Millä pääsen katkeruudestani yli ?

Äidilleni olen katkera, itsekäs ihminen jolla päälimmäisenä mielessä aina oma etu. Rellesti lapsuusaikani kuten isäkin, mutta isä on pyytänyt anteeksi ja katuu kaikkea, äiti kieltää minkään tapahtuneen. Luulee etten muista kuinka lahjoi tai pelotteli minut huolehtimaan sisaruksista, jotta pääsee baariin. Vähät välitti suvusta edes meidän lasten vuoksi, sukua lakkasi kiinnostamasta ja nyt olemme vieraita toisillemme. Ihoan itseäni kun kadehdin itseni vihreäksi tavatessani isoja, sukurakkaita yhteisöjä, joissa ihmiset välittävät.



Muutimme lapsuudessani jatkuvasti, minusta ei tullut maailmankansalainen vaan katkeroitunut ihminen, jonka orastava paras kaveri tai edes vähän läheisempi ystävä jäi aina kun vaihdoimme maisemaa. Tajusin jo silloin, että elämäni olisi täynnä hyvänpäiväntuttuja mutta ei niitä ystäviä joille voisin kertoa kaiken. En tule seisomaan koskaan kaasona kenellekään enkä matkustamaan kavereiden kanssa.



Kunpa osaisin käydä tämän asian itseni kanssa läpi ja parantua tästä sairaudesta. Välillä vihaan, välillä säälin äitiäni. Isä jäi kuvioista varhain, tilalle tuli korvike joka on minulle neutraali. Yritykseni puhua tunteistani äidille ovat päättyneet katastrofiin. Hän on tehnyt parhaansa ja epäitsekkäästi ajatelut vain lapsiaan. Minä olen hieman vinksahtanut, kiittämätön kolmekymppinen kakara.



Tiedän ettei katkeroitumisella voita mitään, energian voisi käyttää hyödyllisemminkin.