Miten koit ajan vuodeosastolla lapsen syntymän jälkeen?

En mie sitä nyt varsinaisena painajaisena kokenut, MUTTA en mie kyllä siitä nauttinutkaan. Kaikki vaan hoki silloin että oot sairaalassa niin pitkään kun net sinua pitää ja että sie oot hullu kun haluat heti kotiin kun mahdollista.



Eli siis olin tasan sen pakollisen 3 vrk:ta mitä täällä ensisynnyttäjää pidetään ja loppujen lopuksi lähdin kotiin 38,5 asteen kuumeessa ja kauhiassa flunssassa kun sanoin että haluan kotiin nyt.



En saanut nukuttua kun ensimmäisen yön ja senkin unilääkkeillä ja kaks muuta yötä poika oli vierihoidossa.



En mie osannu siellä olla mitenkään rennosti " lomalla" .



Mie en revenny pahasti kolme tikkiä ja en muutenkaan ollu kovin kipeä niin en ymmärtäny miksi ne ei voinu päästää minua kotia jo kahden vrk:n päästä. Ei hoidossa ja paikassa ollu mitään vikaa, jos olis ollu oikeasti kipee.Tai ainakin siltä minusta tuntu.



Hoitajat sano että olisit nyt vaan täällä sie oot sitten yksin sen vauvan kanssa kotona, no oonhan mie joka tapauksessa sen kanssa yksin olin sairaalassa kaks tai seittemän päivää...(en siis varsinaisesti yksin on mulla mies ja lapsen mummi jne..) ja oon hoitanu lapsia muutenkin aika paljon (tosi pieniäkin) niin ei mulla huolestuttanut se ns yksin jääminen ajattelin vaan että kyllä hänen kans on pärjättävä jotenkin seuraavat 18 vuotta joka tapauksessa ja kyllä hän tapansa opettaa kotona.



Tulipas sekava kirjoitus mutta kaippa siitä jotakin selviää



Ai niin hyvin on selvitty ilman viikon siellä oloo ,herralla on jonkinlainen rytmi tai ainakin nukkuu yöllä yhden pitkän pätkän 5-8 h ja päivällä meillä seurustellaan..

Olen päässyt kaikkien synnytysten jälkeen aika nopeasti pois, onneksi. Itse todella kaipaisin rauhaa ja yksityisyyttä kun vauva on syntynyt. Joko hävettää se että itse/oma vauva valvottaa muita tai sitten muut valvottavat itseä. Varsinkin kuopuksen syntyessä tuntui että en kehtaa tuoda isompia lapsia katsomaan etteivät vaan häiritse muita. Olen niin hormonimylläköissä että välillä itkettää, välillä naurattaa, sitten ne isot vaipat jotka loistaa housujen läpi, valuvat rinnat, vessassa haluisi istua tuntikaupalla mutta ei kehtaa. Ihan älytöntä, tiedän, ja tiedän myös että kaikilla muilla on tasan sama tilanne kun minulla mutta silti! Sitten mulla on ollut huonekavereita jotka on olleet pahan synnytyksen ja keskosen jäljiltä aivan masentuneita ja itkeskelleet enkä ole tiennyt mitä voisin sanoa tai olla sanomatta. Toinen huonekaveri hölisi KOKO AJAN vaikka en olisi jaksanut kuunnella jne jne jne. Jotenkin kun erilaiset ihmiset kohtaa sellasessa tilanteessa niin mitä siitä tulee. Niin sitten vielä ikinä en tiennyt että onko nyt sopiva aika mennä suihkuun tai sinne vessaan ponnistelemaan, tai onko sopiva aika ruveta imettämään kun tuntui että aina kun alotin jotakin tekemään niin sillon pelmahti huoneeseen lääkärit ja hoitajat joilla oli kiire eivätkä he olisi ehtineet odotella.



Suurin osa näistä on toki ihan minun omia ongelmiani mutta ap:m kysymykseen kiteytän: olen kokenut vuodeosastoajat aika ikävinä mutta en kuitenkaan painajaismaisena.

