Miten kehittää perusturvallisuudentunne itselle aikuisena traumatisoituneena?

Suosittelen ottamaan yhteyttä ammattiapuun.

En ymmärrä kysymystä?  Mitä tarkoitat sanalla perusturvallisuus?

Samaa pohdin minäkin. Miehellä täydellinen lapsuus ja se näkyy hänestä tasapainoisuutena, onnellisuutena ja rauhallisuutena. Ei turhia murehdi eikä vähästä stressaa, vaan luottaa elämään. Minä taas olen pahasti traumatisoitunut ja olen aivan päinvastainen, elän ikäänkuin jatkuvasti varuillani siitä, että jotain hirveää voisi tapahtua.

Mulla se tuli uskon kautta. Sitä rauhaa, iloa ja turvaa en onnistunut saamaan millään terapialla tai lääkkeellä sitä ennen. 

Vois olla ainakin niin, että on selkeä käsitys siitä, että on itse olemassa. Ja että ei mene tolaltaan niin helposti.

Olen kirjoittanut listan asioista, joihin en suostu tai josta pidän kaikissa olosuhteissa kiinni ym. Ja sitten pidän kiinni niistä rajoista. Kyse on hallinnan tunteesta ja sitä kautta saatavasta turvallisuuden tunteesta. Asiat voivat olla hyvinkin triviaaleja, kuten että en liity Facebookiin tai kuuntele musiikkia kuulokkeista julkisella paikalla, ja ne liittyvät myös identiteettiin ja muista erottautumiseen.

Taustalla on kuitenkin sen tunnistaminen, mistä pidän ja mistä en pidä, mitä haluan ja mitä en halua, mitä elämässä tavoittelen ja mitä en tavoittele. Itselläni nimittäin  traumaattiset kokemukset aiheuttivat oman tahdon ja omien halujen hämärtymistä. En osannut pitää rajojani muiden ihmisten suhteen ja niinpä lopulta en enää tiennyt, mitä itse haluan ja mikä on toisen manipulointia. Riippuu varmaan traumasta, onko tuon suhteen ongelmia, mutta joka tapauksessa periaatteiden ja tavoitteiden tiedostaminen ja valitseminen ei ole ainakaan haitaksi, jos kokee turvattomuutta.

Tuo usko- homma ei oikein toimi jos on mm uskonnon takia traumatisoitunut 😔

Perusturvallisuus tuntuu siltä, että huolimatta siitä mitä vastoinkäymisiä tulee, asiat kyllä järjestyvät. Myöskään ne vastoinkäymiset ja tekemäni virheet eivät määritä minua ihmisenä, vaan olen rakastettu ja arvokas. Pahimmallakin hetkellä uskon ja tiedän olevani hyvä ja tärkeä, syvä epätoivo on minulle vieras käsite.

Ei minulla kuitenkaan täydellinen lapsuus ollut. Oli vakava krooninen sairaus, vanhempien työttömyyttä ja pitkiä sairauslomia 90-luvun laman aikaan ja muitakin ihan viranomaisia vaatineita tapauksia lähipiirissä.
Minua on kuitenkin aina varauksetta rakastettu, minuun on uskottu ja luotettu ja tsempattu ihan kaikessa mihin olen päättänyt ryhtyä. Ei tietenkään umpityperissä jutuissa, mutta kun päätin jättää lukion kesken niin vanhemmat painostamatta allekirjoittivat alaikäisen eropaperit ja sanoivat vaan, että kyllä sinä oman tiesi löydät, tee mikä tuntuu oikealta. Ja kohta olen valmis maisteri.

Kaikesta maan ja taivaan välillä on voitu keskustella ja vanhempani eivät ole koskaan tuominneet mitään eikä ketään. Eivät ole mitään lampaita, pitävät puolensa ja kertovat jopa negatiiviset mielipiteensä, mutta eivät tuomitse ihmistä tekojen ja valintojen takana.

Perusturvallisuus syntyy minulle rautaisesta itsetunnosta. Tiedän olevani hyvä ja luotan, että pärjään, joten mitäpä turvattomuutta oikeastaan kokisin. Olen äärettömän kiitollinen vanhemmilleni. Opin arvostamaan saamaani kasvatusta vasta aikuisena, siihen asti luulin, että kaikilla on ollut näin.

