Riittääkö anteeksipyyntö pojaltani

Lapset ovat hoitopäivän ajan päiväkodin vastuulla. Tämänkaltaiset yksittäiset asiat kuuluisi hoitaa päiväkodin. Eli silloin kun lelu on mennyt rikki olisi pitänyt pyytää anteeksi ja hoitajien/open harkinnan mukaan pojalle sopiva rangaistus. Ei voi olettaa että vanhemmat alkavat korvaamaan jotain minkä lapsi on hajoittanut silloin kun ovat jättäneet lapsensa päiväkotiin hoitoon. Eri asia olisi, jos äiti olisi ollut paikalla.



Sitten jos poijalla on taipumusta hajottaa ja rikkoa toisten tavaroita, sitten keskustellaan vanhempien kanssa asiasta. Jos olis vaikka joku suurempi kasvatusongelma kyseessä.



Eikö teidän mielestä tarhalla ole mitään vastuuta siitä mitä lapset päivällä siellä tekevät?

Lapselle rangaistukseksi riittää anteeksi pyyntö ja katumus. Kyllä äiti voi oman lapsensa kanssa puhua ja lapsi varmasti kokee itsekkin pahaa mieltä ja katumusta. Pienelle riittää tämä aivan varmasti. Elämä on kovaa mutta tarviiko alle kouluikäisen kokea se omien vanhempien kautta. Ehköhän sitä ragaistusta ole muutenkin jo ihan tarpeeksi. Vai onko se esim niin että jos lainaat veljesi autoa ja ajat kolarin ja korvaat vahingon niin se ei riitä. Sinun pitää vielä päälle lahjoittaa oma autosi katumuksen merkiksi. Ei kukaan aikuinen tee niin mutta lapsen pitäsi. Hah sanon minä. Ihan hulluja olette.

ei kaikki lapset todellakaan kärsi (ja opi) vaikka joutuisivat luopumaan omasta lelustaan. Meidän poika antaisi minkä tahansa lelunsa pois iloisesti, tykkää antaa lahjoja eikä oikein kiinnostu leluista. Toisaalta ei kyllä ole koskaan rikkonut kenenkään lelua, että eipä ole tarvettakaan " opettaa" tällä keinoin, mutta ei se kyllä häneen tepsisi.

sain.

Anteeksipyyntö riittää monessa tilanteessa. Julkinen ja ikuinen häpeäkö olisi lapselle oikea rangaistus? Tässä tilanteessa lapseltakin voisi kysyä, haluaisiko hän jotenkin hyvittää tekonsa nuken rikkomisesta. Ainakin meidän lapset haluavat oikeasti hyvittää " pahat" tekonsa.

Jos lapsi on jo isompi leikki-ikainen, hanen pitaisi jotenkin osallistua hyvittamiseen, kon on TAHALLAAN rikkonut jotain. Vaikka niin, etta seuraavana karkkipaivana jatetaan namut ostamatta ja sanotaan, etta niilla rahoilla maksetaan nuken korjaus. Ei sen tarvitse olla 1:1 korvaus, ei lapsi osaa laskea tuollaisia, mutta sen verran, etta lapsi huomaa, etta tekemisista joutuu vastuuseen ja holmoilyt pitaa sovittaa jotenkin. Ja sitten aloitetaan puhtaalta poydalta.



Sen lisaksi tietysti pyydetaan anteeksi, mika on varmaan jo tehtykin.

En ole ap. Minua kiinnostaa muiden kasvatusperiaatteet. Aika monella tuntuu olevan silmä-silmastä periaate. Pelottavaa, koska liian ankara kasvatus on yhtä vahingollista kun liian lepsu.