Yrittäjämieheni oli muualla, eikä päässyt seurakseni. Olin epävarma vauvanhoitotaidoistani ja tunsin, että jotkut hoitajista ylenkatsoivat minua sen vuoksi. Imetys ei käynnistynyt, ja stressasin sitä. Vauva huusi, varsinkin öisin. Olen muutenkin herkkäuninen, ja tiesin jo etukäteen, etten saisi sairaalassa nukuttua ollenkaan, kuten sitten kävikin. Kolmen valvotun yön jälkeen itkin väsymyksestä, jolloin minulle järjestettiin oma huone. En neljäntenäkään yönä saanut nukutuksi, joten viidentenä yönä hoitajat ottivat vauvani ja minä sain unilääkkeen. Nukuin sen avulla neljä tuntia ja tunsin itseni uudeksi ihmiseksi.



Toisella kerralla osasin jo rentoutuakin. Vaikka valvoin, en stressannut, koska tiesin joutuvani olemaan sairaalassa vain pari yötä. Osasin hoitaa vauvaani itse, joten en enää tarvinnut hoitajien apua. Mies ja esikoinen olivat flunssassa, joten taaskin jouduin olemaan sairaalassa yksin, (synnytyssairaalaani pääsevät vierailemaan vain oma perhe ja isovanhemmat) mutta pientä ikävää lukuunottamatta se ei haitannut. Nautin päästessäni valmiiseen ruokapöytään. Tunsin jopa lievää haikeutta lähtiessäni osastolta, sillä olisin viihtynyt pitempäänkin löhöilemässä vastasyntyneen vauvani kanssa. Toisaalta oli ihanaa päästä kotiin.



Tällaiset kokemukset minulla :-)

..Koin nimittäin sairaalassa vuodeosastolla olon todella raskaana. Vika ei missään nimessä ollut sairaalan henkilökunnassa, he olivat ihania ja auttavaisia neuvoessaan minua esikoiseni hoidossa, mutta jostain syystä olin kamalan ahdistunut, itkuinen ja yksinäinen osastolla. En tiedä johtuiko tuo itse sairaalan ilmapiiristä vai siitä että osastot olivat tupaten täynnä eikä huoneissa voinut puhuakaan minkäänlaisesta yksityisyydestä kun yhteen pieneen huoneeseen oli laitettu neljä äitiä, osalla väliverhot, osalla ei. Yritä siinä sitten tutustua vauvaan, opetella vauvan imettämistä ja toipua synnytyksestä..ja hoitajilla kamala kiire. En osannut ottaa yhtään irti sairaala-ajasta. Tuntui ettei imetyskään oikein suju enkä siihen sitten oikein osannut pyytääkään apua. Vauvan pienen koon vuoksi jouduin olemaan osastolla yhden ylimääräisen yön, ja kun olin jo varautunut kotiin lähtöön ja kuulin että vielä yö pitäisi olla, niin itkuhan siitä tuli. Vaikka itse synnytyksestä jäikin vain hyviä muistoja, niin vuodeosasto-ajasta nousee vieläkin karvat pystyyn.

Kotiin päästyämme olo muuttui kertaheitolla ja vauvan imettäminenkin alkoi sujumaan.

En kokenut sairaalassa olo aikaa ollenkaan mukavaksi. Esikoisemme joutui lasten osastolle heti alkuunsa kohonneen tulehdus arvon takia. 2 ensimmäistä yötä meni asioita kelatessa ja huolesta sekaisin, ja muutenkin oli tuntemukset hurjassa myllerryksessä. Kolmantena päivänä jouduin " omasta" huoneesta kolmen hengen huoneeseen, jossa muilla äideillä oli vauvat vierellä, se masensi vieläkin enemmän. Vihdoin kun sain oman rakkaan lapseni vierihoitoon lastenosastolta, sain kuulla että joudutaankin olemaan vielä 3 yötä sairaalassa, vaikka olin luullut että päästään seuraavana päivänä kotiin. Kyllä siinä itkettiin useat itkut ennen kun kotiin päästiin lähtemään. Piinaavat 7 päivää sairaalassa...



Mutta nyt elämä hymyilee =)

Siitä oon tosi kiitollinen etten joutunu 4n äidin huoneeseen vaan 2n ja vikana yönä saatin olla pojan kanssa jopa ihan kahestaan!

Mut toi yksityisyyden puuttuminen muakin ahisti aivan älyttömästi, kun sellain kotihiiri muutenkin oon ja tykkään olla " rauhassa" , niin saati sitten tollasessa AIVAN oudossa uudessa tilanteessa!

