Toinen lapsi tulee varmaan aikuisena sanomaan, että häntä on sorsittu

xx

Meillä on kaksi lasta, joka ovat nyt jo molemmat toisella kymmenellä. Ensimmäinen on  positiivinen ja sopuisa lapsi, vaikka omaa tahtoakin löytyy. Toinen lapsi käyttäytyy jatkuvasti kiukutellen, huutaa ja valittaa meille. Hyvälle päälle sattuessaan on valoisa, mutta usein on  perusnegatiivinen. Tätä on ollut ihan pienestä asti. Ja olen huomannut käytännössä että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Eli jos joudun jatkuvasti kuuntelemaan kitinää, huutoa ja valitusta, niin en voi olla vastaamatta samalla mitalla, eli ihan toisin kuin tuolle ekalle lapselle. Tämä toinen lapsi tulee varmaan isompana valittamaan, että hänelle ei oltu yhtä kivoja kuin ekalle lapselle. Mutta mitä voi odottaa? Ei vanhemmatkaan ole mitään pyhimyksiä, jotka ottaa jatkuvasti vastaan ihan mitä vain.

Mietin aina tätä, kun joku kirjoittaa, että heitä sisaruksina ei kohdeltu tasapuolisesti. Että ei se vika pelkästään välttämättä siellä vanhemmissa ole.

Alapeukkujen vyöryhän tästä tulee, mutta puhuin nyt rehellisesti.

Sivut

Kommentit (51)

Vierailija

Totta se on. Et kohtele lapsiasi samalla tavalla. Olet epäoikeudenmukainen

Totuus on, että saman perheen lapsia ei kohdella samoin. Yhdestä on helppo TEHDÄ hankala. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan...

Vierailija

Multa ei heru ymmärrystä vanhemmalle, jonka mielestä lapsen pitäisi jo pienestä pitäen osata "ansaita" vanhemman rakkaus ja tasapuolisuus. Temperamentteja on erilaisia, mutta todella lyhytnäköistä ja sikamaistakin vetää tuollaista "no mitäs oot tommonen" -pelleilyä.

Negatiivisesta käyttäytymisestä tulee helposti kierre kun vanhempi vastaa "samalla mitalla" lapsesta saakka eikä osaa toimia aikuisen lailla. Silloin lasta ei ole opetettu muuhun käyttäytymismalliin, eikä käytöstä oikein aikuisena enää välttämättä osaa muuttaa. Lapsen näkökulmasta sinä vanhempana olet aina ollut häntä kohtaan inhottava, joten hän heijastaa käytöksesi takaisin. Sinä puolestasi olet sitä mieltä että vika on lapsessa, siinä olet väärässä. Tämän kierteen syntymisen estäminen ja katkaisu on vanhemman tehtävä, ei lapsen.

Aikuisena tosin taitaa olla jo liian myöhäistä.

Vierailija

Voi myös olla että ne molemmat tulee aikuisena valittamaan, että on sorsittu. Meillä lapsuudenperheessäni sisaruksista ainakin 2/3 on sitä mieltä, että juuri minua on sorsittu. Nuorin on ehkä oikeastikin lellityin...

Vierailija

Totta. Objektiivista kuvaa lasten lapsuudesta ei jää varmaan kenellekään, mutta oman lapsuuteni muistan näin (olen siis ollut se "helppo" lapsi ja sisareni se kiukuttelevampi ja haastavampi): sisartani paapottiin ja paijattii, vietiin ostoksille, leffaan jne. jotta pysyi "tyytyväisenä". Minua taas harvoin vietiin minnekään ja kun kysyin niin tokaistiin että niin minkä takia sinua pitäisi minnekään viedä. Vanhempani halusivat ratkaista asian aikoinaan noin. Aika viileät välit on vanhempiin näin aikuisena, sisarellani puolestaan läheisemmät.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Miksi minä olisin alkanut  kohtelemaan lapsia eri tavalla ilman syytä? AP

Sinä olet alkanut. Tutki syitä omasta itsestäsi.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Miksi minä olisin alkanut  kohtelemaan lapsia eri tavalla ilman syytä? AP


No ilman syytä ei varmaan, mutta kyllähän sulla on aika iso ja hyvä syy kohdella lapsiasi eri tavoin: he ovat keskenään erilaisia, eivät samanlaisia.

Vierailija

Ymmärrän tavallaan tuo 2:sen pointin, mutta tuo on todellakin helpommin sanottu kuin tehty -osastoa siinä vaiheessa kun lapsi tuhannennen kerran huutaa ja kiukuttelee pukemisesta, syömisestä, hiusten harjaamisesta, ihan mistä vain. AP

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi minä olisin alkanut  kohtelemaan lapsia eri tavalla ilman syytä? AP

Sinä olet alkanut. Tutki syitä omasta itsestäsi.

Niinhän tutukinkin, ja siitä juuri kirjoitin. Eli kohtelen eri lailla, koska toinen on niin vaikea. AP

Vierailija

Komppi neloselle. Kokemukset voivat lapsilla olla myös sellaiset, että se "helppo ja kiva" lapsi kokee jääneensä vähemmälle, kun "vaikea" sisarus on saanut väkisinkin enemmän huomiota (on se huomio sitten hyvää tai huonoa).

Ap, kakkonen on oikeassa, etkä ymmärrä hänen pointtiaan. Kyse ei ole siitä, etteikö jossain vaiheessa olisi kuopuksella ehkä ollutkin känkkää enemmän. Vaan kyse oli siitä, että sinä VAHVISTAT omalla käytökselläsi hänen hankalan lapsen leimaansa. Kun kyllästyneenä katsot lapseesi ja vastaat hänen valitukseensa kyllästyneellä ja ärsyyntyneellä äänellä, vahvistat hänen käsitystään omasta "vaikean lapsen" roolistaan.

