Miten käsitellä erosurua käytännössä?

Hei ja voimia!

Kuten lukukertojen ja kirjoitettujen vastausten määrästä voit päätellä, tilanteesi on niin kammottava, että ihmisiltä ei löydy edes lohdutuksen sanoja.

Tiedän tilanteen, sillä olin vastaavassa viisi vuotta sitten. Sukulaiset, ystävät ja työkaverit olivat silloin niin tyrmistyneitä tilanteesta, että alkuun ei juuri löytynyt lohdutusta, oikeastaan jouduin itse rauhoittelemaan hätääntyneitä ihmisiä.

Vanhempi lapseni oli täyttänyt juuri 3, ja nuorempi oli kuukauden ikäinen, kun aiemmin todella kunnollisena ja mukavana pidetty mieheni ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta jätti meidät. Epäilimme burn outia, mutta muutaman viikon päästä selvisi, että hän olikin löytänyt jo raskauteni aikana itselleen tyttöystävän. Ikävä sanoa, mutta uskon, että näin on myös teidän tapauksessanne. En tiedä yhtäkään miestä, joka olisi itse lähtenyt vanhasta liitostaan ilman, että uudet kuviot ovat jo selvillä.

Ensimmäinen vuosi oli niin rankka, etten muista siitä juuri mitään. Jälkikäteen ajatellen tuntuu, että olin aina itku kurkussa selvittämässä jotakin asiaa pankissa, asianajajalla, lastenvalvojalla, kiinteistönvälittäjällä, verotoimistossa, käräjäoikeudessa, neuvolassa, päiväkodissa jne. Tuntui, että putoan päivä päivältä ja asia asialta syvempään kuiluun eikä pohja tule vastaan ollenkaan.

Sain kuitenkin voimaa arkisista asioista (tiskipöytäni ei ole koskaan kiiltänyt niin kuin sinä talvena!) ja ihanista lapsistani. Älysin puhua tilanteestani ja pyytää apua kaikilta mahdollisilta tahoilta. Kohdalleni osui paljon avuliaita ja kannustavia ihmisiä em. virastoissa ja sain konkreettisia neuvoja esimerkiksi taloudellisten ja juridisten asioiden selvittämisessä. Sukulaiset ja ystävät olivat korvaamaton apu, kunhan tokenivat järkytyksestä. Jälkikäteen ajateltuna näiden asioiden setviminen ja epätoivonenkin puskemisen jonkinlaiseen järjestykseen oli hyvää terapiaa. Ex-mies, joka lähinnä teki kiusaa ja haittasi käytännön järjestelyjä, putosi niin totaalisesti jalustaltaan, että rakkaus sammui yllättävän nopeasti. Tajusin, mikä selkärangaton, vastuuton ja itsekäs iljetys hän onkin.

Ex-mieheni ei halunnut tavata lapsia ensimmäiseen vuoteen oikeastaan ollenkaan, vaikka minä, molempien sukulaiset, lastenvalvoja ja kaikki kynnelle kykenevät yritimme painostaa häntä siihen. Vauva ei häntä tietenkään kaivannut, mutta 3-vuotiaan isänikävä oli sietämätöntä katsottavaa. Kuten sinäkin, yritin urheasti kätkeä katkeruuteni, vihani ja inhoni lapsilta ja olla suorastaan superihminen. Muistelin isin lempiruokia ja kertailin hänen hyviä tekojaan lasten kanssa. Vanhempi lapseni muuttui kuitenkin hiljaiseksi ja huolestuneeksi ja ilo tuntui kaikonneen. Päiväkodin ja neuvolan avulla sain hänet psykologin vastaanotolle.