En tiedä saako perusturvallisuuden tunnetta rakennettua tyhjästä jos sitä ei ole, mutta jonkinlainen turvallisuudentunne on varmaan mahdollista. En vielä tiedä miten. Mutta en usko olevani ikinä niin naiivi kuin ei-traumatisoituneet tai muuten vaan isoja ongelmia kohtaamattomat ovat. Vanhuksethan ovat kaikki jollain tasolla suht kyynisiä kun heille on ehtinyt tapahtua vaikka mitä.

Rutiinit, huonojen tapojen (esim. päihteet, ylensyönti, valvominen) karsiminen.

Nuo auttaisivat, mutta vaikeus on siinä miten saada itsensä ahdistuneena niitä noudattamaan...

Minulta mureni perusturvallisuus eron myötä.. Sitä ennenkin olin traumatisoitunut lapsuuden ja nuoruuden kokemusten kautta, mutta en olisi uskonut miten ero voi murtaa niin pahoin juuri tuon turvallisuuden tunteen.

Ehkä se totaalinen shokki ja kaaos, ihmisten (ei vain puolison) hylkääminen ja selän kääntäminen kun olisi apua tarvinnut tekivät jotain sellaista etten tiedä onko miten helpolla paluuta..

Sinnittelen yksinhuoltajana (onneksi isovanhemmat on) mutta tämä pelko elämästä on kamala. Tiedän että siihen auttaa aika ja se että saa hallinnan tunteen takaisin.

Ihmisiä en uskalla enää päästää liian lähelle.. :/ 

Minusta perusturvallisuuteen liittyy sen ajatuksen lisäksi, että itse on rakastettu ja arvokas, myös tunne muiden ihmisten hyvyydestä. Lisää hurjasti luottamusta ja onnellisuutta kun on tunne, että ihmisiin voi luottaa. 

Terapia on varmasti yksi keino. Toinen on tiedostaa omat puutteet perusturvallisuudessa ja alkaa aktiivisesti rakentamaan sitä. Lue kirjallisuutta ja kohtele muita ihmisiä aina mahdollisimman hyvin ja auttavaisesti. Silloin itse saat kokea sen tunteen, että aktiivisesti vaikutat ympäristöösi ja maailmaan, että on olemassa joukko ihmisiä, joihin voi luottaa, sinä itse mukaan lukien. Kun konkreettisesti ja tietoisesti rakennat parempaa maailmaa, antaa se toivoa ja uskoa ihmiskuntaa ja tulevaisuutta kohtaan. Toki mikään naiivi ei tarvitse olla. 

Kannattaa hyväksyä myös ajatus, ettet ehkä koskaan saavuta sellaista perusturvallisuuden tunnetta kuin ne ihmiset, jotka ovat saaneet sen pienenä lapsena. Vaikka aivot ja hermosto kyllä muokkautuvat uskomattoman paljon, silti sinuun on jäänyt jälkiä laiminlyönneistä. Vaikka se tuntuu typerältä ja ehkä pahaltakin niin yritä ajatella myöskin niin, että selviytyminen on tehnyt sinusta vahvan. Vaikka olet menettänyt paljon, olet saanut myös nähdä maailmaa sen varjopuolelta. Kukaan ei sitä halua eikä sitä sinulta kysytty, mutta koska et voi siihen enää vaikuttaa, yritä se kääntää voimavaraksi ja viisaudeksi. 

Vierailija kirjoitti:

Tuo usko- homma ei oikein toimi jos on mm uskonnon takia traumatisoitunut 😔

Voisko toimia niin, että etsii oman uskonsa ja usko-identiteettinsä muista ja menneisyydestä riippumatta. On se sitten joku eri suunnan usko tai ei uskoa lainkaan tai usko omalla tavallaan tai löytääkin siitä traumaattisesta uskosta sen hyvän puolen, jos trauma liittyi pikemmin henkilöön tms. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta perusturvallisuuteen liittyy sen ajatuksen lisäksi, että itse on rakastettu ja arvokas, myös tunne muiden ihmisten hyvyydestä. Lisää hurjasti luottamusta ja onnellisuutta kun on tunne, että ihmisiin voi luottaa. 

