Masentunut ja raskaana - mitä tekisitte?

Vierailija

Sain juuri tietää olevani raskaana, enkä tiedä miten minun pitäisi suhtautua - ajatukseni ovat melko sekavat.

Taustaa: Olen naimisissa, meillä on 1,5 -vuotias lapsi. Masentunut olen ollut useamman vuoden. Ensimmäinen lapsi oli suunniteltu ja haluttu, olemme pärjänneet hänen kanssaan ongelmitta. Olen syönyt minipillereitä lapsen syntymästä lähtien.

Olimme alunperinkin mieheni kanssa ajatelleet ettemme haluaisi lastemme välille suurta ikäeroa, mutta..

   Olen juuri saanut elämäni raiteilleen; masennus voitettu (oikeanlaisen lääkkeen avulla), olen palaamassa työelämään ja lapsen kanssa on helppoa  -  mutta nyt olenkin yllättäen raskaana.

Lapsi olisi kyllä haluttu ja rakastettu, mutta raskauden jatkaminen tarkoittaisi sitä, etten voisi syödä lääkkeitäni. Tämä saattaisi aiheuttaa taantumisen voinnissani, joten olisi hankala sanoa, kykenisinkö esimerkiksi palaamaan takaisin työelämään "yhtä nopeasti". Ja jos, siis jos, voinnissani tapahtuisi taantuminen, joutuisiko esikoiseni kärsimään siitä?

Toisaalta, jos ei nyt niin myöhemmin, suunnitelmissa on joka tapauksessa toinen lapsi. Tunteeni ovat ristiriitaiset. Sain esikoisenikin ollessani masentunut ja uskaltaisin väittää lapsen parantaneen elämänlaatuani. Lapsen takia on pakko jaksaa ja siksi tulee porskutettua eteenpäin - ilman lasta, vastaavissa tilanteissa, tuskin olisin jaksanut mennä eteenpäin ja tehdä asioita. Hänen takiaan jaksan.

Tiedän että kaksi on eri asia kuin yksi, mutta rakastan lapsia; heille olen koko elämäntyöni omistanut. Silti, minusta tuntuisi väärältä saada toinen lapsi nyt, kun olen saanut mahdollisuuden "normaaliin elämään". Tuntuu kuin pettäisin yhteiskunnan/minua ympäröivän maailman sillä, etten käyttäisi hyväkseni tätä saamaani tilaisuutta.

Kommentit (3)

Vierailija

Tuohon on tosi vaikea sanoa mitään oikeaa vastausta. Miltä sinusta tuntuu? Mikä tuntuu oikealta nyt tässä hetkessä. Teet päätöksen tämän tilanteen mukaan. Sitten myöhemmin et voi enää tehdä tätä päätöstä. Mihin päädytkin, niin hyväksy sen tuomat asiat. Hyvä, että mietit ja puntaroit asiaa. Siten teet sen päätöksesi nojaten niihin faktoihin ja tunteisiin ja tässä tapauksessa myös kenties puntaroit arvoja mitä sinulla nyt on. Niillä tiedoilla ja sillä kokemuksella, mikä sinulla nyt on...sillä teet ratkaisusi. Molemmat ovat ihan yhtä oikein.

voimia sinulle. Kuuntele sisintäsi. Se tietää. Perustelet itse itsellesi hyvin, niin se on oikein...mieti siten, että päätät yhdellä tavalla..ja kuulostele miltä se sinusta tuntuu. Ja siten sama sillä toisella tavalla. Ehkä toisesta tulee sinulle sieluusi tai kehoosi.. miten vaan...vahvempi/selkeämpi tunne?

ijofgijo

onpa hankala tilanne. ymmärrän pelkojasi täysin.

uskon silti että katuisit jos et pidä tätä lasta. oletko saanut myös keskusteluapua masennukseesi? pystyisitkö käymään juttelemassa tämän ammattilaisen kanssa?

Vierailija

Minäkin aloin saada elämäni raiteilleni, kunnes huomasin olevani raskaana. Olin psykoterapian ja masennuslääkkeiden avulla juuri parantunut sosiaalisen tilanteiden pelosta. Minulla varmasti ollut muitakin mt-ongelmia, mutta tämä nyt ainoa aikoinaan diagnosoitu. Koin pitkästä aikaa voivani olla oma itseni enkä enää jännittänyt tai pelännyt ihmisten kohtaamista, pystyin käymään välillä töissä jne. No, kuinkas kävikään. Ehkäisy petti ja huomasin olevani raskaana. Jätin lääkkeet (Venlafaxinin) kuin seinään (tätä ei myöskään suositella), ja ahdistus ja pelot palasivat kahta kauheampana. 

Tästä on nyt reilu kuukausi aikaa ja oloni alkaa helpottua, niin fyysisesti kuin henkisesti. Odotamme nyt siis esikoistamme. Lääkärit ovat kovasti yrittäneet saada minua syömään masennuslääkkeitä, jotakin toista merkkiä ja pienempänä annoksena. SSRI/SNRI-lääkkeissäkin on kuulemma eroja siinä, että jotkut läpäisevät istukan helpommin. Itse en kuitenkaan halunnut ottaa sitä riskiä, että se aiheuttaisi jotakin haittaa lapselleni joten pakko pärjätä ilman lääkkeitä. Tämän kuutisen viikkoa olen vain maannut masentuneena kotona, mutta hiljalleen otan elämästäni taas kiinni. Itselläni tietysti hyvä kun töitä ei ollut tässä välissä, mutta toisaalta ei niitä nyt kyllä pysty tekemään tai hakemaankaan. Opiskelut sen sijaan seisovat sosiaalifobiani vuoksi. Toisaalta vasta vähän aikaa sitten pystyin ensimmäistä kertaa elämässäni tekemään töitä ilman suurta henkistä kuormitusta, nyt en pystyisi millään...

Mitä tahansa päätätkin tehdä, niin toivotan sinulle tsemppiä. Uskon että pärjäät lapsen/lastesi kanssa, koska vaikutat järkevältä ja rakastavalta äidiltä. Minulle annettiin myös heti ensimmäisellä neuvolakäynnillä lähete psykiatriselle puolelle, keskustelemaan psyk. sairaanhoitajan kanssa. En usko (kaikella kunnioituksella kuitenkin) että saan hoidosta samanlaista apua, kun mitä aikaisemmin, silloin kun hoidin ongelmiani psykiatrin kanssa, mutta suhtaudun kuitenkin optimistisesti että saan jonkinlaista apua kunhan jaksan käydä keskustelemassa ongelmistani. Sentään minua ei jätetty yksin ongelmieni kanssa ja minulla on myös hyvä aviomies, joka tukee minua sairauteni kanssa ja myös taloudellisesti pitää meistä huolen. En yksinkertaisesti pärjäisi ilman hänen tukea. Voisin kuvitella että sinäkin saat kuitenkin myös mieheltäsi tukea? Pidä myös sekin mielessä, että sinun ei ole mikään pakko välttämättä lopettaa lääkitystäsi, ei sekään ole tervettä lapselle että odottava äiti on masentunut tai ahdistunut. Lääkäritkin sanoivat minulle ainakin, että ei kannata kieltää itseltään tarvittavaa hoitoa raskauden takia. Itse olen luottavaisin mielen, että pystyn vielä paranemaan ja tekemään töitä tulevaisuudessa, vaikka ns. väliaikaisesti "taannunkin" kun en saa tarvittavaa hoitoa. Varmasti sinäkin vielä kykenet samaan!Parempaa jatkoa sinulle. :) 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat