Ollako vai eikö.Parisuhdepulma.Auta, jos voit.

Mitä tässä oikein pitäisi tehdä? Mieheni jäi työttömäksi vähän aikaa sitten. Meillä on kaksi pientä (alle 3v) lasta. Töissäoloaikana lasten hoito ja kodinhoito olivat 98% minun vastuulla. Olin usein tosi väsynyt, mutta apua ei herunut. Mies kyllä onneksi esikoista vahti viikonloppuisin 2 x 1 tuntia, että pääsin ulos yksin kävelylle tms. Mutta siihen se oikeastaan jäi.



Nyt miehen tyttömyysaikana olen ollut sitä mieltä, että enemmän on osallistuttava. Mies ilmeisesti ei, vaan hänen aika kuluu nyt omien harrastusten parissa. Harrastuksiin ja omiin touhuihin (myös laskunsa ja ISOT velkansa) menevät myös mieheni rahat. Minä ostan kaiken lapsiin liittyvän.



Mieheni ajankäyttö on hänen mielestään hänen oma asiansa. Mies menee nukkumaan n. 01-04 ja herää 11-13. (vertaa minä ja lapset 22-08) Yöt mies touhuaa omiaan ja minua se häiritsee. Muuta en niin hartaasti toivo, kuin että joskus saisi nukkua hiljaisen yön, ettei kukaan kuljeskele ja touhuile kotonani yöaikaan. Meillä ei siis valvota lapset, vaan mies ; ( Mies ei tahallaan melua (ei kuuntele kovaa musaa tms) mutta minua jo se pieni kuljeskelu, ruuanlaitto öisin yms häiritsee todella, olen niin herkkäuninen. Kumpa edes viikolla olisi rauhallista ja hiljaista. Minun on kumminkin taas aamulla jaksettava lasten kanssa.



Minä vien lapset aamulla ulos, vein heti 2vkoa pikkukakkosen syntymän jälkeen ja yksin olen tämän sitten tehnyt miehen työttömyysajankin. Samoin aivan viimeisillänikin, kaksi päivää ennen synnytystäkin ulkoilin lapsemme kanssa, vaikka mies siis oli silloin kotona. Hän ei jaksa/halua jakaa tätä ulkoiluttamisvastuuta. Minä laitan myös ruuan lapsille, huolehdin pyykit, tiskit...



Mieheni ei koskaan muista mitään merkkipäiviä, joulua, lasten syntymäpäiviä... Minua loukkaa, miten ei hän edes omia lapsiaan voi pienellä lahjalla muistaa. Itselleen ostaa kyllä omilla rahoillaan vaikka mitä tavaraa. Jouluaaton miess surffasi netissä eli se siitä perhejuhlasta : (



Mieheni kyllä vahtii lapsia, jos pyydän. Käytännössä tämä on sitä, että silloin kun lapset nukkuvat, mies vahtii. Pääsen edes vähän ulos ja yksin olemaan. Mieheni kyllä tekee lupauksia (huomenna alan auttamaan enemmän, huomenna olen perheeni kanssa enemmän jne... ), mutta lupauksiksi ne jäävät. Mieheni myös vakuuttaa rakkauttaan ja onkin luonteeltaan kiltti, mutta vaikea on tähän rakkauteen uskoa. Itse en tiedä, miten miestäni rakastan. Naimisissa ollaan ja luvannut olen rakastaa. Tuntuu vaan pahalta, kun mies ei osallistu eikä millään tekojen tasolla näytä välittävän.



Koskaan ei meillä ole yhteistä, kaksinkeskeistä aikaa. Jossain vaiheessa yritin sitä järjestää, mutta miestäni on tosi vaikeaa saada minnekään. Eli olen sen jättänyt. olkoot sitten. Perheen yhteiseksi ajaksi on jääneet yhteiset kauppareissut, n. 2-4 krt kk. Muu miehen aika menee mieheni harrastuksissa ja omissa menoissa. Ja mieheni on siis nyt työtön!!! Eli aikaa olisi myös perheelle, jos haluaisi.



Kävimme kerran perheneuvolassakin, mutta mies ei halua siellä jatkaa. Ei kait koe tärkeäksi parisuhteemme työstäminen. Jäi tuosta käynnistä se mieleen, että mieheni ei keksinyt minusta yhtäkään hyvää puolta, kun sitä häneltä kysyttiin. (molempien piti kertoa, mitä toisessa arvostaa) Olen kuitenkin itseni mielestä ollut hyvä äiti, enkä mikään kamala ihminen. En edes ruma, ihan tavallisen näköinen.



Itse olisin valmis suhteemme eteen vaikka mihin ja millaiseen työstämiseen tahansa. Mies näköjään ei. On kova kiusaus lähteä koko suhteesta. Mieheni kun nyt elää, kuin hänellä ei perhettä olisikaan. Pääsisi sitten edes eroon meistä ja saisi olla yksin. Kuitenkin mies väittää rakastavansa. Itse en halua/kestä olla yksin. Olisiko parempi kestää vaan tässä ja ottaa ne rippeet mitä nyt saan? Uuteen suhteeseen en jaksa/halua, olen niin pettynyt miehiin. Kunnioitan avioliittoa ja sen rikkoutumattomuutta. Kai se tarkoittaa, että tässä olisi oltava loppuun asti. Mutta tuntuu vaan niin pahalta mieheni käytös ja on vaikeaa ymmärtää.



Lapsiani rakastan yli kaiken ja heidän takiaan sitä jaksaakin tätä elämää. Heiltä saan niin paljon iloa ja sisältöä elämääni. Kiitos teille rakkaat lapset.



Jos jotain osaat sanoa tilanteeseeni, jos olet kokenut joskus samoin. Kerro ja jaa se. Kiitos!