1 1/2- vuotiaan uhma?
Lueskelin tuossa tuota 2-vuotiaan uhmasta kertovaa pinoa ja totesin et monet merkit täyttyy myös meidän 1,5 vuotiaalla. Mites teillä muilla samanikäisten vanhemmilla on kokemuksia, et onko taas joku vaihe vai vaan persoonaan liittyvä asia? Sillion päälle 1v:ä oli yksi uhmavaihe kun oma tahto alkoi löytyä ja välillä vähän helpompaa, mut nyt taas tuntuu et koville ottaa monena päivänä ja monta kertaa.
Yksin ei leiki juuri yhtään ja jos ei saa tarpeeksi huomiota tai keksi mielekästä tekemistä niin alkaa armoton kitinä, vinkumista ja kiljumista. Nytkin keittiöstä kuuluu vinkunaa kun ei saa syödä voita... Huokaus! Välillä tuntuu et pinna on aikasen tiukalla eikä jaksais tätä päivästä toiseen. Olenko vaan poikkeuksellisen huonohermoinen (mitä kyllä todennäköisesti kyllä olen) vai löytyykö ketään muuta kohtalotoveria?
Tarvaroiden armoton heittely on meillä kans nyt just SE juttu! Ja kun komentaa ja kieltää niin nauraa rätkättää vaan eikä yhtään usko. Miten ootte saanu tuon ikäisen uskomaan kieltoja, vai onko se ylipäänsä mahdollista? Kaikkea on yritetty ns hyvällä ja " pahalla" , ruumiillista kuritusta lukuunottamatta, sitä emme kannata.
Laittakaan kokemuksianne pinoon, jos kohtalotovereita löytyy, niin ehkä saan teiltä vinkkejä arkeen tai sitten vaan lohtua etten ole yksin ongelman kanssa.
Sitten taas välillä lapsemme on kuin itse kiltteyden ilmentymä ja ollaan niin ihmeissään kun taas tuuli vaihtuu. Itse olen lastentarhanopettaja, mutta kun olen ollut jo vuosia muissa hommissa niin on jo nämä kehitysvaiheiden hienoudet unohtuneet, pitäisi kait kaivaa oppaat esiin :)
Mukavaa kevään odotusta kaikille!
Kommentit (13)
on varsinainen tuittupää :) Tämä päivä otti erityisen koville, kun ei päästy edes ulos pakkasen takia. Neiti suuttuu heti jos ei saa tahtomaansa ja huuto on sen mukainen. Sitten kun yritän tehdä kotihommia alkaa varsinainen pahan teko. Neiti siirtelee tuoleja ja kiipeilee ottamaan " kiellettyjä" tavaroita, viskoo niitä lattialle (eilen hajotti kännykkäni...), menee telkkarin taakse kiskomaan johtoja irti. Kun nämäkään keinot eivät vielä riitä niin sitten alkaakin riisuminen: ensin vaatteet pois ja sitten vaippa ja sitten on erityisen kivaa, jos pissat lirisevät lattialla :/ Kyllä hikipisarat äidiltä tippuvat kun tytön perässä juoksee :) Niin ja leluilla ei tosiaankaan voi leikkiä eikä varsinkaan yksin... Huoh! Muistan että esikoisella oli samoihin aikoihin yhtä rasittava vaihe, mutta ei se muistaakseni pitkään kestänyt. Toivotaan siis, että tämä on taas jokin ohimenevä välivaihe ennen " virallista" uhmaa....
Ei leiki yksin, heittelee tavaroita, repii johtoja ja huutaa/kitisee jos ei saa tahtoaan läpi.
Silti pidän häntä kilttinä sillä minua hän kyllä tottelee loppujen lopuksi. Pienesti kun korotan ääntä niin yleensä tepsii, jos ei niin kysyn " Haluatko nurkkaan?" . Vastaus tähän on tietysti ei ja yleensä tuo " uhkaus" tehoaa. Jos ei tehoa niin sitten nurkkaan vaan minuutiksi.