Ja hoitajilla meidänkin sairaalassa aivan älytön kiire koko ajan, niin ei paljon millään pikku jutuilla viitsinyt ruveta vaivaamaan.



Siitäkin sain monet itkut aikaseksi kun huonekaveri sai myöskin esikoisensa, mutta oli heti kuin ammattilainen vauvanhoidossa ja minä tietysti tunsin itseni aivan epäonnistuneeksi jo heti alkumetreillä :)



Oonkin miettiny että kuinka paljon erilaista se sitten tulisi olemaan jos vielä toisen lapsen synnytän ja koen sen uudestaan.. varmasti ainakin vauvanhoidossa itsevarmuutta olis PAAAALJON enemmän! Ei ois niin riippuvainen hoitajista ja osais itsenäisemmin toimia.

Kamala kokemus..et todellakaan ole ainut. Olin ensin käynnistettävänä yhden päivän ja yöksi jäin tietysti osastolle yksin ilman miestäni, kun synnytys käynnistyi vasta seuraavana aamuna. Synnytyspäivänä vauva vietiin teholle ja vietin seuraavat kaksi yötä ilman vauvaani osastolla surien vauvani vointia ja kärsiessäni omista kivuistani ja olostani. Ja sitten vielä kaksi yötä vauvan kanssa osastolla. Se oli jo helpotus kun sain vauvan viereeni, mutta silti kaipasin miestäni ihan hullusti. Onneksi mies vietti kaikki päivät aamusta iltaan kanssani osastolla.



Perhehuonetta pyysin ja anelin ensimmäiset neljä päivää ja se meille luvattiin heti kun vapautuu. Ei saatu. Kuudentena eli kotiinlähtöpäivänä minulle sanottiin, että kaksi perhehuonetta oli edellispäivänä vapautunut, mutta minun olisi itse pitänyt olla sitä aktiivisesti vaatimassa. Voi itku sitä oloa sillä hetkellä.



Huonekaverit kuorsasivat ja vauvat itkivät ja hoitajat ravasivat huoneessa vähän väliä. Sain nukuttua maksimissaan 2h vuorokaudessa. Toivoin vain kotiinpääsyä, sillä siellä minulla olisi ollut mies auttamassa ja tukemassa, rauha nukkua ja kärsiä kipujani ja tutustua omaan pieneen nyyttiin.



Kivut oli hirveät ja hoitajat arpoivat, olenko jo saanut tarpeeksi lääkettä vai en. Muutama hoitaja oli hirviö, mutta onneksi oli myös niitä ihania hoitajia.



Kotiinpääsy oli aivan ihanaa!! Mentiin kaikki kolme heti nukkumaan päiväunet ja kiputuskakin tuntui puolittuvan saman tien. Ihanaa kun pääsin miehen hellään huomaan ja mies pääsi hoitamaan vauvaa ja minua. Se oli parasta.



Pelko jäi persiisiin, ja lohduttaudunkin sillä, että toista kertaa en samassa sairaalassa joudu synnyttämään. Jaksan sinisilmäisesti uskoa, että seuraavalla (mahdollisella) kerralla kokemus on paljon positiivisempi ja uskaltaisin hommaan ryhtyä vielä kolmannenkin kerran..=) (Älkää vaan viekö minulta tätä uskoa parempiin oloihin jossakin toisessa sairaalassa ;))

Jaksan sinisilmäisesti uskoa, että seuraavalla (mahdollisella) kerralla kokemus on paljon positiivisempi ja uskaltaisin hommaan ryhtyä vielä kolmannenkin kerran..=)

Eli kerran olen vasta synnyttänyt ja toivon, että mahdollisen kakkosen synnyttäminen olisi sen verran positiivinen kokemus, että uskaltaisin vielä sitä kolmostakin lähteä yrittämään ;)

Minulla taas on aivan toisenlaiset kokemukset.. Sain esikoiseni syyskuussa ja olin 5 vrktta sairaalassa. Olisin päässyt jo paljon aiemmin kotio mutta olin päättänyt että olen siellä niin kauan kunnes tunnen oloni varmaksi imetys yms asioissa. Olihan se olo melkoista hakemista kun ei tiennyt mitä olisi tehnyt yms mutta juuri sen takia minusta oli " kiva" olla siellä kun oli joku jolta voi kysyä, yöllä tai päivällä. No hoitajat olivat kaikki kyllä erilaisia ja se ehkä vähän häiritsi kun ohjeet tosiaan olivat erilaisia riippuen keneltä kysyi, mutta soveltamalla siitäkin selvittiin.

