Onko totta, että on paljon pahempi asia alkaa itkeä uhmiksen raivokohtauksen aikana kuin vaikka suuttua ja huutaa? Miksi?

Siis joskushan vanhempi ei välttämättä edes voi itkulleen mitään, jos on riittävän väsynyt.



Mutta samalla vanhemman on pidettävä mielessään, että hän on aikuinen ja hänen tulee kyetä " kantamaan toisen kiukkua" . Toimia tavallaan turvallisena säiliönä lapsen ahdistaville tunteille. Lohduttaa ja rauhoitella.



Jos kuvio on kauan ja systemaattisesti niin, että vanhempi ei kestä lapsen kiukkua, lapsi alkaa hoivata äitiään ja ollaan kieroutuneessa kuviossa. Lapsesta kasvaa huolenpitäjä liian aikaisin.



Mikään ei ole mustavalkoista ja me kaikki olemme inhimillisiä. Tulee ylilyöntejä puoleen jos toiseenkin, mutta on hyvä välillä muistuttaa itseään vastuullisesta vanhemmuudesta, johon kuuluu lapsen tunteiden sietäminen ja kantaminen ja jos itse romahtaa niin aidosti tunteiden kertominen lapselle ilman että tätä syyllistetään.

Vierailija:

Siis joskushan vanhempi ei välttämättä edes voi itkulleen mitään, jos on riittävän väsynyt.

.

Kun takana ei ole huonosti nukuttu yö vauvan kanssa, vaan hunosti nukuttu VUOSI vauvan kanssa, jonka jälkeen ei ala puolen tunnin uhmakohtaus, vaan VUODEN kestävä yksi iso uhmakohtaus, niin kyllä siinä alkaa olla itku herkässä. Jos toisilla itku tulee jo yhden huonon yön jälkeen puolen tunnin uhmasta, niin nyt ymmärrän, miksi minä en pysty itkuani pidättelemään.

Käytännössä itkuni tietysti johtuu pohjattomasta väsymyksestäni. Mutta kun lapsen käytös kuitenkin laukaisee sen itkun, niin siinä asiat sekoittuvat suloisesti toisiinsa. Pitäisi varmasti vastaisuudessa tosiaan terävöittää lapselle sitä, että äidin itkut on äidin omia, ja lapsen käytös ei ole se varsinainen syy.

Näiden kahden koettelevan vuoden jälkeen tunnen itseni maailman huonoimmaksi äidiksi. Ja sitten vielä olen niin hölmö, että luen näitä tuomitsevia ketjuja, joissa ei jätetä tilaa inhimilliselle elämälle ja erilaisille tilanteille. Olisi todella lohduttavaa, kun näin jyrkissä kannanotoissa muistettaisiin aina mainita se, ettei meistä kukaan pysty täydelliseen äitiyteen.

Kyllä se äidinkin itku tulee, kun on tullakseen. Herranen aika, ihmisiähän tässä vain ollaan, äiditkin. Suututtaa tuollaiset tuomitsijat, jotka eivät selvästi ymmärrä miltä joskus voi tuntua.



Toki idealistisessa maailmassa lapset olisivat reippaita ja äidit voimakkaita ja lempeitä. Mutta kun arki on joskus vähän muuta. Vessaanko sitä pitäisi lukittautua itkemään, siitäkö se lapsi oppii tunteiden ilmaisua?



Ei äidin tarvitse olla superihminen, äitiinkin voi sattua. Parempi se on ilmaista tunteensa kuin padota ne sisäänsä ja räjähtää sitten pahemmin seuraamuksin myöhemmin. Kyllä on lapsen kanssa mennyt jotain muuta pieleen, jos pelkkä äidin itkeminen murentaa luottamuksen äidin vahvuuteen.

Tämä AV on pullollaan äitejä, jotka yrittävät paikkailla omaa itsetuntoaan tuomitsemalla toisten naisten käytöksen ja valinnat. Luuletteko, että meidän esiäidit ovat aina jaksaneet - että ne eivät ole itkeneet, karjuneet, lyöneet lapsiaan? Miten ihmiskunta on voinut selvitä tähän asti, jos ihmislapsi on niin heikkoa tekoa, että saa " ikuiset traumat" milloin mistäkin (mm. kun väsynyt äiti itkee/ isi juo kaksi kaljaa pe-iltana lapsen nähden/ lapsi joutuu itkemään 5 minuuttia ennen kuin joku ehtii hätiin). EI se ole herranjumala niin vakavaa, jos ei joka hetki pysty olemaan täydellinen ja noudattamaan Keltikangas-Järvisen ja Sinkkosen jumalansanaa, hyvät lainoppineet! EI se lapsi mene rikki, vaikka aikuinenkin joskus säröilisi vähän! Ihan varmasti sinä väsynyt äiti olet lapsellesi rakkain ihminen maailmassa, vaikka joskus purskahtaisit itkuun, oli tilanne mikä tahansa!