Ja edelleen kyseenalaistan kuinka hyvin lapsi ymmärsi teon tahallisuuden? Saattoi ajatella että mitäköhän tapahtuu kun väännän tästä kädestä, hupsista, sehän irtosi. Vai ajatteliko että onpas tyhmä nukke, revinpä siltä käden irti, hähhää, siinähän itket rääpäle. Me emme olleet paikalla näkemässä. Ja samaa mieltä yhden kirjoittajan kanssa, että anteeksi pitää pyytää heti päiväkodin tätien silmien alla, kun asia on havaittu. Mutta en näe mitään hyötyä siinä että otetaan pojalta joku lelu ja annetaan tytölle.

Siis selvitä elämässä noin ylipäätään. TÄälläkin usein lukee, kuinka lapsia hankitaan vasta kun on varaa elellä tarpeeksi leveästi ja varaa ostaa lapselle kaikki tilpehööri maan ja taivaan väliltä. Se ei vaan hirveästi auta lasta siinä vaiheessa kun pitäisi itse alkaa pärjäämään.

JA se lelun antaminen kait on sellainen opettavainen ele lähinnä. Poika aiheutti sen, että tyttö menetti lelunsa (lelu meni rikki), joten poika saa näinollen menettää lelunsa. Ja kyllä, tuollaisesta oppii parhaiten sen, milät toisesta tuntuu.

Vierailija:

rikki. Ei se pojan auto tms siinä paljon tyttöä auta. Ikinä emme ottaisi vastaavassa tilanteessa mitään lelua vastaan!

Millä rahoilla.. Mistä tiedät onko mitään rahoja millä ostettaisiin pojalle jotain kivaa. Vai otetaanko synttärilahjasta osa pois, siis ostetaan jotain halvempaa?

Vierailija:

koska poika rikkoi lelun tahallaan. Jos olisi vahingossa rikkonut, anteeksipyyntö riittäisi. Minustakin olisi hyvä ajatus, jos poika antaisi jonkin oman lelunsa tytölle. Tai sitten rahoilla, joilla olisi muuten ostettu pojalle jotain kivaa, ostetaankin lahja tytölle.

tahallisuus tai ei niin ottakaa huomioon että poika on alle kouluikäinen ja esim sinä olet aikuinen. Kysymys on siitä kuinka lapsia kasvatetaan ja opetetaan. Omalle lapselleni en tolla tyylillä opettaisi mitään. Lapsi ei ole tahallisesti paha niin kuin näytätte luulevan. nousee karvat pystyyn kun ajattelen muita rangaistuksia joita jaatte. Ei ihme että kasvatamme lapsia joilla on sitten huonoitsetunto vanhempana....

toisinaan haluaa tahallaan olla paha. Siis tekee kaiken, minkä tietää kielletyksi ja katsoo uhmaavasti päälle. Minusta hän silloin tosiaankin tietää, että tekee väärin...



Ja vielä sanon,että nämä ovat tosiaankin poikkeustapauksia. Näin käy vain silloin, kun poika suuttuu jostain.

ON ihan kohtuullista, että lapsi korvaa " omasta pussistaan" tuollaisen. Se ei ole mikään kamalan kova elämän kolhaisu, niin kuin jotkut täällä tuntuvat ajattelevan. Eiköhän sillä pojalla ole niitä leluja mistä voi yhden pois antaa, ja näin oppia, että jos toisen omaisuutta rikkoo, niin sen joutuu ITSE korvaamaan, eikä niin että äiti ja isi kyllä hoitaa homman, kunhan näytät katuvalta.

Niin eikös se lelu pitäisi pelastaa ennenko on rikki. Vai antaa rikkoa, että pääsee rankaiseen lasta.

Miten lapsi oppii erottamaan oikean ja väärän



Eräs äiti ryhtyi leipomispuuhiin kolmevuotiaan tyttärensä kanssa. Hän oli ottanut tarvikkeet esille, mutta juuri silloin soi puhelin, ja hän meni vastaamaan siihen. Palatessaan keittiöön hän löysi lapsukaisensa nakkelemasta kananmunia lattialle. ¿Hyi tuhma, ei saa¿, tyttö moitti itseään ja taas läsähti seuraava muna lattiaan.