meillä ei onneksi kovin pahasti mitään kiellettyä tehdä mitä nyt verhojen taakse pitää päästä piiloon vähän väliä, kiipeillä pitää joka paikkaan jne. Sais kiivetä kyllä jos istuis sitten paikallaan rauhassa mutta kun sohvallakin pitää juosta edestakaisin tai kiivetä sitten tuolilta pöydälle tai hellalle (!!). Heittelyä on ajoittain mutta se mitä tyttö välillä harrastaa ja mikä on oikeasti vaarallista on kynä tms. suussa juokseminen. Ei mene kuin sekunti kun lelu, lusikka tai kynä on suussa ja typy pinkaisee toiseen päähän kämppää... ja äiti perässä. Ja kun otat tytön kiinni ja alat torua niin yks vaan kikattaa. Meillä on kyllä auktoriteetti kovilla kun äitiäkin alkaa naurattaa (tyttö on siinä suhteessa isäänsä tullut, hänkin saa minut aina nauramaan vaikka olisin kuin vihainen).
Tuota vinkumista ja kitinää kuuluu meilläkin ja nimenomaan silloin kun yritän itse tehdä jotain (kotihommia tai vaikka syödä). Tyttö vinkuu vieressä ja kiskoo kädestä, tahtoo minut huoneeseensa mukaan leikkimään. Eikä tilanteessa auta yhtään edes se että yleensä tytön isä huutelee sieltä tytön huoneesta ja kutsuu tyttöä leikkimään. Eli minun pitää olla paikalla vaikka typy leikkisikin isänsä kanssa.
Meillä tähän kauteen liittyy vielä " minä ite" -kausi mikä on äärimmäisen rasittavaa silloin kun pitäisi pikaiseen päästä lähtemään ja lapselle toppapuku päälle tai kun yrittää pitää lapsen rauhallisena ja hyväntuulisena nukkumaanmenoa varten ja samalla pukea unihaalaria päälle. Tyttö vaan huutaa Tiia Tiia... eli suomeksi: äiti ei saa auttaa vaan Tiia tahtoo itse. Jos pukee väkisin niin tulee huuto. Voi kääk. Housujen pukeminen menee sentään ihan hienosti kun vähän auttaa neitiä pukemaan itse. Muitten vaatteitten kanssa sitten yleensä tapellaan. Kivahan se on kun opettelee itse pukemaan MUTTA... :-)
Meillä varmaan osittain tilanteeseen vaikuttaa vuoden alussa alkanut päivähoito oli tyttö on iltaisin väsynyt ja muutenkin hakee vanhempien huomiota.
-minskuliina
Meillä on just 1v 7kk täyttänyt poika josta löytyy juuri noita samoja piirteitä. Varsinkin lelujen heittäminen, mutta se lelujen heittäminen tulee yleensä siinä vaiheessa kun komennan häntä kun hän hakkaa niillä leluilla pöytään. Sitten se katsoo totinen ilme päällään mua ja heittää ne lelut.
Hänellä on myös noita eri kausia, joskus riehuu kun mikäkin, joskus on todella kiltti. Tällä hetkellä hän on aika kiltti mutta se on kova hakemaan huomiota. Heti jos esim. istun tässä koneella niin alkaa pahuuden teko ja samalla katsoo ovelasti että huomaako äiti. Hän on myös kova härnäämään. Pyykkitupa reissut on hyvä esimerkki. Pyykkitupa on ihan tossa vastapäätä ja annan pojan aina kävellä sinne ja takas. Joskus se menee kiltisti sinne ja takas mutta monesti se härnää lähtemällä toiseen suuntaan ja hidastelemalla. Sitten sillä on se pirullinen ilme päällään. Mun pitää monesti laskea hitasti kymmeneen että en raivostu sille.
Tämä kaikki on pientä verrattuna siihen mitä kausia sillä on ollut. Olen varautunut siihen että se tulee tulevaisuudessa olemaan vielä pahempaa.
Mitä meinaat ruumiillisella kurituksella? Tukistamista? Kädelle läppimistä? Onko laki kieltänyt tuon kaiken? Mä ainakin tukistan ja joskus läppäsen kädelle, tietty en kovaa, mutta mun mielestä on ok tehä niin jos ei sana riitä. Ja siis kyllä se lapsi tietää jo että se on väärin mennä sinne eli kyseessä ei ole se etteikö se ymmärtäis.
