Hankalat appivanhemmat...

" normaaleilla hermoilla" varustettu aikuinen kestää hankalia ihmisiä kerran kuussa. Minusta suurempi ongelma on miten saat itsesi tasapainoon.

useampaan kertaan. " Syykin" löydettiin paniikkikohtauksiin ja luottamuksen menettämiseen, mutta silti tämä vaivaa. Ajattelin että jos jollakulla olisi edes vähän samanlaista ja kertoisi kokemuksistaan. " Siedän" kyllä ko. ihmisiä, mutta vain jos saan " hallita" tilannetta mikä kulloinkin on päälllä, pidän lapset lähelläni yms...

uskot appivanhempiesi vievän lapsesi? Luuletko etteivät antaisi lapsia takaisin vaikkapa hoidettuaan heitä? Onko huolesi aivan tosiasioihin vai pelkoihin perustuva? Oletko ajatellut, että asiat eivät ehkä todellisuudessa ole niin kuin ne hahmotat?

Kertomuksesi oli kuin suoraan minun suustani, itse olen kans kohta menettämässä mielenterveyteni meidän asioihin liikaa puuttuvan anopin takia. Meillä kans kaiken muutti se, kun anoppi kävi esikoista katsomassa laitoksella ja alkoi määräily, molempien ristiäisissä ei olla vaihdettu katseita tai sanaakaan.



Olen aina ollut tasapainoinen, ja aika kovan elämän kokenut, silti anopin sanomiset menee niin pahasti yli mun ymmärryksen, että on meinattu miehen kans erota jo tuhat kertaa sen vanhempien takia, ja mulle on tullut niin hirveä lasten menettämisen pelko, että se on muuttunut jo ihan sairaudeksi, en jaksa tässä nyt selittää enempää, mutta anoppi sen on aiheuttanut ja täysin.



Itse ole kerran lyönyt välit poikki niin, että oltiin vuosi näkemättä, ja tein miehelleni selväksi, että jos anoppi näkee lapsiani, niin ero tulee. Nyt ollaan oltu taas 2kk välit poikki, eikä niin väliksi vaikkei nähtäis enää koskaan, koska varsinkaan lasten hoitoapua en heiltä kaipaa, itse asiassa olis pahin painajaiseni, eihän sellaisiin ihmisiin voi luottaa, niiden lapsen hoito ja kasvatus periaatteet on ihan liian kaukana omistani, ja jos mun tyyliä ei omaksuta, ei tarvi nähä lapsia ollenkaan.



Kuule, kirjoitellaanko kun ollaan näin samanlaisessa tilanteessa? Mun kaveritkaan ei kohta varmaan kestä tätä ainaista anoppi-vihaani niin jaetaan tää asia? jenna-mari@suomi24.fi siinäpä osoitteeni

Itselläni tilanne on kovasti samanlainen. Kirjoitinkin asiasta tällä palstalla joku aika sitten otsikolla Anoppiasiaa taas kerran.



Kävin juttelemassa asiasta neuvolapsykologilla. Hänestä oli kovasti apua. Olin sitä ennen kamalan epävarma, koska mieheni mielestä anopin käytös oli täysin normaalia ja minä skitsosin turhasta. Hän esimerkiksi piti täysin normaalina, että anoppi kävi eräillä synttäreillä nappaamassa pojan sylistäni ja käveli tämän kanssa muualle istumaan ja juttelemaan toisten kanssa. Itse jäin orpona istumaan sohvalle vieraiden ihmisten keskelle. Psykologi luokitteli anopin käytöksen törkeäksi.



Ehkä voisitte mennä tuon psykologin puheille miehesi kanssa kahdestaan. Voisitte yhdessä miettiä, mitä tilanteelle voi tehdä. Itse sain ohjeeksi juuri tavata harvoin, koska anoppi on niin kova päällepäsmäri, että hän imee täysin voimat. Ja muutenkin jos hänelle antaa sen pikkusormen, hän vie hetkessä koko käden.

Onneksi sentään suostuu puhumaan kotona kanssani. Asiat on miehen kanssa selvitetty. Hän tietää asian kaikki puolet, eikä pakota minua tekemään mitään sellaista vanhempiensa suhteen, mikä saisi minut hermostumaan.



Asiaa hankaloittaa se, että appiukko on käynyt minuun käsiksi kännipäissään (tuli ihan iholle, piti kiinni nurkassa seinää vasten, etten päässyt itse irti) seurustelumme alkuaikoina. Unohdin asian vuosiksi, mutta se nousi jälleen pintaan ensimmäisen poikamme synnyttyä. Tämä käsiksi käyminen on suurimpana osasyynä paniikkikohtauksiini, ja varsinkin nyt se on vaivannut todella paljon mieläni. Tämän käsiksi käymisen yhteydessä anoppi ja mies eivät tehneet mitään, vaikka seisoivat vieressä. Heidän mielestä se oli normaalia käytöstä appiukolta, tämän ollessa päissään. EI OLE NORMAALIA minusta, oli sitten päissään eli ei, että käy käsiksi miniään, ja sanoo vielä kaiken lisäksi rakastavansa tätä.



Joskus olen aikonut kertovani kaikki asiat heille päin naamaa, myös käsiksikäymisjutut ym. Mutta mies ei anna (vieläkö kiinni vanhemmissan liikaa, ehkä?!). Hän kyllä ymmärtää ja tukee minua, mutta tähän hän ei suostu, koska pelkää vanhempiensa suuttuvan. Ei mua kiinnosta jos suuttuu, Hehän tämän suurimmaksi osaksi ovat aiheuttaneet käytöksellään.



Joku sanoi (en muista nimimerkkiä) että pelkään etteivät he anna lapsiani takaisin esim hoidossa olon jälkeen. Hei eivät mene heille hoitoon, eivätkä tule meille niitä hoitamaan. Heidän kotinsa on täynnä eläinpölyä, samoin heidän vaatteensa. Syystä, että poikani ja minä ollaan astmaatikkoja ja allergikkoja. Oireilemme jo puolentunnin kuluessa ollessamme heillä tai he meillä...

Appivanhemmat lopettivat käskemisen ja komentelun lapsien ja kodin suhteen, kun tein heille selväksi että meillä meidän tavoilla. Esim tuo eläin juttu...He väittävät siivonneensa kunnolla (mikä tietenkin hyvä että yrittävät) että voisimme viedä lapset heille. Heille ei mene jakeluun että jos talossa ollut eläimiä 20vuotta, niin kaikki listanalusest on täynnä sitä pölyä..Ei siinä pelkkä pintasiivous auta vaikka kuin yrittäisi...



Lasten suhteen..He yrittävät kaikella (karkeilla leluilla yms) houkutella lapset luokseen esim syliin..Vanhin poikani on luonteeltaan sellainen ettei häntä saa houkutella, muuten suuttuu. Tätäkään eivät ymmärrä että lapset tutustuu ihmisiin omaa tahtia, ei heitä saa pakottaa tulemaan syliin vasten omaa tahtoa..