Sieltä sain hyviä neuvoja ja kannustusta itsellenikin. Psykologi kielsi minua yrittämästä olla sekä äiti että isä, kun yksi hyvä ja luotettava vanhempi riittää. Lasten ja isän suhdetta ei voi myöskään loputtomasti tekohengittää. Jos isä valitsee tämän tien, äiti tai lapset eivät voi mitään. Hän kyllä maksaa valinnastaan hintaa aikanaan, mutta se ei ole jätetyn perheen murhe. Lisäksi psykologi kielsi minua puhumasta isästä ymmärtävään ja ylistävään sävyyn. Isästä ei tarvitse aktiivisesti puhua ollenkaan, mutta jos lapsi kysyy, hänelle on vastattava aina rehellisesti, että isä jätti meidät, niin ei saa aikuinen lapselle tehdä, se on väärin, ja ennen kaikkea: se ei ollut lasten/meidän syy, me emme voineet estää tapahtunutta. Psykologi kertoi, että ylistämällä jättäjää, annetaan lapselle käsitys, että näin toimiminen on hyväksyttävää:”Jos kehut ja ymmärrät hylkääjää, kasvatat jo seuraavaa.” Paha teko on siis selkeästi tuomittava ja on toistettava lapselle, että syy ei ole hänessä ja että me pärjäämme kyllä. Pahankaan puhuminen hylkääjästä ei tietenkään ole hyväksi. Haavaa ei kannata millään muotoa pitää turhaan auki, vaan antaa lapsen sopeutua uuteen elämään, josta toinen aikuinen vain etääntyy.

Kysyit, miten voisit surra ja itkeä niin, etteivät lapsesi huolestu. Minä itkin aina wc:ssä lukkojen takana, ja jos lapset sattuivat huomaamaan, kerroin, että olen surullinen tilanteestamme. Psykologikin kehotti näyttämään surua avoimesti, jottei lapselle tule tarvetta kätkeä omaa suruaan. Täytyy vain korostaa, että kyllä tästä kuitenkin selvitään, vaikka nyt on paha mieli. Sovin myös niin, että isäni tai äitini tuli meille yökylään kerran viikossa. Kun isovanhempi huolehti lapsien iltatouhuista, saunoin ja itkin yksinäni. Sen yön sain myös nukuttua kunnolla, koska tiesin, että talossa on toinenkin aikuinen jakamassa vastuuta.

Ymmärrettävästi ajatukset kiersivät jatkuvasti samaa rataa: Miksi ex-mieheni oli syössyt meidät tähän tilanteeseen, vaikken ollut koskaan tehnyt hänelle mitään pahaa? Miksi minä jouduin tekemään töitä hartiavoimin ja selvittämään hänen aiheuttamiaan sotkuja voimieni äärirajoilla kahden pienen lapsen kanssa ja hän nautiskeli elämästään tyttöystävänsä kanssa lomamatkoilla palmun katveessa? Millä oikeudella hän heitti minun elämäni pois raiteilta, joita olimme yhdessä päättäneet kulkea? Kun sain häneltä Aasiasta tekstiviestin, jossa hän pyysi minua rakennuttamaan talomme kiireesti valmiiksi, myymään sen ja siirtämään puolet rahoista hänen tililleen, tilanne oli jo niin röyhkeän absurdi, etten voinut enää kuin nauraa. Hän epäili, että viivyttelen talon kanssa ja odottelen hänen paluutaan. Silloin tajusin, etten missään tilanteessa huolisi häntä takaisin ja että on oikeastaan onni, ettemme lasten kanssa joutuneet viettämään loppuelämäämme tuollaisen ihmisen lähellä.

Mutta miten sitten saada nämä samaa rataa jauhavat ajatukset taukoamaan? Minä puuhastelin lasten kanssa, tapasimme paljon ystäviä, kuuntelin musiikkia, katselin tv:tä ja elokuvia, luin kirjoja, kävelin, raivasin pusikoita. Tee mitä tahansa (paitsi päihteitä tai uskontoa en suosittele), mikä saa nämä ”kelat katkeamaan” ja saa sinut unohtamaan tilanteesi hetkeksi.

