Mies ei halua olla missään tekemisissä vauvan kanssa, ei nyt, raskauden aikana eikä sen jälkeen.

Ei kait sitä sen kummempia selityksiä tarvitse keksiä!

kunnioitan ihmiselämää liikaa. Itse otan asiastani vastuun, enkä ole miestä velvoittanut mihinkään vaikka mieli tekisikin välillä. Miksi minä olen " syyllinen" ? Koska kun mieheltä kysyin niin aborttia ehdotti. :(

miettiä, mitä joskus vuosien kuluttua aikoo lapselle sanoa:). Sitäpaitsi tilanne saattaa muuttua vielä moneen kertaan.



Lapselle ei tietenkään sanota ikinä, että isäs ei halunnut sua, vaan sanotaan, että kaikilla lapsilla on isä, sinullakin, mutta me emme halunneet elää yhdessä, joten me kaksi olemme perhe. Nykyään lapset tietävät, että aika usein isät katoavat maailmalle, ja thats it.



Tämä ei kyllä mikään akuutti asia ole...

asian suhteen koko elämäkseen kysymyksiä. Miksi isä ei halunnut minua, miksi ei halunnut isäksi, voinko tavata häntä vai haluaako hän sitäkään.. jne. :(

mutta nyt olen alkanut havaita itsessäni masennuksen merkkejä. Itkettää joka päivä ja ilta, eikä oikein ruokahaluakaan ole. Vaikka mies on täysi sika eikä meidän suhde ollut missään vaiheessa mikään hyvä, en siltikään voi lakata ajattelemasta että lapsi olisi ansainnut isän.



Onneksi lapsi saa sentään rakastavat isovanhemmat minun puoleltani ja minun siskostani tulee täti, jolle lapsi varmasti merkkaa paljon. Mutta silti en voi näille tunnemyrskyille mitään.. kaikkia pelkoja kuohuu mielessä päivisin ja öin ja niin moni asia huolestuttaa..

Onnea raskauteen!

miksi jo nyt mietit tuollaista?

Kyllä sinä vastaukset löydät sitten kun lapsi isästään kysyy.

Nauti nyt vain raskaudestasi ja tulevasta vauvasta.

lapsi nyt jo 1,5 vuotias ja ei vois kuvitella että tässä olisi lapsen isä mukana. Ei ole alstaan tavannut enkä häntä tähän elämääni kaipaa. Toivon että kasvatan niin vahva persoonaisen lapsen että " kestää" tämän tilanteen. Oletko miettinyt nyt sitten tarkkaan että sinä olet sitten yksin sen lapsen kanssa, jos nyt jo itkettää ja masentaa. Lapsi tarvitsee vahvan äidin! Mene jutteleemaan joneekkin tilanteestasi, minulla se ainakin selkeytti asioita entisestään. Voimia sinulle ja vauti kaikin rinnoin siitä että saat olla yksin päättämässä lapsen asioista kun myös omistasi.

Eli itse olen lapsi jota isä ei halunnut!



Minusta tuo on täysin asiallinen selitys lapselle, koska se on totta! Ne sadut mitä monille lapsille kerrotaan, vaikeuttavat asioita todella paljon!



-3-

asiasta kehittää, kuten voisi päätellä tuon " koko elämän mittaisia kysymyksiä" -kommentista. Ja jos kehittää, niin vika on kyllä äidin asenteessa....



Minä olen jo lähes aikuisen tytön äiti, ja hän ei ole koskaan tavannut isäänsä, erosimme kun olin raskaana eikä isästä kuulunut enää koskaan mitään.

Lasta ei asia ole pätkääkään kiinnostanut koskaan. Joskus 4-5 vuotiaana hän otti isänsä puheeksi (kun huomasi, että joillakin kavereilla on isä), ja tyytyi siihen, kun selitin, että erosimme ennen kuin hän syntyi, ja isä muutti ulkomaille, enkä tiedä missä hän on, mutta, kuten sanottu, ME olemme perhe, kaikissa perheissä ei ole kahta vanhempaa jne.



Tämän jälkeen häntä ei ole kiinnostanut koko asia. Sitä mitä ei ole koskaan ollut, ei osaa kaivata, ja minun lapseni otti asian itsestäänselvyytenä. Hänen ollessaan yli 10 otin asian itse puheeksi, muistelin jotakin (kun joskus käytiin sen sun isän kanssa siellä) ja lapsi sanoi, että mitä sä höpötät hänelle jostain tuntemattomasta ihmisistä:).