Kukaan ei ole hankala tahallaan. Joku kasvatuksessasi ja perhedynamiikassanne vahvistaa kuopuksen roolia. Mieti sitä, mikä se seikka on. Saako kuopus tarpeeksi huomiota ja kahdenkeskistä aikaa teidän vanhempien kanssa, saako kehuja siitä, kun osaa ja onnistuu. Vai onko teillä ikuinen kilpailuasetelma päällä, jossa taitavampi ja "kiltimpi" esikoinen saa kehuja, huomiota ja positiivista palautetta enemmän.

Vierailija

Sellaista se vanhempana oleminen on. Pitää punnita omia tekojaan, omia tunteitaan. Omaa käytöstä. Kun miettii millainen äiti on ollut. Sinä tiedostat , että olet ollut epäreilu. Kätevää, jos sen voisi laittaa lapsen vastuulle

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Miksi minä olisin alkanut  kohtelemaan lapsia eri tavalla ilman syytä? AP

Et ilman syytä vaan et ole osannut vastata 'hankalan' lapsen tarpeisiisi samalla tavalla kun sen helpomman. Se että toinen lapsista on haastavampi tai raskaampi ei oikeuta vanhenmpaa kohtelemaan tätä eri tavalla. Se että sä oot alkanut tekemään niin 'syystä' on vaan sun omaa laiskuuttas ja turhautumistasi. Se, että toinen on suuritarpeinen ei ole sen lapsen vika. Jos hän vaatii enemmän työtä niin sen sä joudut lapsen vanhempana kestämään.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Komppi neloselle. Kokemukset voivat lapsilla olla myös sellaiset, että se "helppo ja kiva" lapsi kokee jääneensä vähemmälle, kun "vaikea" sisarus on saanut väkisinkin enemmän huomiota (on se huomio sitten hyvää tai huonoa).

Ap, kakkonen on oikeassa, etkä ymmärrä hänen pointtiaan. Kyse ei ole siitä, etteikö jossain vaiheessa olisi kuopuksella ehkä ollutkin känkkää enemmän. Vaan kyse oli siitä, että sinä VAHVISTAT omalla käytökselläsi hänen hankalan lapsen leimaansa. Kun kyllästyneenä katsot lapseesi ja vastaat hänen valitukseensa kyllästyneellä ja ärsyyntyneellä äänellä, vahvistat hänen käsitystään omasta "vaikean lapsen" roolistaan.

Kukaan ei ole hankala tahallaan. Joku kasvatuksessasi ja perhedynamiikassanne vahvistaa kuopuksen roolia. Mieti sitä, mikä se seikka on. Saako kuopus tarpeeksi huomiota ja kahdenkeskistä aikaa teidän vanhempien kanssa, saako kehuja siitä, kun osaa ja onnistuu. Vai onko teillä ikuinen kilpailuasetelma päällä, jossa taitavampi ja "kiltimpi" esikoinen saa kehuja, huomiota ja positiivista palautetta enemmän.

Ei todellakaan ole kilpailuasetelmaa. Pikemminkin tuntuu että joudun varomaan kehumasta tätä isompaa, kiltimpää ja monin puolin taitavampaa lasta, että ei tulisi kateutta ja ristiriitaa. Kuopus saa myös huomiota ja aikaa vähintää siinä missä isompikin. AP

Vierailija

Ymmärrän kyllä aloittajaa tavallaan. Jos kahdella lapsella on erilaiset temperamentit, niin heitä pitäisi kohdella samanarvoisesti, mutta ehkä kasvattaa vähän  eri tavalla. Se kitisevä lapsi voi kaivata enemmän huomiota ja tiukkoja sääntöjä, "helpon" kanssa asiat voi vaan puhua (?). Mulla on vain yksi lapsi, ja hän on sellainen ikuinen rajojensa testaaja... Kiukuttelu, valitus ja kitinä on tuttua. Olen huomannut että se aina kivana oleminen ei ole mikään paras ratkaisu. Nyt kun lapsi on jo 7, voi vaatiakin enemmän myös toisten huomioonottamista ja hyviä tapoja. Esimerkiksi eilen illallisella alkoi kiukutella, niin komensin huoneeseen rauhoittumaan hetkeksi, koska ruokarauha pitää olla, vaikka häntä sattuukin joku asia risomaan. Usein tiukan komentamisen jälkeen lapsi vaikuttaa tavallaan tyytyväiseltäkin, että on ojennettu. Lapsi nyt vaan aina on ollut temperamenttinen, ihan vauvasta asti lyhytpinnainen! Usein ajattelen, että olisinpa saanut helpomman - mietin salaa, että olisiko helppoa lasta helpompi rakastaa.

Vierailija

Totta on, että on tosi vaikeaa jaksaa pysyä ystävällisenä, rauhallisena jne. kun lapsi vinkuu, valittaa ja kiukkuaa kaikesta (kokemusta on). Mutta siltikään ei voi antaa itselleen vanhempana lupaa vedoten siihen että "mitäs on tuollainen". Ei todellakaan, vaan siinä on vanhemmilla tehtävä: opettaa lasta käsittelemään ja hillitsemään tuota tyytymättömyyttään ja negatiivisuuttaan. Opettaa hänelle miten käyttäytyä ja toimia. 

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat