi toiseen henkilöön, jonka kanssa olisi voimaannuttavaa viettää aikaa sekä tarve avautua ja jakaa kaikki asiat. Mulla on siis vaan joitain kavereita ja hyvänpäiväntuttuja, joita nään harvakseltaan ja heidän seurastaan aidosti nautin sen hetken kun tavataan. En ehkä pelkää yksinäisyyttä tarpeeksi hakeutuakseni läheisempiin ihmissuhteisiin ja toisaalta en usko olevani niin hauskaa seuraa, että kukaan tuttava jaksaisi kuulla musta päivitäin. ;) Tällä siis mennään. Mieluummin yksinäisyys, kuin pakotettu ystävyys. 

Vierailija

En mä ystäviä ole vailla sen takia, että voisin surra heidän kuolemaansa pitkän aikaan.

Ihmisiin vaan ei voi luottaa. Kaikki ns. ystävät ovat pettäneet jossain vaiheessa. 

Nimim. selkä täynnä puukkoja

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Mä en ymmärrä miksi täytyy yleensä olla joku käsite "ystävyys". Siitä tulee monelle vankila, joka aiheuttaa paljon kärsimystä. Miksei voi olla vain ihmisten kanssa joiden kanssa viihtyy, silloin kun siltä tuntuu, ja lakata olemasta kun ei tunnu. Näin itse elän, sitoutumatta yhtään keneenkään, ja odottamatta keltään mitään. Jokainen "ystäväni" on täysin vapaa kyllästymään minuun vaikka huomenna, eikä se aiheuta minulle mitään sisäistä draamaa, saati ulkoista draamaa. Samoin minä itse olen vapaa olemaan ihmisten kanssa kun haluan, ja olemaan olematta kun en halua.

Minusta käsite "ystävyys" sopii tuohon kuvaukseesi. Ystävyyksiä/ystäviä on erilaisia, jotkut kestävät hetken, jotkut kenties vuosia, ystävyyssuhteet eivät ole keskenään samanlaisia kuten eivät ihmisetkään.

Ei minua ystävä-sana ärsytä mutta ehkä sitä käytetään väärin? Pakkososiaalisuus ja (läheis)riippuvuus ei ole ystävyyttä.

Minulla on muutama ystävä mutta olen pakjon yksin, näen heitä 1-3 kertaa vuodessa, joskus en kertaakaan, joskus puhumme puhelimessa mutta minulle ystävyys heidän kanssaan merkitsee syvää luottamusta puolin ja toisin, jos tarvitsee kuuntelijaa/tukea sen saa, samoin ilon voi jakaa mutta mihinkään pakolliseen säännölliseen tapaamiseen se ei velvoita.

Vierailija

Uskomaton keskustelu. Teillä on ilmeisesti ollut vain todella huonoja ystäviä.

Omat parhaimmat ystäväni ovat kouluajoilta asti ja vielä 20 vuoden jälkeenkin olemme todella läheisiä. Ovat kuin siskoja minulle. Muita ystäviä olen saanut esimerkiksi töistä, yliopistosta ja kavereiden kautta. Mikään näistä ystävyyksistä ei ole "valhe" vaan kaikki ihmiset ovat elämässäni siksi, että pidän heistä aidosti.

Vierailija

Varmaan niille, joilla on aina se sata ystävää, ja jokainen uusi tuttukin on puheissa pian ystävä, vaikkei olisi henkistä syvää yhteyttä.

Mun sanakirjassani ystävä on ystävä, eikä aitoja sellaisia kohtaa montaa elämänsä aikana. Puhutaan ihan muutamista vain. Ystävä on minun arvoasteikollani yhtä tärkeä kuin kumppanikin. Lapsia minulla ei olekaan, mutta yhtä tärkeitä niidenkin kanssa olisi.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Uskomaton keskustelu. Teillä on ilmeisesti ollut vain todella huonoja ystäviä.

Omat parhaimmat ystäväni ovat kouluajoilta asti ja vielä 20 vuoden jälkeenkin olemme todella läheisiä. Ovat kuin siskoja minulle. Muita ystäviä olen saanut esimerkiksi töistä, yliopistosta ja kavereiden kautta. Mikään näistä ystävyyksistä ei ole "valhe" vaan kaikki ihmiset ovat elämässäni siksi, että pidän heistä aidosti.

Samoin! Toki miellan mieheni myos ystavana, mutta se ei poissulje tarvetta viettaa aikaa laheisten ystavien kanssa. Haluan vaihtaa ajatuksia erilaisten ihmisten kanssa joiden kanssa synkkaa. Siita saa ihan erilaista perspektiivia elamaan ja vaikka ongelmiin. Ja ystavien kanssa tietenkin myos pidetaan hauskaa, eri tavalla tyypista riippuen. Naista jutuista on sitten mukava kertoa sille miehellekin ettei kaikki vain pyori meidan suhteen ymparilla. :)

Vierailija

Onko sinusta suremisen aika jokin ystävyyden mitta? Hmm.. Itse en ainakaan haluaisi edes ajatella, että joku ystävä surisi pitkään perääni..