Oli helppoa kun ruoka tehtiin valmiiksi ja sitä oli riittävästi ja terveellistä, ei tarvinnut heti alkaa niitä asioita miettimään vaan riitti kun keskittyi imettämiseen ja vaipan vaihtoon.

Itse olen myös yleensä tosi herkkä uninen mutta jotenkin sain kuitenkin nukuttua vaikka meillä olikin huonekaverin kanssa eri tahti.. kun minä sain tytön syötettyä siellä alkoi nälkähuuto ja touhu..

Mutta minulle tuo aika jäi pelkästään positiivisena mieleen :)



äiti + tyttö (melkein 4kk)

olla laitoksella. Poika sai vielä valohoitoa joten oltiin kuusi päivää. Meillä on siis esikoinen... hoitajat oli kyllä mukavia, mutta oli TODELLA IKÄVÄÄ kun he antoivat aivan päinvastaisia ohjeita!!! Siksi yritinkin mahdollisimman pitkään toimia ensin vaistoni varassa, mikä onneksi toimi melkein aina. Hyvä esimerkki hoitajista: vanhempi nainen sanoo että vauvan pitää syödä vähintään kolmen tunnin välein, mielellään kahden. Hän puristi vauvan niskasta ja työnsi rintaa vasten, jolloin vauva huusi ihan punaisena ja minä olin aivan kauhuissani. Sitten kun olin herätellyt vauvaa koko yön syömään parin tunnin välein niin hän alkoi huutamaan aamuyöllä ja kolmen tunnin huudon jälkeen toinen hoitaja tuli sanoo: ei hyvänen aika! Niin paljon on vauva syönyt! On varmasti maha kipeä! Ja laittoi vauvan kapaloon ja vei hoitajien huoneeseen. Vauva nukkui neljä tuntia inahtamatta... silloin tuli itku että tahtoo kotiin!!! Mieskin joutui olemaan päiväajat kotona pellolla ja yhden yönkin oli poissa kun hän tarvitsi unta. Ikävä oli kotiin vaikka aika kului aika nopeasti vauvaa tuijottaessa.



Imetysneuvoja olisin kaivannut myös, niitä en saanut oikeastaan lainkaan. Imetystukilistan nettisivuilta löysin kotiin päästyäni hyvät ohjeet. Jospa sitä ensi kerralla olisi viisaampi... Olin Kokkolassa.

Kerkesin olla sairaalassa supistusten takia jo 3 yötä ennen kuin tyttö syntyi. Ke iltapäivällä pääsin kotiin mikä oli toooodella ihanaa ja sitten torstaina lähdettiinkin jo aamuyöllä takas.



Tyttö syntyi sektiolla joten sain koko sairaalassa olo ajan olla 1 hengen huoneessa, missä oli myös oma suihku ja vessa. Mutta tyttö oli koko tuon ajan lastenosastolla, ensin teholla ja sitten vauvalassa (syntyi rv 35+3 eikä jaksanut alkuun syödä)



Ensimmäisen yön tytön syntymän jälkeen sain nukuttua kunnolla kun kipulääkitys oli kohdillaan ja univelkaa paljon. Lopun ajan olin aikast kipee, tyttöä ja miestä oli aivan tajuton ikävä, itketti ja pelotti tytön puolesta, vaikka mitään hätää ei toisella ollukaan, olin äärettömän yksinäinen ja lypsämisen koin todella ahdistavanaa puuhana, kaiken lisäks sain rintatulehduksenkin viimisenä yönä. Ja oli ihan kauheeta katsella muita äitejä vauvojensa kanssa. Olo oli tooosi surkea. Lisäks tuntui ettei kukaan muu ole niin kipeäkään kuin minä.