Minä tein virheen siinä, että yritin liian pian ja innokkaasti löytää uutta suhdetta tai jotakin uutta hyvää elämäämme korvaukseksi kokemastamme kärsimyksestä. En siis tehnyt mitään yltiöpäistä, mutta olisi ollut parempi antaa tunnetilojen tasaantua ja miettiä uusia kuvioita vasta sitten. Uudet treffailut veivät sittenkin enemmän energiaa kuin toivat. Nyt, viisi vuotta katastrofin jälkeen, uskallan jo sanoa treffipyyntöihin ja muihin viritelmiin suoralta kädeltä ei. Enää ei tunnu, että tarvii mennä edes kohteliaisuudesta kenenkään kanssa minnekään.

Ensimmäinen vuosi ex-mieheni lähdön jälkeen kahden pienen lapsen vanhempana oli kammottava. Sellaista en kenellekään soisi. Siinä tarvittiin kyllä kaikki sinnikkyyden rippeetkin. On liikaa käytännön asioita, liikaa suuria tunteita, liikaa hätää siitä, miten pärjää yksinään lasten kanssa, kun voimavaroja olisi vain normaaliin perheeseen eikä mihinkään superäitiselvytyjäkuvioon. Minä sain apua sukulaisilta, ystäviltä, naapureilta, työkavereilta, viranomaisilta jne. Pyydä siis apua, äläkä salaile tilannetta. Jos tilanteesta kertoo avoimesti, myös lapset ymmärtävät, että siinä ei ole mitään salattavaa tai hävettävää. Joskus vain tsunami pyyhkäisee ylitse, eikä itsellä ole siihen osaa eikä arpaa.

Ensimmäisen vuoden aikana en osannut juurikaan suunnitella tulevaisuutta. Tärkeintä oli saada ero viralliseksi, raha-asiat erilleen, ositus tehtyä ja saada oma katto pään päälle. Kun tämä vaihe oli ohi ja saatoin turvallisesti omalla sohvalla istuen alkaa pohtia tilannetta, alkoi toipuminen.

Salamaero on raskaampi kuin puolison kuolema. Kuoleman jälkeen täytyy vain murehtia tulevasta. Salamaeron jälkeen joutuu myös murehtimaan historiaa: Mikä oli totta ja mikä ei? Onko elämäni ollut valhetta 15 vuotta? Oliko puolisoni koskaan sellainen kuin kuvittelin, olinko minä koskaan se, joksi itseni kuvittelin? Puolison kuoleman jälkeen muistot pysyvät ennallaan ja puolisoaan voi rakastaa ja arvostaa edelleen. Salamaeron jälkeen faktat ovat vähissä ja muistot ja ihmiset liattuja. Ei voi muistella kauniisti.

Mutta kun tämän pohdiskelun ja märehtimisen saa suoritettua, alkaa uusi elämä! Nyt viisi vuotta katastrofin jälkeen, olen onnellisempi kuin koskaan elämässäni. Olen tajunnut, että ero oli oikeastaan onnenpotku. En tuhlannut elämääni ihmiseen, joka ei ollutkaan se, joksi häntä luulin. Lapseni voivat hyvin ja totta puhuakseni, olen varmasti parempi äiti kuin olisin ollut avioliitossa, missä vastuuta voi sysätä toisellekin. Lapset tapaavat isäänsä velvollisuudesta kahdesti kuussa muutaman tunnin. Lapset ja isä eivät kaipaa yhtään enempää yhteistä aikaa, ja olemme kaikki tämän hyväksyneet. Isä ottaa lapset luokseen, jottei näyttäisi sukulaistensa ja vaimonsa silmissä aivan hirviöltä, ja lapset menevät tapaamisiin nähdäkseen mummonsa. Isä on lapsille kuin jokin kaukainen sukulainen, jota on tavattava velvollisuudesta, vaikkei huvittaisikaan.