Terapia on varmasti yksi keino. Toinen on tiedostaa omat puutteet perusturvallisuudessa ja alkaa aktiivisesti rakentamaan sitä. Lue kirjallisuutta ja kohtele muita ihmisiä aina mahdollisimman hyvin ja auttavaisesti. Silloin itse saat kokea sen tunteen, että aktiivisesti vaikutat ympäristöösi ja maailmaan, että on olemassa joukko ihmisiä, joihin voi luottaa, sinä itse mukaan lukien. Kun konkreettisesti ja tietoisesti rakennat parempaa maailmaa, antaa se toivoa ja uskoa ihmiskuntaa ja tulevaisuutta kohtaan. Toki mikään naiivi ei tarvitse olla. 

Kannattaa hyväksyä myös ajatus, ettet ehkä koskaan saavuta sellaista perusturvallisuuden tunnetta kuin ne ihmiset, jotka ovat saaneet sen pienenä lapsena. Vaikka aivot ja hermosto kyllä muokkautuvat uskomattoman paljon, silti sinuun on jäänyt jälkiä laiminlyönneistä. Vaikka se tuntuu typerältä ja ehkä pahaltakin niin yritä ajatella myöskin niin, että selviytyminen on tehnyt sinusta vahvan. Vaikka olet menettänyt paljon, olet saanut myös nähdä maailmaa sen varjopuolelta. Kukaan ei sitä halua eikä sitä sinulta kysytty, mutta koska et voi siihen enää vaikuttaa, yritä se kääntää voimavaraksi ja viisaudeksi. 

Niin. Minä ainakin koen, että olen vahva. Ja nousen aina tuhkasta takaisin jaloilleni. Ja omaan perspektiiviä. Mutta toisaalta olen myös kokoonliimattuna helposti särkyvä eli esimerkiksi haavoitun menetyksistä keskivertoa helpommin ja enemmän. Mutta uskon siihen, että korjaannun myös aikanaan ja olen taas entistä vahvempi. 

Vierailija kirjoitti:

Perusturvallisuus tuntuu siltä, että huolimatta siitä mitä vastoinkäymisiä tulee, asiat kyllä järjestyvät. Myöskään ne vastoinkäymiset ja tekemäni virheet eivät määritä minua ihmisenä, vaan olen rakastettu ja arvokas. Pahimmallakin hetkellä uskon ja tiedän olevani hyvä ja tärkeä, syvä epätoivo on minulle vieras käsite.

Ei minulla kuitenkaan täydellinen lapsuus ollut. Oli vakava krooninen sairaus, vanhempien työttömyyttä ja pitkiä sairauslomia 90-luvun laman aikaan ja muitakin ihan viranomaisia vaatineita tapauksia lähipiirissä.

Minua on kuitenkin aina varauksetta rakastettu, minuun on uskottu ja luotettu ja tsempattu ihan kaikessa mihin olen päättänyt ryhtyä. Ei tietenkään umpityperissä jutuissa, mutta kun päätin jättää lukion kesken niin vanhemmat painostamatta allekirjoittivat alaikäisen eropaperit ja sanoivat vaan, että kyllä sinä oman tiesi löydät, tee mikä tuntuu oikealta. Ja kohta olen valmis maisteri.

Kaikesta maan ja taivaan välillä on voitu keskustella ja vanhempani eivät ole koskaan tuominneet mitään eikä ketään. Eivät ole mitään lampaita, pitävät puolensa ja kertovat jopa negatiiviset mielipiteensä, mutta eivät tuomitse ihmistä tekojen ja valintojen takana.

Perusturvallisuus syntyy minulle rautaisesta itsetunnosta. Tiedän olevani hyvä ja luotan, että pärjään, joten mitäpä turvattomuutta oikeastaan kokisin. Olen äärettömän kiitollinen vanhemmilleni. Opin arvostamaan saamaani kasvatusta vasta aikuisena, siihen asti luulin, että kaikilla on ollut näin.