Ensimmäisen kerran kysyin et millon pääsen kotiin lähes heti kun mut oli lapsivuodeosastolle tuotu. Tuskaiset 4 päivää jouduin siellä olemaan. Ja sittekin hoitajat sano, et jos näyttää siltä, et vauva pääsis kohta pois vauvalasta ni voisin jäädä sitä oottelemaan, siis et oltas sit viel siellä osastolla yhdessä. No, tollasta ei meillä ollu luvassa, mut en ois tosiaankaan jääny sinne enää hetkekskään. Tossa kohtaa oma hyvinvointi oli tärkein ja halusin vaan nopeesti pois sieltä.



Ja tuolla osastolla kans tuntu, et osa hoitsuista kuvitteli, et napsin huvikseni särkylääkkeitä. Niin tarkkaan piti tutkia mun paperit ennen kun sitä lääkettä tippu. Tosi ristiriitasta kun osa hoitsuista sano, et ensimmäisten päivien aikana kannattaa syödä särkylääkkeitä, et paraneminen lähtee käyntiin ja ne kävikin pilleripurkkien kanssa huoneessa kyselemässä et tärviiko särkylääkkeitä lisää ja toisilta sai melkein polvillaan anella, et sais jotain helpotusta oloonsa. Noh, polvilleni en ois kyl tossa tilanteessa päässy, mut työn ja tuskan takana sen pillerin saaminen oli!

Kaksi lasta on ja ollaan oltu molemmilla kerroilla perhehuoneessa, mutta silti... Esikoisella olivat verensokerit alhaalla ja niiden takia jouduttiin olemaan sairaalassa 3½ vrk (olisin halunnut lähteä jo edellisenä päivänä) ja kuopus oli keltainen, joten kökittiin sitten sairaalassa 6 vrk, kun sai valohoitoa.



Se ahdistus tuli oikeastaan nimenomaan siitä, että niitä ohjeita lapsen hoitoon (varsinkin, kun oli jotain ns. häikkää) tuli yhtä monta erilaista kuin oli hoitajia. Varsinkin nyt kuopuksen kohdalla tein tasan niinkuin itsestä hyvältä tuntui (mm. yksi hoitaja sanoi, että max. puolituntia, mieluummin vähemmän saat syöttää vauvaa poissa valosta ja jos ei riitä tuo aika, niin sitten pulloa ja vauva vain sinne valoon. En noudattanut ohjetta, sillä pikkuinen rupesi räpiköimään ja huutamaan, kun laittoi valoon, eikä huolinut pulloa. Ja reppana jopa yritti seurustella ja olisi pitänyt vain laittaa lappuja silmille ja valoon... Toinen taas kehotti syöttämään rintaa mahd. paljon.), sillä potutti sen verran koko homma. Kun ei edes valohoitoraja ylittynyt, mutta kun " on kuitenkin keltaisuus nousussa" . Ja yksi hoitaja totesi, että " voi voi, kun näillä pelkästään rintaruokituilla tahtoo tuota keltaisuutta olla" . Ei muuten pidä paikkaansa... Keltaisuutta on joka kolmannella ja yleensä siihen ei vain löydy syytä, kuten meillä ja ihan meni ohi kai sitten sen valohoidon ansiosta. Pulloa en väkisin lapselle antanut, mutta jos söi, niin sitten söi.



Mies yritti rauhoitella mua, mutta taisi tulla välillä kiivaampaakin tekstiä hoitajille. Esikoiselta jäi vaivaamaan, etten uskaltanut mitään sanoa, joten nyt sitten sanoin. Ja olen varma, että jos meille joskus kolmas tulee, niin taas on joku syy, miksi tarvitsee kökkiä sairaalassa ties kuinka kauan. Sinänsä pidän erittäin hyvänä, että pitävät huolta ja tutkivat, mutta se ristiriitaisuus ohjeissa mättää ja tosi pahasti!



Jahas, nyt rupesi taas kaivelemaan nuo ;-) Pitänee yrittää rauhoittua, onhan tuosta viime kerrasta jo kohta 3 kk ;-) Osin kyllä monen ikävähköt kokemukset johtuvat varmaan hormoneista, niin varmaan mullakin. Jos olisin tässä mielentilassa ja näissä hormoneissa, niin en jaksaisi varmaan asiasta niin paljon välittää, vaan ajattelisin, että parempi, kun hoitavat vauvan kuntoon.