Meillä on onnellinen pikkuperhe. Olemme remontoineet kotimme kauniiksi, liikumme paljon ja kesällä teimme ensimmäisen viikonpituisen ulkomaanmatkankin. Arki rullaa niin mukavasti ja helposti, etten enää harkitsekaan uutta miestä huusholliimme. Miksi keikuttaisimme venettä nyt, kun meillä on turvallista ja mukavaa eikä tunnu, että perheestämme puuttuisi yhtään mitään?

Vasta neljä vuotta tapahtuneesta ymmärsin, etten tunne ex-miestäni kohtaan enää juuri mitään, ainoastaan silloin tällöin hiukan sääliä, myötähäpeää tai vahingoniloa. Alun inhoraivo on laantunut, nyt toivon hänelle vain pitkää (ja piinallista, hih!) elämää tekojensa seurausten kanssa.

Tie on siis pitkä ja vaatii voimia enemmän kuin niitä tietää itsellään olevankaan, mutta sinä selviät kyllä. Pyydä apua ja ryve tuskassasi nyt. Nämä asiat joutuu käsittelemään kuitenkin joskus jonkin vastoinkäymisen yhteydessä. On siis parempi selvittää ne heti. Hankkiudu eroon miehesi henkisestä ja taloudellisesta vaikutuspiiristä, avohaava kuluttaa voimasi. Käytä kaikki jäljellä oleva energiasi itseesi ja lapsiisi. Kuten eroni aikaan ex-mieheni kaveri sanoi minulle:”Pelasta itsesi, pelasta lapsesi ja hanki hyvä asianajaja.”

Viestistäsi voi päätellä, että olet järkevä, hyvä ja fiksu ihminen. Sinä pärjäät lastesi kanssa kyllä lopulta paremmin ilman epäluotettavaa miestäsi. Seisot jo omilla jaloillasi, vaikka ne vielä hiukan tutisevatkin. Onnea ja sinniä!

Kiitos rohkaisevasta tarinasta. On hyvä kuulla, että edes aika auttaa kun mikään muu ei tunnu auttavan. Hieman helpottaa se kun saa käytännön asioita ja talousasioita hoidettua sekä järjestettyä hoitoapua lapsille. Surun kanssa on vain vaikeaa pärjätä, koska oma eksäni ei "ikävä kyllä" ole käyttäytynyt muuten törkeästi. Edelleen hoitaa lapsia ja yrittää olla minuakin kohtaan hienotunteinen ja huolehtia jaksamisestani, koska ymmärtää itsekin, että valitsemansa ajankohta erolle on käsittämättömän huono ja epäreilu. Ehkä tilanne kuitenkin helpottaa kunhan asuntokin on myyty ja pääsee asumaan aivan omaan kotiin. Vielä, jos heti vanhempainvapaan jälkeen löytyisi työpaikka ja saisi sen mukana taloudellista liikkumavaraa, voisi ehkä alkaa taas tuntea olevansa oman elämänsä herra.

Kuulostaa lohdulliselta, että sinusta on tullut oman onnellisuutesi suhteen niin omavarainen. Itsekin olen paljon miettinyt, milloin voi oikeasti jatkaa eteenpäin ja löytää ehkä uuden kumppanin. Kovasti toivoisin itsekin, että voisin tulla onnelliseksi yksin, mutta jotenkin myös kauhistuttaa ajatus, että lakkaisin tarvitsemasta itselleni kumppania. Toisaalta mietin myös kenelle vielä kelpaisi nainen, jolla on tällainen "taakka" luottamuksen ja katkeruuden suhteen sekä tietysti vielä monta vuotta alle kouluikäiset lapset.

Kiitos myös noista psykologin sanoista. Olen ajatellut itsekin mennä neuvolapsykologin juttusille purkamaan ajatuksia ja toivottavasti myös saamaan lisää käytännön vinkkejä, miten toimia lasten kanssa, jotka ovat molemmat niin pieniä etteivät osaa edes puhua.