Tässä kaikki keskustelut aiheesta. Tosin, jos äiti heittäytyy marttyyrisekopääksi ja voivottelee lapsen isättömyyttä, tottakai se tarttuu kehen tahansa. Asenne on tärkein, ja tosiaan, 1 vanhempi on aivan riittävä. Lapseni ei ole menettänyt mitään.

Jokainen instanssi raskaana oleville äideille huutaa miestä rinnalle. On perhevalmennukset, neuvolat, ultrat yms. joissa yleensä mies mukana. Arvatkaa miltä tuntuu selittää terkkarille, että isää ei ole + tietysti lukemattomille muille. Kiertää vauvanvaateliikkeitä, vauvatavaraliikkeitä yms. yksin. Kulkea kaupungilla vatsa pömpöllä yksin. Suunnitella yksin lomat, viikonloput yms. valvoa ja pelätä yöt yksin.



En halua valittaa, koska tietenkin olen osani valinnut, mutta osani on aika rankka. Ja se tekee nauttimisen vaikeaksi ja osin mahdottomaksi. Tätä ei voi ymmärtää kukaan sellainen, joka raskautta ei ole yksin kokenut. :(

Raskausaikana moni asia itketyttää ja masentaa. Kun vauva syntyy, olet jo varmasti sinut tilanteen kanssa ja vauva saa sinusta vahvan ja turvallisen äidin. Tuollaista isää ei kukaan tarvitse.

Voihan hän isompana sitten käydä katsomassa minkälainen mies se isäukko oli.

....varsinkin näin raskauden loppuvaiheessa pienikin asia saa mielen surulliseksi, mutta en voisi olla onnellisempi tulevasta vauvasta! Älä murehdi turhaan menneitä, keskity tulevaan ja lapseen. (Olen jo yh-äiti)... Ajan kanssa tiedät, miten suhtautua lapsen tuleviin kysymyksiin, parasta olla niin rehellinen kuin voi... Ulkopuolisten kommenteista ei kannata välittää, minun tilannettani on monesti kummasteltu, mutta muutamalla sanalla ovat ymmärtäneet tilanteen ja paremminkin saanut tarjouksia avusta ja tuesta jos tarpeellista. Pidä yhteyttä ystäviin ja mahdollisiin sukulaisiin, älä jää yksin pohdiskelemaan asioita!

Raskausajan hormonimyrskyissä itkettää, ahdistaa ja huolestuttaa monikin asia jatkuvasti (itsekin raskaana jo 3. kertaa, joten tiedän mistä puhun). Kun lapsi syntyy ja hormonitoiminta tasoittuu vähitelleen, asiat palaavat kuosiinsa.



Itselläni ei ole ollut läsnäolevaa isää. Oli kyllä olemassa mutta tapasi ehkä pari kertaa vuodessa ja tapaamisten kesto maksimissaan puoli tuntia. Hänellä oli oma elämänsä, minulla ja äidilläni omamme. Tiedätkö, musta tuli ihan kelpo ihminen, ilman sitä isääkin. Mummot, vaarit, tädit, kummit ja muut läheiset paikkaavat paljon. Ja sinä lapsen äitinä tulet olemaan tärkeintä maailmassa lapsellesi.



Ajattelepa asiaa niin päin että mitä lapsesi tekisi sillä välinpitämättömällä miehenkutaleella elämässään? Ei niin mitään. Enemmän kelpaamattomuusfiiliksiä lapsellesi tulee miehestä jonka tietää isäkseen mutta joka ei jaksa välittää oikein ollenkaan. Minulla on tästä kokemusta, enkä suosittele.

Monesti olen ajatellut että olisi ollut paljon helpompaa kun sitä isää ei olisi ollut ollenkaan, kuin että se oli, mutta ei jaksanut koskaan välittää eikä aidosti kiinnostua mistään minuun liittyvästä.



Lapsen itsetunnolle on parempi olla ilman isää kuin että isä on olemassa mutta ei välitä. Usko huviksesi.

Sitäpaitsi, nykyään on niin paljon yksinhuoltajuutta, yhteishuoltajuutta, uusioperheitä, adoptiolapsia, sijaisvanhemmuutta ja kaikkea että kukaan ei jää pohdiskelemaan sinun yksinhuoltajuuttasi sen kummemmin. Tietysti tässä alussa ja raskausaikana se tuntuu tosi yksinäiseltä ymmärrän hyvin, mut kyllä te pärjäätte - ihan varmasti.



Noin välinpitämättömän miehen perään ei kannata haikailla, ei se lapsikaan siitä mitään iloa saisi!



Pää pystyyn ja nenä kohti uusia haasteita nainen! Tsemppiä!