Olen pari kertaa itkenyt lasteni nähden, ja kylläpä oli tehokasta. Riehuminen loppui siihen paikkaan.

juuri siksi että se on lapselle niin iso ja järkyttäväkin asia. Ei se tee siitä hyvää keinoa lopettaa uhmakohtaukset.



Tietenkin me kaikki tehdään virheitä eikä lapset tietenkään saa traumoja tai mene niistä heti pilalle. Mutta ei sekään ole hyvä, että ei yritä parantaa tapojaan ja oppia välttämään niitä virheitä. Minä itse olen tukistanut lastani, uhkaillut päiväkotiin viemisellä, huutanut suoraa huutoa ja kerran itkenyt voimattomuuttani lapsen edessä. Ne olivat virheitä ja säikähdin jokaisella kerralla itsekin ja mietin jälkikäteen miten muuten olisin voinut toimia. Edelleen teen virheitä jatkuvasti, mutta yritän sentään välttää saman virheen tekemistä yhä uudestaan.

jossa äitiä itkettää. Tosiaan, ihan niinkuin joku käyttäisi itkua rangaistuskeinona! :O Kyllä se on niin, että jos äitiä alkaa itkettää uhmakohtauksen aikana, niin ei sitä oikein sisälläänkään voi pitää.



Mä kirjoitin viime yönä tuonne alkupäähän niistä itkijänaisista yms. ja musta ne asiat kyllä liittyy yhteen. Ehkä kolmen aikaan aamuyöstä ajatuksiaan ei saa niin selvästi esitettyä. :) Tarkoitin vain sitä, että miksi juuri itku on niin paha asia? Mikä siinä itkemisessä aiheuttaa traumoja lapselle? SE, että aikuiset ovat tehneet itkusta niin pahan mörön, että lapsikin säikähtää. Jos itku olisi luonnollinen tapa purkaa tunteita, ei lapsi siitä traumatisoituisi. Sen sijaan meidän Isot miehet eivät itke -kulttuurissa itkeminen on niin iso tabu, että joku ihan tosissaan vertaa itkevää äitiä hakkaavaan äitiin!



Kuten sanottu, itse itken herkästi, varsinkin näin raskaana, mutta ainakin meidän lapsi on siihen aika tottunut. Uhmakohtaus ei todellakaan lopu siihen, kuten se ei myöskään lopu huutamalla. Kumpikin yhtä huonoja tapoja. Mutta lapselle on selitetty, ja selitetään aina jokaisen itkun jälkeen, että miksi aikuinen itki. Että aikuisella, ihan niinkuin lapsellakin, voi olla paha mieli, ja silloin itkettää. Ja joskus itkettää, kun on niin onnellinen. Sitäkin on sattunut. Sipulikin mua itkettää useamman kerran viikossa. Olenko myös ruokaa laittaessani syyllistynyt lapsen traumatisoimiseen? :)

äidille epämieluisaan käytökseen suhtauduttiin aina käskemällä lopettaa joutava itkeminen (poraaminen) tai lopettaa turhasta kiukuttelu (minulla ei siis ollut oikeutta tuntea oikeista syistä harmia ja pettymystä, sillä kiukuttelin vain kiukutellakseni silkkaa pahuuttani ja ilkeyttäni) tai käskettiin olemaan nyt kiltisti.



Tähän tiivistyy kaksi ketjun aihetta: itkeminen ei ole tuntein hallittavissa oleva asia, vaan itkua en ainakaan minä voinut lapsenakaan hillitä, jos se oli tullakseen ja toinen asia, että huomaan taas että äitini olisi voinut vastaanottaa tunteeni muutoinkin kuin kieltämällä ne täysin. Tosin niin hän on tehnyt koko ikänsäkin.

että lapsen käytös saa äidin itkemään, on kai ihan loogista, että isompana se lapsi ei enää uskalla kertoa äidilleen ikäviä asioita pelätessään, ettei äiti kestä. Koululainen voi vältellä kertomasta joutuvansa kiusatuksi, nuori ei uskalla kertoa olevansa raskaana (tai saaneensa tyttökaverinsa raskaaksi) tai tulleensa raiskatuksi...



Kyllä äidin pitää vähitellen kasvaa aikuiseksi ja osata olla lapsensa tukena vaikeissakin tilanteissa. Pienet lapset, pienet murheet - isot lapset, isot murheet.

Ei tässä kukaan ole sanonut, ettei KOSKAAN saa itkeä lapsen nähden.