Näin hellyttävästi kuvasi Selma Fraiberg lasta, jota ristiriitaiset pyrkimykset repivät eri suuntiin. Tytön teki turkasesti mieli viskoa munia kun ne levisivät lattialle niin hauskasti. Pienessä päässä oli hauras mielikuva äidistä, joka toruu ja heristää sormeaan, mutta se ei vielä pystynyt estämään kiellettyä toimintaa.



Eräs toinen, hyvin tuntemani pikku tyttö oli samantapaisessa tilanteessa. Häntä oli kielletty syömästä sokeria. Niinpä hän pani sokeripalan suuhunsa, imeskeli sitä hetkisen ja sylkäisi sen takaisin astiaan. Voilà! Suu maistui makealta, mutta sokerit olivat ja pysyivät astiassa.



Kahden tai kolmen vuoden ikäisellä lapsella ei vielä ole lujaa sisäistä käsitystä oikeasta ja väärästä vaan hän joutuu turvautumaan aikuisten antamiin määritelmiin. Usein äidin ja isän käsitykset siitä, mikä on sopivaa ja kehittävää poikkeavat suuresti lapsen omista aivoituksista. Mitä pahaa on kuralla tai vedellä läträämisessä? Ai että puhtaat housut likaantuvat ja ne on pakko laittaa pyykkiin? Niin pitkälle pieni leikki-ikäinen lapsi ei osaa ajatella. Hän ei ole tuhma eikä ilkeä vaikka tulisikin yltä päältä kurassa sisälle. Toiminnan ja varustuksen välillä vain vallitsi epäsuhta. Sen pahempi varustukselle!



Entä kun samainen pieni touhottaja yrittää nipistää vauvaikäistä pikkusiskoa heti kun äidin silmä välttää? Se kai nyt kuitenkin on estettävä jotta vauvaan ei sattuisi ja samalla olisi opetettava, että se on väärin ja että niin ei saa tehdä. Mutta pitäisikö siitä rangaistakin, ja mikä olisi sopiva seuraamus?



Nolostuminen ja syyllisyys estävät pahantekoa



Tästä tukalasta kysymyksestä siirryn hetkeksi ajassa melkein viisikymmentä vuotta taaksepäin. Eräs kaksivuotias pikkupoika hyppeli sohvalla. Käsi osui vahingossa kukkaruukkuun, joka putosi lattialle ja meni rikki. Äiti päivitteli kaktuksen kohtaloa ja päätti panna lapsen hetkeksi nurkkaan häpeämään. Sieltä kuului surkealla, itkuisella äänellä: ¿Tuhma poika! Kakkus putos!¿ Äiti tietysti heltyi, otti pojan syliin ja sanoi, että unohdetaan koko juttu.



Lapsen komentaminen nurkkaan ei taida kuulua tämän päivän kasvatukseen. Sen teho perustui kaiketi lieväasteisen häpeän aiheuttamiseen. Lapsen nolaaminen on kasvatuskeinoista viheliäisin, mutta kyky hävetä väärää tekoa ohjaa tehokkaasti käytöstä oikeaan suuntaan. Kasvattajan on osoitettava toisinaan lapselle häntä nöyryyttämättä, että nolostuminen on tietyissä tilanteissa paikallaan. Joskus tuntuu siltä, että ihmiset eivät enää osaa hävetä, vaan kiusallisissa tilanteissa he pikemminkin käyttäytyvät hävyttömästi ja sysäävät syyn toilauksistaan muiden niskoille.



Mistä lasta pitäisi torua ja millaista käyttäytymistä pitäisi paheksua? Kukkaruukun rikkomisesta en antaisi nurkkatuomiota, mutta vauvan nipistämiseen suhtautuisin tiukasti. Vaatisin lasta katsomaan silmiin ja sanoisin painokkaasti, että niin ei kerta kaikkiaan saa tehdä. Kukkaruukun särkymisestä tulee siivo ja vaatteiden likaantumisesta pyykkiä, mutta lapsen pää on kuin pärevasu, eivätkä äidin ja isän ohjeet siellä kauan kestä. Vauvan nipistämisenkin taustalla on sinänsä ymmärrettävä sisaruskateus: tunteella on lupa olla olemassa, mutta se ei saa johtaa toisen vahingoittamiseen.



