Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Muistan kun täytin 18 v ja tunsin olevani aikuinen ja järkevä. Jälkeenpäin 23-vuotiaana tajusin että olin ihan lapsi vielä tuolloin 18-vuotiaana.  No nyt 25-vuotiaana tajusin että olin vielä 23-vuotiaanakin epäkypsä ja tein tyhmiä asioita ja tarvitsin vanhempieni apua ja tukea. Olenkohan nyt sitten aikuinen? Ainakin tuntuu sellainen rauha tulleen elämään, että en enää yritä olla mitään mitä en ole. Enkä havittele kuuta taivaalta enkä tarvitse vanhempieni hyväksyntää päätöksiini. Olen itsenäistynyt.

  • ylös 31
  • alas 0

Sivut

Kommentit (36)

Vierailija

40-vuotiaana, kun äitini kuoli, kirkkaasti tuli se ajatus, että nyt olen aikuinen?

  • ylös 25
  • alas 0
Vierailija

Tajusin olevani aikuinen joskus 37-38-vuotiaana. Tutkimusten mukaan ihminen itsenäistyy lopullisesti 28-30-vuotiaana, mutta minulla se meni pidempään. Vaikka menin jo naimisiinkin 22v... epäitsenäisyyteni vain siirtyi vanhemmista aviomieheen.

Nykyinen minäni olen ollut max viisi vuotta. Viisi vuotta sitten (olin tuolloin 42 v) tulin petetyksi ja jätetyksi. Se oli käänteentekevää.

  • ylös 14
  • alas 0
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Täällä nainen 33v., joka ei ole vieläkään aikuistunut, jos se tarkoittaa taloudellista ja henkistä riippumattomuutta.

Äidiksi tullessani tulin huomattavasti epäitsekkäämmäksi, olin 28.

Äidistäni en ole napanuoraa katkaissut vieläkään henkisesti enkä taloudellisesti, koska saan sieltä suunnalta milloin vain rahaa, ja sitä tulee pyytämättäkin. He tukivat minua säännöllisesti kuukausittain opiskeluajan. Vanhempani mahdollistivat esimerkiksi talonoston takauksella ja kaksi hoitovapaatani.

Henkinen kasvu jatkuu edelleen myös ihan ihmisenä.

Miehestäni olen tottakai riippuvainen ihan henkisestikin enkä osaa kuvitella elämää ilman häntä.

  • ylös 10
  • alas 4
Vierailija

19-vuotiaana. Sitä ennen elin aikamoisissa tunnekuohuissa. Nyt olen 25v ja elämä on pysynyt tasaisena ja rauhallisena tuon 6v. Vastuun tekemisistäni olen ottanut jo nuorena ja vanhempien ja minun suhteeni on ollut täydelliseen luottamukseen perustuva, ehkä siksi olen kypsynyt ajoissa. Ja ehkä myös siksi että 13-16v olin aivan hirveä. Häpesin käytöstäni niin paljon seuraavat vuodet että ihan tietoisesti yritin kasvaa ihmisenä paremmaksi ja kehittyä. Silloin opettelin hoitamaan asiani kunnolla ja tunnollisesti, olemaan itsenäinen ja muista riippumaton. Olen tähän ikään mennessä saavuttanut kaiken mitä olen halunnut. Viimeiset 6v ovat ratkaisseet paljon. Minulla on yritys, mies, talo, koiria, lapsia ja vahva usko itseeni ja elämääni. Jos tässä joku menee pieleen niin uskon että selviydyn voittajana silti.

  • ylös 11
  • alas 2
Vierailija

Juuri eilen illalla pohdin sitä, ettei elinikä riitä alkuunkaan käsittämään mistä siiä on kyse. En ehdi kasvaa aikuiseksi enkä valmiiksi, aina taaksepäin katsele tuntee olleensa silloin-ja-illoin niin kauhean lapsellinen ja tyhmä.

Jos olen hyvin onnekas, elämäni on nyt puolivälissä, mutta luultavasti jo sen ylikin (45). Kaikki on ihan kesken ja vasta päässyt eroon pahimmista kasvukivuista!

  • ylös 14
  • alas 0
Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Juuri eilen illalla pohdin sitä, ettei elinikä riitä alkuunkaan käsittämään mistä siiä on kyse. En ehdi kasvaa aikuiseksi enkä valmiiksi, aina taaksepäin katsele tuntee olleensa silloin-ja-illoin niin kauhean lapsellinen ja tyhmä.

Jos olen hyvin onnekas, elämäni on nyt puolivälissä, mutta luultavasti jo sen ylikin (45). Kaikki on ihan kesken ja vasta päässyt eroon pahimmista kasvukivuista!

näin on. Mitä vanhemmaksi elää, sitä myöhemmäksi aikuistumisen kohta siirtyy.

nuorena kun ei voi tietää sitä, mitä ei vielä tiedä.

  • ylös 11
  • alas 0
Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juuri eilen illalla pohdin sitä, ettei elinikä riitä alkuunkaan käsittämään mistä siiä on kyse. En ehdi kasvaa aikuiseksi enkä valmiiksi, aina taaksepäin katsele tuntee olleensa silloin-ja-illoin niin kauhean lapsellinen ja tyhmä.

Jos olen hyvin onnekas, elämäni on nyt puolivälissä, mutta luultavasti jo sen ylikin (45). Kaikki on ihan kesken ja vasta päässyt eroon pahimmista kasvukivuista!

näin on. Mitä vanhemmaksi elää, sitä myöhemmäksi aikuistumisen kohta siirtyy.

nuorena kun ei voi tietää sitä, mitä ei vielä tiedä.