Meidän likallamme alkoi olla oman tahdon osoituksia n. 10-kuisesta lähtien. Tytöllä on myös ollut tapana jäädä tunteisiin " ansaan" : vaikka hätä olisi ohi, huuto jatkuu. Jos jokin neitiä ärsyttää, hän oikein antaumuksella tekee sellaisia asioita, jotka varsin hyvin tietää kielletyiksi. Aiemmin raivo oli pahempaa: tyttö löi ja puri tai heittäytyi maahan ja hakkasi päätään lattiaan. Lohdutukseksi voin sanoa, että kielen kehittyminen on huomattavasti helpottanut näitä tilanteita.
Tyttö myös välillä itsekin pelästyy reaktioitaan: hän saattaa raivota aikansa, ei välitä mistään, mutta sitten nyyhkyttäen konttaa (!) äidin tai isän luo ja haluaa syliin.
Mä en edes elättele toiveita, että parivuotiaan saisi aina tottelemaan. Lapsi harjoittelee oman tahtonsa ilmaisemista eikä itsekään aina tiedä, mitä haluaa. Jos jokin asia pitää tehdä, se tehdään, huudon kanssa tai ilman. Fyysiseen kuritukseen en minäkään usko: a) en usko sen auttavan, b) mielestäni se vie pohjaa luottamukselta ja turvallisuudelta ja c) se näyttää lapselle kyseenalaista esimerkkiä hankalien tunteiden käsittelystä.
Tyttäreni syntyi tasan 2v sitten pikkukeskosena, mutta on nykyisin ihan ikänsä mukaisesti kehittynyt- joskus tuntuu että joissain asioissa jopa " edellä" ...
Uhma alkoi jo kauan ennenkun puhetta tuli, ja se oli aluksi tosi hankalaa kun tyttö turhautui kun ei saanut itseään ymmärretyksi.
Olen merkannut vauvakirjaan ekan kerran kipakasta temperamentista 9kk ikäisenä, eli korjattua ikää oli vajaa 7kk:o)
Olen tytön kanssa kotona vielä täysipäiväisesti joten hermoja kysytään!
Hän testaa päivittäin äitin hermoja tekemällä kiellettyjä asioita ensin pari kertaa " vahingossa" ja sen jälkeen selkeästi tarjoituksella- hitaasti- jotta ehdin huomata mitä on tekeillä ja korottaa ääntäni tyyliin:" Ei saa repiä vessapaperia, kulta.
Älä viitsi repiä vessapaperia...ET REVI VESSAPAPERIA! Ä-L-Ä K-O-S-K-E V-E-S-S-A-P-A-P-E-R-I-I-N" . EEEEEEEEEI!!!!"
Sitten kun hän on tehnyt kielletyn asian kielloista huolimatta ja olen korottanut ääntäni, neiti loukkaantuu, heittäytyy lattialle mytyksi ja alkaa huuto!
Joskus hän tekee tuhmia ja toteaa sen jälkeen; nyt minä olen tuhma, äiti suuttuu!
Olen ottanut käyttöön nurkassa seisomisen ja kylässä ollessa " jäähyn" , mutta näistä konsteista ei ole ollut mainittavaa apua.
Joskus väsyneenä mietin, että montako sataa EI-sanaa olen tänäänkin lausunut normaalilla äänellä, ystävällisellä äänellä, päättäväisellä äänellä, pyytävällä äänellä, kiristyneellä äänellä, itkuisella äänellä tai huutaen.
Kaikkia näitä äänensävyjä pikku rinsessani on oppinut jo matkimaan hämmästyttävällä tarkkuudella, se on pelottavaa!
Ihmettelen vaan, että millainen on tuleva murkkuikä....
Meillä tyttö on todella voimakastahtoinen ja tempperamenttinen, ollut pienestä asti. Mutta on onneksi myös helposti lauhtuva ja mielialat kyllä vaihtuvat sen mukaan. Itse myös välillä oikein hakee raivoa ja kiukkua ja alkaa se huuto ja pään lattiaan hakkaaminen ja vanhempien läpsiminen. Meillä ei onneksi tahallaan " vielä" tehdä pahojaan paljoa, mutta huuto enemmän alkaa siitä, jos tyttö ei saa jotain HETI JA NYT kun hän haluaa. Ja sitten loukkaannutaan kieltäjälle ja haetaan lohtua toisesta, usein isästä.