Tuossahan se vitsi juuri onkin: Itse en koskaan saanut aitoa kannustusta enkä rakkautta. Negatiivisuudesta opin pois vasta 33-vuotiaana ja nyt sitten 40:senä opettelen perusaikuisen elämää tajuten, että aika hanuristahan tämä elämä on, kun ei ole kokenut rakkautta ja välittämistä. Sitä kun on vielä niin pirun vaikea harjoitella näin aikuisena, kun ei ole mitään tarttumapintaa kyseiseen asiaan.

Olen kuitenkin onnellinen puolestasi, että sinulla on kuitenkin mennyt elämä lopulta hyvin.

Tsemppiä kaikille elämän polun eri vaiheissa kulkeville ihmisille!

Te olette tärkeitä ❤!

Vierailija kirjoitti:

Minulta mureni perusturvallisuus eron myötä.. Sitä ennenkin olin traumatisoitunut lapsuuden ja nuoruuden kokemusten kautta, mutta en olisi uskonut miten ero voi murtaa niin pahoin juuri tuon turvallisuuden tunteen.

Ehkä se totaalinen shokki ja kaaos, ihmisten (ei vain puolison) hylkääminen ja selän kääntäminen kun olisi apua tarvinnut tekivät jotain sellaista etten tiedä onko miten helpolla paluuta..

Sinnittelen yksinhuoltajana (onneksi isovanhemmat on) mutta tämä pelko elämästä on kamala. Tiedän että siihen auttaa aika ja se että saa hallinnan tunteen takaisin.

Ihmisiä en uskalla enää päästää liian lähelle.. :/ 

Mulla tapahtui sama. Ja on ollu hurja ja kurja lapsuus ja nuoruus. Tähän eron päälle meni vielä työ, osittain työkyky ja koti. Ja yrittäny paria ihmissuhdetta eron jälkeen ja molemmissa mies katosi kuvioista kuukausien tuntemisen jälkeen ihan ilman mitään varoitusta. En osannut pitää varoituksena, että toinen sanoo juuri rakastavansa ynnä muuta, käsittämätöntä. Että on luotto elämään kadonnu ja ihmisiin varsinkin, mieluiten oon itsekseni. Ja keskityn eläinten auttamiseen.

Lukisin enemmän kuin mielelläni lisää kokemuksia perusturvallisuuden tunteen rakentamisesta ja rakentumisesta aikuisena, kun sitä perusturvallisuuden tunnetta ei lapsena rakennettu, vaan päinvastoin moukaroitiin monipuolisesti ja monitasoisesti luotto elämään maanrakoon...

Minun tarina:

Kolme vuotta psykoterapiaa. Terapian ohella läheisen ihmisen kanssa käytiin paljon samoja teemoja läpi ja aloin meditoida. Terapian loppupuolella meditoinnissa tuli ensimmäinen selvä edistysaskel. Terapian päätyttyä jatkoin kaikenmaailman vaihtoehtohoidoilla. Kokeilin ifs, eri energiahoitoja, kraniosakraalihoitoa ym ym. Kymmeniä eri juttuja. Joistain oli apua, joistain en ainakaan tunnistanut että olisi ollut. Koko ajan meditoin. Meditoinnilla sain parhaat tulokset aikaiseksi ja pitkien tuntien ohjattujen meditaatiokertojen jälkeen tunsin että joku olo sisälläni muuttunut. Ikään kuin pelkokerros olisi poistunut. Tätä on hankala sanallisesti selittää. Näiden kautta minulle on muodostunut perusturvallisuus ja luotto ihmisiin. Vaatii hulluna töitä ja omaan sisäiseen maailmaan tutustumista. Minulla toimi parhaiten emdr, ifs ja ohjatut meditaatiot.

Kaiken työn arvoista. Ikään kuin elämään olisi syttynyt valot kun kaikkea ei varjosta turvattomuus.

Varmaan terapia ja ne luotettavat ja hyväntahtoiset ihmiset ympärillä.

Itsetunto + että tietää paikkansa.