Luulisin, että olen tuntenut olevani aikuisimmillani joskus 25-30-vuotiaana, mutta myöhemmin se on osoittaunut harhaluuloksi. Sen ikäisenä oli kovin varma monesta asiasta ja aika ehdotonkin, mutta ajatukset ovat muuttuneet sittemmin. Lisäikä tuo lempeyttä, armeliaisuutta, laajempaa näkökulmaa, suvaitsevaisuutta. Oppii ymmärtämään ihmisiä ja ilmiöitä muutenkin kuin itsensä kautta.

Ymmärtää omien vanhempiensa ratkaisuja ja ajatusmaailmaa eikä koe olevansa saamapuolella koko maailmalta. Katkeruus ja kauna häviää, elossa olemisesta opii vain nauttimaan.

  • ylös 11
  • alas 0
Vierailija

Olen 22 enkä tunne itseäni vieläkään aikuiseksi. Tuntuu oudolta nähdä miten jotkut vanhat luokkakaverit menee naimisiin ja hankkii lapsia, kun taas toiset makaa omassa oksennuksessaan joka lauantai-ilta. Itse vaan paukutan opiskella ja töihin meno pelottaa tosi paljon. Olen muuttunut paljon viimevuosina, mutta mitä enemmän itsestäni opin, sitä enemmän elämä heittää uusia tilanteita eteen. 

  • ylös 16
  • alas 0
Vierailija

31-vuotiaana se alkoi, aikuistuminen. Silloin osui vuoteen paljon menetyksiä, sellaisia että niitä oli melkein mahdoton kestää.  Silloin tajusin sen, etten ymmärrä elämästä mitään. Se oli täydellisen kirkas hetki. Tajusin että kaikki käsitykset elämästä ja itsestäni voivat olla vääriä. Maailma ei toimi kuten luulen sen toimivan. Ainoa tapa selvitä tästä surkeasta räpellyksestä nimeltä elämä on oppia sopeutumaan uudella tavalla, opetella kestämään pettymyksiä. Tajusin että suurin osa ihmisistä yrittää vaan selviytyä tässä elämässä, ja että minä olen nyt yksi heistä. 

En tiedä tuliko musta sen vuoden aikana aikuinen, mut vanha musta tuli.

  • ylös 10
  • alas 0
Vierailija

Olen yhtä aikuinen nyt kuin silloin kun opin kävelemään. Yhtään enempää ei ole tarve aikuistua koskaan.

Vierailija

Minä olen mielestäni ollut nykyinen minäni siitä asti, kun pikkulapsiajasta alan muistaa olemiseni. Toki ajattelu on muuttunut lapsuudesta aikuisuuteen ja aikuisuuden sisälläkin elämänkokemuksen myötä, mutta ei ajattelu ole minä. Minä olen se tietoisuus jossa ajattelu tapahtuu, se sanaton tuntemus olemassaolemisesta. Se on ollut sama niin kauan kuin muistan. 

Olen tosin myös ajattelun ja toiminnan tasolla ollut aina "vanha sielu", sellainen joka olin jo kouluikäisenä rauhallinen ja vakava luonne. Ei minulla ole koskaan ollut halua nuorten ihmisten "koohotuksiin" vaan olin nuorenakin semmoinen rauhallinen kirjatoukka. Kyllä minä mielestäni jossain 15-vuotiaana olin jo hyvin aikuinen, monessa mielessä jopa sellainen mitä monet mieltävät eläkeikäisen elämäksi ja mietteiksi :D

Vierailija

Tajusin olevani aikuinen siinä vaiheessa, kun lapsen saanti alkoi olla ajankohtaista. Eli 27 vuotiaana. Mä oikeasti voin ottaa myös vastuun toisesta ihmisestä. Mä osaan ja pystyn siihen.

Nyt olen 43 vuotias ja lapset teini-ikäisiä. Päivittelevät usein, että äiti sä olet henkisesti nuorempi kuin me! - ne ei kehtaa heittäytyä. ;)

Vierailija

En ole aikuistunut, sillä raskaana ollessani ennemmin provoilen täällä kun käyn järkevää keskustelua. Joskus saan nauraa oikein kunnolla ääneen mieheni kanssa. Onneksi hän on samanlainen perseilijä. Ollaan kolmekymppisiä :)

Vierailija

40 vuotta täytettyäni. Kun katsoo jotakin 26-vuotiasta bloggaria niin miettii että mähän voisin vaikka olla sen äiti. Ja sitten sitä osaa aivan eri tavalla arvostaa missä oikeasti ja mitä on saavuttanut. Unelmat ovat toteutuneet.

Vierailija

Ollessani n31v, sain ensimmäisen lapseni ja oma äitini muutti pois suomesta. Kaksi isoa muutosta peräkkäin. Olin paljon turvautunut äitiini kautta elämäni ja kun hän sitten lähti sellaisena aikana joka muutti minua paljon jo muutenkin niin napanuora omaan äitiini katkesi totaalisesti. Nyt 15v myöhemmin äiti on palannut suomeen mutta meidän välit on selkeästi erilaiset kun seison omilla jaloillani. Ja hyvä niin.

Vierailija

Voiko ihminen olla aikuistumatta, jos elämä tuo sietokykyyn nähden liikaa kehitystehtäviä ja haasteita? Sain lapsen parikymppisenä, olen joutunut pahoinpidellyksi ja menettänyt toisen vanhempani, sairastanut kuolemanvakavan sairauden ja olen alle 30. Ei tunnu aikuiselta, vaikka olenkin selviytynyt monesta. Haluaisin mennä takaisin siihen huolettomaan teini-ikäisyyteen, jolloin kaikki oli vielä avoinna.

Sivut

Sisältö jatkuu mainoksen alla