Kun masennuksesta tulee ystävä ja itsemurha-ajatuksista normaalia.

En koe, että elämälläni olisi mitään tarkoitusta. Olen luovuttanut unelmieni suhteen. Ne tuntuvat kaukaisilta ja ohimenneiltä. Tilaisuus niiden saavuttamiseen meni jo vuosia sitten.

En tule koskaan saavuttamaan mitään elämässäni, sillä en pysty keskittymään mihinkään asiaan niin täysillä, että saisin toimivaa kokonaisuutta aikaiseksi. En pysty opiskelemaan, koska keskittyminen herpaantuu ja kyllästyn kaikkeen heti. 

Olen sellainen tuuliviiri, että hyviä ideoita mm. uran suhteen tulee päivässä vähintään kymmenen, joista seuraa hetkellinen innostuminen. Lopulta unohtuvat yhtä nopeasti, kuin tulivatkin.  

Ihmisten auttaminen on lähellä sydäntä, mutta toisaalta pitäisi jaksaa itseäkin auttaa. Muiden auttaminen on tietyllä tavalla omien murheiden sivuuttamista. En toisaalta edes usko ihmiskunnan hyvyyteen tai siihen, että ihmiselämät olisivat edes merkityksellisiä. Ihmiset ovat kamalia olentoja. 

Kuitenkin oma elämä tuntuu sen verran arvokkaalta, etten pysty itseäni tappamaan. En uskalla. Tuntuu, että pitää katsoa tämä "kortti" loppuun. Ei sitten tiedä mitä tämän jälkeen on luvassa. 

Oloni on kuin mummolla. Olen parissakymmenissä. 

Tyhjä, sumuinen olo. Olo ei ole surullinen tai masentunut. Nauran usein, kävelen reippaasti ja tervehdin vastaan tulevia. Ajattelen itsemurhaa joka päivä.