Mä olen huomannut että paras tapa on jättää huomioitta. Meidän tyttö kun on menossa tekemään jotain tuhmaa, niin odottaa niin kauan tai huutaa, että huomaisin hänet, mutta jos jätän huomaamatta esim. hän yrittää aukaista kirjahyllyn lasiovia, niin eipä aukaisekaan. Eli hän hakemalla hakee huomiota, jotta pääsisin kieltämään. Hyvänä konstina olen myös todennut sen, että lapsi pitää viedä heti pois pahanteosta tai keksiä sille korviketta. Esim. alkaa hakkaamaan haarukalla pöytää, annan kirjan katseltavaksi tai jotain muuta, tai on löytänyt jostain kynän ja meinaa piirrellä minne sattuu sillä, annan nopeasti paperia ja pyydän piirtämään jotain hienoa äidille.
Yhtenä keinona olen myös huomannut sen varsinkin tässä minä itse- kauden aikana, että lapsi haluaa osallistua kaikkeen mukaan mitä vanhemmatkin tekevät, mutta usein tämä kielletään. Olen antanut tytölle kaikkea pikkutehtävää, yhdessä tyhjennetään pyykin- ja astianpesukone, viikataan pyykit, laitetaan ruokaa, siivotaan taloa jne. Näin olen välttynyt tytön turhautumiselta, kun otan hänet mukaan touhuihini.
En halua näyttää mallia lapselleni että on OK satuttaa toista kun tekee pahaa. Ystäväni läpsäisee/tukistaa tyttöään ja tyttö puolestaan tekee samaa pojalleni kun poika esim. ottaa lelun kädestä. Ja nyt poikani on alannut mäiskimään isäänsä jos iskä ei heti tule leikkimään tms. Eli vahinko kiertää, ikävä kyllä.
Lisäksi kaikki ruumiillinen kuritus on laissa kielletty, ei siellä ole erikseen määritelty että hakata ei saa mutta tukistaa saa.
Olen sitä mieltä että meillä parhaiten toimii nurkkaan laittaminen ja se on ns. pahin kuritusmuoto ja viimeinen keino.
Lapsi on puolitoistavuotias ja läpsäistään ja tukistetaan... :(( Ei voi muuta sanoa, kuin että on vanhemmuus aika hukassa jos puolitoistavuotiasta tarvitsee fyysisesti kurittaa! Fyysinen koskemattomuus pitäisi luonnollisesti olla kaiken ikäisillä, mutta vielä että lähes vauvoja tukistellaan, :((
Kyllä siinä on kasvun paikka jos ei osaa kohdata lasta lapsena ja olla itse aikuinen. Muuta en osaa sanoa.
Niin ja ap:lle, voimakastahtoinen poika 1v8kk meilläkin. Rajoista pidetään kiinni aina ja joka tilanteessa. Periksi ei anneta väsyneenäkään. Kiellettyjä juttuja ei sallita, muttei niistä varsinaisesti rangaistakaan.
Karkkimaa:
Yhtenä keinona olen myös huomannut sen varsinkin tässä minä itse- kauden aikana, että lapsi haluaa osallistua kaikkeen mukaan mitä vanhemmatkin tekevät, mutta usein tämä kielletään. Olen antanut tytölle kaikkea pikkutehtävää, yhdessä tyhjennetään pyykin- ja astianpesukone, viikataan pyykit, laitetaan ruokaa, siivotaan taloa jne. Näin olen välttynyt tytön turhautumiselta, kun otan hänet mukaan touhuihini.
Tämä pitää meilläkin erittäin hyvin kutinsa :-) Tuossa aiemmin kirjoittelin että unihaalarin ja toppapuvun pukeminen on tuskaa mutta housut puetaan nätisti tytön kanssa yhdessä. Sen huomasin opettaa jo aiemmin. No tänään hoksasin miten tytön saa parhaiten pukemaan toppapuvun ja unihaalarin päälle itse niin että minä vain vähän autan. Pitää vaan itse pistää aivot töihin ja miettiä miten helpoiten saisi autettua toista niin ettei hän huomaa että häntä autetaan mutta kuitenkin saa harjoitella tärkeitä taitoja. Voi sitä riemua tänä iltanakin kun typy puki " melkein itse" yöpuvun päällensä, kävi läppäämässä isänsä kättäkin (high five) kun oli niin ylpeä :-)
-minskuliina
Voi että kuulosti tutulta tuo vessapaperiepisodi! Meillä on 2v 4kk iso keskonen (35+3, 1620g), joka tuli sairaalassa tunnetuksi siitä, että kun tämä tyttö ekan kerran suunsa aukaisee, on hoitajien parasta juosta jo maitopulloa hakemaan ;)
Meillä harrastetaan myös sitä, että jos äiti kieltää, mennään isälle kantelemaan (ja toisinpäin).
nenne:
Hän testaa päivittäin äitin hermoja tekemällä kiellettyjä asioita ensin pari kertaa " vahingossa" ja sen jälkeen selkeästi tarjoituksella- hitaasti- jotta ehdin huomata mitä on tekeillä ja korottaa ääntäni tyyliin:" Ei saa repiä vessapaperia, kulta.