Pienen lapsen käyttäytymistä säätelee lähinnä pelko siitä, että jos hän tekee väärin, äiti ja isi eivät enää rakasta häntä. Ehkä juuri sillä hetkellä niin onkin. En usko, että äitini rakasti minua havaitessaan, että olin naapurin Maunon kanssa syönyt komerosta vieraille varatut marengit. Kypsä vanhempi saattaa pystyä erottamaan sen, että hän kyllä rakastaa lasta, mutta ei hänen hölmöilyjään. Omien lasteni kanssa en koskaan ole kyennyt siihen, vaan olen antanut suuttumukseni näkyä ja kuulua.



Vasta kuuden-seitsemän vuoden ikäisellä lapsella on olemassa sisäinen tuomari, joka toimii verraten luotettavasti silloinkin, kun aikuisia ei ole paikalla. Sitä voidaan nimittää omaksitunnoksi tai yliminäksi. Toimivan yliminän havaitsee siitä, että lapsi tuntee vääristä teoistaan syyllisyyttä. Syyllisyydentunne on tärkeä inhimillinen ominaisuus, suorastaan eräs ihmisyyden mitta. Hyvä empatiakyky ja terve kyky tuntea syyllisyyttä estävät tehokkaasti muiden oikeuksia rikkovaa käyttäytymistä.

Tietenkin lelut ym. tavarat pelastetaan meilläkin, jos ehditään. Mutta ainapa ei ehditä. Sitä paitsi meidän lapsemme ei ole ikinä rikkonut mitään toisen omaa, omiaan vain, joten emme ole ap:n kanssa samanlaisen ongelman eteen joutuneet.



41

Minäkin olen sillä kannalla, että " rangaistus" lapselle hoidetaan päiväkodissa hoitajien toimesta. Ihan samalla lailla, kuin jos lapsi jollain muulla tapaa käyttäytyy huonosti/väärin.

Ja kuten 29 kirjoitti, vanhempien kanssa voidaan neuvotella, jos lapselle tuntuu olevan todella taipumus rikkoa toisten tavaroita.



Olen myös samaa mieltä sen alkupään kirjoittajan kanssa, joka kirjoitti jotenkin siihen tapaan, että omat lelut on päiväkodissa omalla vastuulla ja että ei kannata ottaa mukaan mitään, mikä on korvaamaton.



Jonkun ehdotus jostain karkkipussista on minusta turha.

Ei täällä kukaan ole käskenyt poikaa nöyryyttämään ja riistämään tältä viimeisiäkin riepuja päältä. Eiköhän jokainen näistä ankarammistakin (huh, jos nyt tällaisessa yhteydessä voi edes termiä käyttää) kasvattajista todellakin keskustelisi lapsen kanssa ihan asiallisesti, kertoisi miksi anteeksi pitää pyytää jne. Ja jos itsetunnosta puhutaan, niin kyllä se mielestäni itsetuntoa enemmänkin parantaa, jos lapsi jo pienenä oppii, että hän on vastuullinen yksilö, joka voi korjata omatkin kömmähdyksensä omilla teoillaan, eikä niin että paijataan päähän ja sanotaan että kyllä äiti ja isi hoitaa.

Mä en sinänsä ymmärrä mitä toi alle kouluikäisyys asiaan liittyy mitenkään. Lapsi kyllä oppii aika äkkiä tekojen tahallisuuden ja vahingon eron. Mun mielestä tässä ei ole missään vaiheessa ollut kyse siitä, että ap:n poikaa olisi edes ajateltu ilkeäksi. Mun mielestä teko on yhtä tahallinen, vaikka tarkoitus olisi vaan ollut katsoa, miten nuken käsi taipuu tms. Vahinko olisi sellainen, että nuken päälle vaikka huomaamattaan astuisi. Poika kuitenkin rikkoi nuken tahallisesti, vaikka motiivi olisi ollut hyväkin, ja se pitää korvata.