Vierailija kirjoitti:

Ihminen välittää lapsistaan ja puolisoistaan, mutta ei ystävistään. Ystävät ovat olemassa vain sen vuoksi että ihminen pakenee sitä tosiasiaa, että ihminen on tässä maailmassa yksin. Minulla on ollut paljon ystäviä elämäni aikana, osa heistä on ollut hyviä tyyppejä, osa ei. Yhteistä noille ystävillle on se, että yksikään heistä ei kauaa olisi surrut esim kuolemaani.

Tosiystävyyttä ei ole, ihmiset vain teeskentelevät välittävänsä. Monesti ihmiset ovat ystäviä jopa sellaisten kanssa, joista ei pidä. Luulen, että suurin osa ihmisistä ei edes pidä suurimmasta osasta ystäviään.

My best friend forever

On ystäviä,tuttavia,kavereita,tuttuja,työkavereita,naapureita,nimi ja naamatuttuja ja sitten pelkästään tuttuja naamoja, on saman kylän ihmisiä, saman murteen puhujia ja maanmiehiä&-naisia. Todelliset ystävätkään  eivät voi aluksi olla muuta kuin jollain tavalla tuttuja. Todellinen ystä on kyllä jotain muuta kuin mikä  tahansa hyvänpäivän tuttu ,puhumattakaan nykyään ns. nettiystävistä (joita moni nuori tuskin on koskaan nähnytkään) 

Minun nuoruudenystäväni,nuori mies,saman koulun poika vuotta ylemmältä luokalta  kuoli kun hän oli 24-vuotias. Itse olin tuolloin 23 v. Harkitsin todella vakavammin kuin milloinkaan elämässäni sitä ennen tai milloinkaan sen jälkeenkään itsemurhaa. Tarvitsin mielenterveyspalveluja  (ainoan kerran elämässäni) ryyppäsin yksinäni öisellä  hautausmaalla ja kaupungin soranottopaikalla .

Juttelin ihmisten kanssa joilla oli ollut jotain  suuria menetyksiä ja onnettomuuksia elämässään. ( esim. joimme ravintolastatulon jälkeen  viinaa  yötä vasten  erään vanhemman miehen kanssa ,jolla oli kuuromykkä lapsi joka oli hiljan kuollut. Ryyppäämispaikkana oli hänen vanhan omakotitalosa pimeä sauna.)

Hautajaisista tultuani ,en kyennyt muuta kuin menemään sänkyyn ja itkemään,äidilläni oli vieras mutta en jaksanut välittää muodollisuuksista ,itkin vain hillittömästi äitini sängyssä ja kaikki tuntui sumenevan ja muuttuvan mustaksi ympärilläni.

Illalla menin ravintolan jälkeen sateessa ja pimeässä (oli syksy kuin nytkin ) läheisen junaradan kiskoille ja painoin pääni kiskoa vasten. Kun juna tuli tiesin että kuolema tulisi ja ettei se olisi mitään niin pelottavaa,olihan hänkin jo siellä. Kehoni kuitenkin päätti toisin...

Ei ,ei vielä ja se vieräytti minut liikkeellään  ratapenkalta ojan pohjalle. Itkin taas .eikö minusta ollut edes tähän , olenpa  todella surkea. Nukuin ojassa ja kömmin aamuyöstä kotiin ja lämmitin äitini talossa saunan...

Toipuminen oli kuitenkin alkanut ,pikkuhiljaa tuosta oivalluksesta ,mutta kuitenkin.

Muutin pienestä itä-Suomen kaupungistamme  Helsinkiin myöhemmin syksyllä, onnistuin saamaan jo  ennen lähtöä  asunnon määräajaksi erään tuona vaikeana aikanani  käyneen ulkomaisen  uskonnollisen yhdyskunnan  seurakuntatyöntekijän välityksellä ja sain työpaikankin  tarjoilijaharjoittelijana,aluksi astiankantajana eräässä siellä keskeisellä paikalla  vieläkin sijaitsevassa ravintolassa ,jossa olin kevääseen saakka.

Kesällä en kuitenkaan kyennyt lähtemään interrailille ,kuten meillä hänen kanssaan oli tapanamme monena kesänä ollut. Yksinäinen kiskonkalkatus toisi vain liikaa muistoja mieleen. se kertoisi minulle vain :Rakas,rakas rakas Seppo on poissa ,eikä mikään tuntuisi matkalla enää samalta kuin hänen kanssaan....

Lopullisen eron tuska hävisi vain pikkuhiljaa , vasta muutaman vuoden kuluttua elämä alkoi taas maistua,ei samalta, mutta muuten kuitenkin ,tällä kertaa toisella ja uudella  tavalla  hyvältä . uusia ihmissuhteitakin tuli,opettelin soittamaan banjoa ja kitaraa ,kävin kanootinrakennuskurssilla   ja pikkuhiljaa tämä elämäni 'vedenjakajatapahtuma. alkoi jäädä taa loittonevaan pian jo   kaukaiseen muistojen horisonttiin.

Seuraavana kesänä pystyin jo matkustamaankin yksinäni . Mieleiseni musiikin juurille  Irlantiin ja sitten  viininkorjuutöihin  Ranskaan ja elämässäni alkoi jo uusi vaihe ,ei enää surun sumentama

Hän oli todellinen ystäväni ja ensi joulunakin ,vaikka siitä on kulunut jo yli kaksikymmentä vuotta vien kynttilän hänen haudalleen.

Ensin hänen ja sitten vanhempieni.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat