Jälleen yksi päivä takana.....! Pientä purkua.

Mies nukkuu jo tuossa selän takana ja vauva omassa sängyssään vieressä.. Pitää tsempata itsensä nukkumaan ja olla ajattelematta surullisia/hölmäjä/pelottavia asioita.



Huomenna on terapia istunto minulla ja menen sinne kertomaan uusia ajatuksiani elämästä, ellei iske huono-olo-kohtaus (paniikki?). Siten tuleekin varmaan koko päivä vietettyä taas tässä koneella istuen, tv:tä katsellen, vauvaa hoitaen.

Väkisinkin muistelee aikoja kun meni vielä miten tahtoi, ja nykytilanne alkaa tuntua haikean yksitoikkoiselta. Mieskin kyllästyttää aika ajoin, mutta eihän se vaihtamalla parane kun ei nykyisessäkään mitään vikaa ole?

Onkohan tämä juuri sitä mitä minä elämältä haluan? Entä jos se ei ole, onko mitään muka tehtävissä?



Juuri noita ajatuksia pitää vältellä, ettei ahdistu ja masennu, tuskin olisin elämääni tyytyväinen ilman lasta, vapaana nuorena,

siltikään en ymmärrä sitä kuinka irc-galleriaakin selaan ja katson kateellisena 16-vuotiaita teinejä hassuine juttuineen, ja toivoisin vielä voivani palata sinne itsekin.

Jäiköhän jotain kesken?

Noh samapa tuo, minullahan on nyt kaikki hyvin ja kaikki kurjuus tapahtuu vain pääni sisällä.

Täytyy yrittää olla kiitollinen, varmasti moni maksaisi miljoonia saadakseen juuri minun elämäni.

Ja onhan minulla vielä aikaa..



(pientä purkua, tätä pitäisi tehdä joka päivä niin saisi puhtaammin mielin mennä odottelemaan unta, ei haittaa vaikka ette jaksaisi lukea :)



t. eikö mikään riitä?