Vai oletko sinä niitä kasvattajia, joiden mielestä lapsi saa repiä verhot alas ikkunoista kun se on niin luovaa....?

Vierailija:

tahallisuus tai ei niin ottakaa huomioon että poika on alle kouluikäinen ja esim sinä olet aikuinen. Kysymys on siitä kuinka lapsia kasvatetaan ja opetetaan. Omalle lapselleni en tolla tyylillä opettaisi mitään. Lapsi ei ole tahallisesti paha niin kuin näytätte luulevan. nousee karvat pystyyn kun ajattelen muita rangaistuksia joita jaatte. Ei ihme että kasvatamme lapsia joilla on sitten huonoitsetunto vanhempana....

Mä en oikein ole koskaan tajunnut tota " me kerrotaan sun äiskälle" -juttua. Tietysti jos jotain tällaista tapahtuu, se selvitetään sillä hetkellä. Ei lapsi osaa käsitellä asioita paaaljon tapahtumien jälkeen. Tietysti siitä kerrotaan hoitopäivän jälkeen vanhemmille, mutta asia on pitänyt selvittää heti sen tapahduttua. Todennäköisesti pojalta on jo silloin vaadittu anteeksipyyntö(?) ja sen jälkeen asia on unohdettava. Vanhemmat voivat sitten keskenään sopia mahdollisista korvausjutuista, mutta ei lasten kuullen. Tuon ikäinen (alle kouluikäinen) ei varmaan osaa kovinkaan tarkkaan vielä ajatella tavaran arvoa. Ja jos nukke oli vielä rikki jo etukäteen, tuskin tytön vanhemmat haluavat mitään uutta nukkea tilalle. Ota luuri käteen ja soita heille. Ehkäpä juttu ei tytöllekään ollut niin iso kuin kuvittelet. Keskustele mahdollisesta korvauksesta.

No ei kyllä taida tulla huono itsetunto siitä että opetetaan erottamaan oikeaa ja väärää ja pidetään kuria, mutta tulee kyllä vanhempiansa hakkaavia, varastelevia kriminaaleja jos lapsella ei mitään kuria pidetä. ei se äiti voi joka kerta lässyttää että ' kun ei meidän xxx tee pahaa ja kyllä hän osaa pyytää anteeksi' Aivan varmasti osaa pyytää anteeksi! eikä tarkoita anteeksipyynnöllään yhtään mitään kun ei joudu koskaan kokemaan rangaistusta teoistaan!

Vierailija:

tahallisuus tai ei niin ottakaa huomioon että poika on alle kouluikäinen ja esim sinä olet aikuinen. Kysymys on siitä kuinka lapsia kasvatetaan ja opetetaan. Omalle lapselleni en tolla tyylillä opettaisi mitään. Lapsi ei ole tahallisesti paha niin kuin näytätte luulevan. nousee karvat pystyyn kun ajattelen muita rangaistuksia joita jaatte. Ei ihme että kasvatamme lapsia joilla on sitten huonoitsetunto vanhempana....

Apua sentään, mun mielestä tämä jos mikä on sitä kasvatusvastuun sysäämistä yhteiskunnalle. JOs lapsi riehuu koulussa, niin mitä sitten, koulun ongelma...



Ei vaan kyllähän tuossa sanottiin, että jos on kyse jatkuvasta ongelmasta, niin sitten keskustelua, mutta kyllä mun mielestäni normaalit vanhemmat reagoivat oikeasti omaan kasvatustyyliinsä sopivalla tavalla tuollaiseen tapahtumaan. Täytyy muistaa että kasvatustyylejä on erilaisia, kuten on lapsiakin. Täällä ei kukaan vielä ole ehdottanut mitään lasta oikeasti nöyryyttävää tai vahingoittavaa, vaan jotkut ovat olleet ankaramman, jotkut löyhemmän rangaistuksen kannalla.