Älä viitsi repiä vessapaperia...ET REVI VESSAPAPERIA! Ä-L-Ä K-O-S-K-E V-E-S-S-A-P-A-P-E-R-I-I-N" . EEEEEEEEEI!!!!"
Sitten kun hän on tehnyt kielletyn asian kielloista huolimatta ja olen korottanut ääntäni, neiti loukkaantuu, heittäytyy lattialle mytyksi ja alkaa huuto!
/i]
jakamaan samanlaisia kokemuksiaan. Ja tietty helpottavaa huomata et taas kerran ihan normaali vaihe kehityksessä. Itsekkin kun olen aika voimakastahtoinen; ollut varsinkin lapsena, niin tietty aina vähän jännittää et millainen " jumi" omasta jälkikasvusta on kehkeytymässä ;)
Vessapaperi on meilläkin yksi parhaista jutuista, mut onneksi ei ole tehnyt sitä hetkeen. Erillaisia lukkoja ja estolaitteita on ilmestynyt pitkin kotia ja lapsettomat ystävät ihmettelee et onks tosiaan tarpeellista elää noin lapsen " ehdoilla" . Noo, myhäilen yleensä moisille kommenteille, että jatketaan aiheesta sit ku ite ootte vastaavassa tilanteessa. Toki lapset ovat yksilöitä ja jotkut vaan yksinkertaisesti enemmän tunneihmisiä ja uteliaita puuhastelioita kun toiset. Ja ite ajattelen et lapsen on mielekkäämpää elää asunnossa jossa ei tartte kokoajan hokea et ei saa sitä ja ei saa tätä, kun se et joutuu itse hieman tinkimään elämisen esteettisyydestä ja mukavuudesta. Jotkut tosin uskovat kerrasta kun sanotaan, mutta meillä ei valitettavasti ole tälläistä ylellisyyttä.
Vaikka välillä tuntuu et kun on ite eläväinen ja tempperamenttinen niin kaks jäärää ottaa mittaa toisistaan niin silti luulen et näin on helpompi et kun jos mulla ois oikein " hidas" luonteinen lapsi kuten pikkuveljeni oli. varmaan ois menny hermot siinääkin asetelmassa jo moneen kertaan. Nyt ainakin suurinpiirtein ymmärrän missä mennään. Täytyy aina yrittää etsiä asioiden hyvät puolet ;)
Jatketaan vaan vielä aiheesta jos juttua riittää ja jos jollain on hyviä ratkaisuja eri uhmaustilanteisiin.
Tuli mieleen vielä kun oon seurannut tätä ketjua ja pohtinut lähipäivinä muutenkin pikku " uhmikseni" tempauksia, että säännönmukaisesti uhmakohtauksia on vähemmän tai ne ovat lyhytkestoisempia niinä päivinä kun on joku harrastusmeno.
Käymme alle 3-vuotiaiden laulu- ja lorukerhossa sekä uimassa molempia kerran viikkoon, ja silloin tuhmuuksia kerkiää harrastamaan vähemmän.
Pitäisikö siis 2-vuotiaan harrastaa vielä enemmän?
Totta on myös tuo Minskuliinan toteama juttu että jos ottaa lapsen mukaan kotitöihin niin on helpompaa- meillä typykkä auttaa mielellään esim. tiskikoneen tyhjennyksessä!
Toisaalta temput käy sitten entistä hurjemmiksi: eilen sain kauhuhalvauksen yllättäessäni tytön kiikkumasta n.puolitoistametriä korkean baaritiskipöytämme päällä- olin siirtänyt karkkikulhon sinne tyttären " ulottumattomiin" , jonne hän sitten oli kiivennyt niiden 8 sekunnin aikana, joina minä kävin toisessa huoneessa sammuttamassa valot!