psykiatrilleko?

Lueskelin epätoivoisena neuvoja ja vinkkejä kolmevuotiaan raivokohtausten taltuttamisesta ja pottaneuvoja. Rupesi lopulta yhtäaikaa itkettämään ja naurattamaan, sillä niin hyviä kuin neuvot halimisesta, juttelemisesta ym ovatkin meidän huushollissa totuus on karua. Juuri kolme täyttänyt, muutoinkin kovaluontoinen tyttäreni saa päivittäin hirvittäviä raivokohtauksia milloin mistäkin mitättömästä asiasta pelkästä raivoamisen tarpeesta. Niiden aikana hän riehuu lattialla tai sängyssä, heittelee tavaroita, viskoo päätä, huutaa kurkku suorana suu vaahdossa, sylkee, puree, kynsii (jos ylettää). Kohtaukset kestävät vähintään puoli tuntia, pitääpä väkisin painiotteella sylissä tai antaa huutaa vieressä istuen. Viime aikoina olen jopa joutunut istumaan päälle kun ei enää voimat riitä pitämään sylissä! Kohtaukset päättyvät ihan yhtäkkiä kuin alkavatkin nyyhkytyksiin ja halauksiin. Ihan eilisen teeren tyttö en ole, 7- ja 9-vuotiaat isosiskot ovat jo kasvattaneet äitiä mutta nyt tuntuu keinottomalta kun tilanne on kestänyt jo n. vuoden päivät. Onko tuo enää ns. normaalia?! Antaako huutaa aikansa vai jatkanko valitsemaani kiinnipitämistaktiikkaa? Parisuhdekin on koettelemuksella kun miehen kanssa on tästä eri näkemykset ja isosiskot kärsivät.



Niin, se potta-asia: neiti ei suostu millään lirkutuksilla tai houkutuksillakaan istumaan sen enempää potalle kuin pöntöllekään. Saa siitäkin hirmuisen pelonsekaisen itkuhepulin; " ei tarvii, ei tarvii!" . Ei ole koskaan istunutkaan, joten kovin merkillisiä traumoja ei asiasta pitäisi olla. Housuvaippoja siis käytämme edelleen...Ovatko liian mukavat?



Nimimerkillä Köijäänkö mukulan kallonkutistajalle?