Mutta sellaisessa tilanteessa, kun lapsi käyttäytyy esim. uhmakkaasti ja kiukuttelee sekä itkee, ei aikuisen TIETENKÄÄN pidä itkeä. Sanoohan sen jo järkikin.



Kyllä se niin on, että vanhemmuus on aika pahasti osalta hukassa. Ihmekös sitten, jos lapsetkin voivat huonosti.

Tajusin tästä, että tein eilen ison virheen. Lapseni on ollut ihan sairas melkein viikon ja eilen sitten purskahdin itkuun, kun katselin häntä. Selitin kyllä hänelle, että äiti on surullinen, koska sinä olet sairas. Mutta nyt hän varmaan kokee, etten kestä hänen sairauttaan, että en ole turvallinen. :(

Anoppini on näitä herkästi itkeviä. Mies ei ainakaan ole asiasta mitenkään sekaisin, vaan pitää sitä ihan normaalina asiana. Taidatte pitää lapsia yleisesti ottaen aika tyhminä olentoina? Sillä kyllä meillä jo kolmevuotias tietää, että äiti ja isi käyttäytyy eri tavalla, koska ovat erilaisia ihmisiä. Että isille pitää sanoa asiat moneen kertaan, kun ei se hajamielisenä kuule kuitenkaan kerralla. Ja että äiti saattaa karjahdella kuin leijona, mutta silti se rakastaa.

Että pitää oikein kasvaa aikuiseksi, ettei enää itketä. Minä en alkuunkaan ymmärrä, mitä lapsellista siinä on, jos joskus itkettää. Mutta jos joku pystyy ymmärrystäni laajentamaan, niin tehköön sen.

Eilenkin vielä puolinukuksissa kysyi (oltiin vierekkäin sängyssä), että " äiti, ootko sinä iloinen?" . Pui tilannetta mielessään varmaan läpi ja oli huolestuneen näköinen. Vastasin, että toki olen iloinen ja että rakastan häntä...



Täytyy käydä sovussa nukkumaan!

Eli lähinnä raivarille nauraminen tai sanoilla mitätöinti. Mun suuttumukseni on lapsena mitätöity ja jumalauta mä kärsin siitä edelleen. Lapsena jo tuli käsitys ettei mulla ole oikeutta suuttua ja se on aivan todella naurettavaa ja epäsuotavaa käytöstä. Ymsyms.

aurinkokuivatut tomaatit, oliivit, hillosipulit, etikkapunajuuret, pikkelsit yms?! Miksi tai miksi ei, faktatietoa kiitos :)

lapsi riehuu ja uhmaa. Sen jälkeen pyydän anteeksi ja kerron, että äiti on hyvin väsynyt. Lisäksi pidän itkevää lasta sylissä ja kerron, että aina saa itkeä jos on paha mieli. En usko, että tästä jää lapselle mitään traumoja.



En näe tässä mitään pahaa.

Joskus myös itken jotain toista asiaa ja kerron sitten lapselle ymmärettävällä tavalla, että itken, koska luin surullisen kirjan tms.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi menettää uskonsa äidin aikuisuuteen ja vahvuuteen. Lapsella tulee olo, että HÄN on aiheuttanut äidin ja oman pahan olon, eikä mikään maailmassa voi enää vahvistaa häntä, koska tämä horjutti jopa äidin vpoimia liikaa. Oma vauva kitisee, joten en voi kirjoittaa, mutta äidin itku uhmakohtauksen aikana on lapselle lähes yhtä vahingollista/järkyttävää kuin fyysinen tai henkinen väkivalta.

Se uhmis on pientä. Murrosikä ja aikuisen lapsen haukut satuttaa enempi. Minulla yksi kolmesta aikuisesta lapsesta loukkaa jatkuvasti minua. Kaksi muuta ovat asiallisia. En tiedä mistä johtuu yhden käytös,vaikka itse hän sotkenut asiansa..

Vierailija kirjoitti:

Mitäs tästä sanotte, kotipsykologit? Minusta on ihan loogista, että alkaa itkeä, jos sattuu, ja olen ajatellut, että tämä voisi opettaa lasta tajuamaan miten väärin lyöminen tms. on.

Olin hoitamassa läheistä alakoululaista ja hän ei halunnut lähteä kouluun ja potkaisi minua niin kipeästi sääreen, että spontaanisti purskahdin itkuun. Koskaan tämän jälkeen lapsi ei ole ollut väkivaltainen ja vanhemmatkin ihmetteli, että lapsi on alkanut käyttytyä ihmeen hyvin.

En edes uskaltanut kertoa heille, että olin itkenyt tuolloin.

Ko lapsi alkaa jo olla aikuinen ja käyttäytyy edelleen hyvin😘