Poika joutui tarkkailtavaksi ja tiputukseen sekä valohoitoon. Oli surkea olo pojan puolesta (ja hormoneista johtuen koin erossaolon hyvin rankkana) ja masentavaa katsella muita äitejä, joilla oli vauvat vierihoidossa. Ja erityisen ärsyttävää kun ei saanut nukuttua kun oli koko ajan hälinää ja kitinää siinä ympärillä. Valvoin 4 yötä kunnes romahdin ja sain lääkärin määräämää vahvaa unilääkettä, jonka avulla nukuin 10 tuntia putkeen. Jouduin olemaan sairaalassa yht 8 päivää ja olin iloinen kun pääsin sieltä pois. Henkilökunta oli ihan jees, mutta tilat erittäin ankeat: saisi olla enemmän yhden hengen huoneita.

meillä on kolme lasta ja jokaisen lapsivuodeosastoaika on ollut ihan ok. en nyt voi sanoa varsinaisesti viihtyneeni sairaalassa ja kotiin olen lähtenyt heti kun vain olen päässyt eli 2-3 vrk kuluttua synnytyksestä. mutta en myöskään inhonnut siellä olemista.



eihän lapsivuodeosastolla tietenkään ole kuin jossain hotellissa: huonekaverit häiritsee, omaa rauhaa ei ole, yöt on levottomia ja nukkuu huonosti jne. mutta minusta se vain kuului asiaan enkä ottanut siitä sen enempää pulttia. hoitajat olivat ihan ok, ystävällisiä ja asiallisia. oma-aloitteisesti he eivät juurikaan apua ja ohjausta tarjonneet mutta en sitä kaivannutkaan sillä osasin itsekin pyytää jos jotain tarvitsin.

Sinänsä nyt kun oikein mietin niin en oikein tiedää mistä johtuu mutta sairaalassa olo aika oli melko karmivaa. Muksu piti herättää väh. 4 h välein syömään (vaikka olis nukkunut pidempään), alusta asti ei itse saanut vaippoja vaihdella (siis ekan päivän lekurit, lastenhoitajat ym henkilö kunta toimitti nämä asiat). Ensimmäisenä päivänä nukuin kuin tukki (nukun missä vaan millon vaan), en ollut edes huomannut kun lapsi oli viety kuiviin vaihdettavaksi ja ruokittavaksi.



Päivät meni ihan ok, illat yhtä tuskaa, kello pamahti puoli 8 alkoi hirveä itku kun tiesi että mies lähtee kello 8 ja itkua jatkui 2-3 h, paha olo oli kun yöt joutui yksinään olemaan vaikka pikkuinen oli maailman helpoin sairaalassa! Asiaa helpotti tosin kyllä se hiukan kun kaveri sai seuraavana päivänä muksun ja hänen kanssaan sitten vietin aikaa sen ajan kun siellä viihdyin!



3 päivää suostuin olemaan siellä kunnes kätilölle sanoin että nyt haluun pois täältä, tee tarkastus ja sit mä lähen niin et hippulat vinkuu!

Sanoinkin jo miehelle että seuraavasta sitten aion mennä poliklinikka synnytykseen ja siitä ei keskustella, siis tietty jos vaan kaikki menee yhtä hyvin (ei tullut tikkejä ollenkaan ja muutenkin mulla oli tosi pirtee olo). Mä en sairaalassa enää vietä synnytyksen takia aikaa jos ei pakko ole!



Nyt kotona terve 4 kk iloinen ja höpöttäväinen pikku neiti!

Elämäni 8 hirveintä vuorokautta. Poikkeustilanne moniin muihin nähden kun en saanut vauvaani samalle osastolle. Vauva oli teho-hoidossa ja minä itkeä nyyhkin kerrosta alempana :/ Asiaa ei helpottanut se että muilla huoneessa olevilla (meitä oli aina kolme, naamat vaihtui ja minä vaan siellä juupotin) vauvat oli vierihoidossa. Minulla oli onneksi joka päivä aikataulu, aamupala...hetki telkkarin tölläystä ja heti kun mahd. menin tytön luokse. Ensi alkuun katselin häntä vain kun oli happikaapissa, myöhemmin pääsin jo vähän hoitelemaankin. Teholla sai olla tietyn ajan ja joskus sieltä ajettiin pois kun sinne tuotiin joku uusi " hätätapaus" . Ihan ymmärrettävää tietysti. Osastolla annettiin esim hätäkasteita ja luonnollisesti vanhemmat haluavat ylimääräiset pois.

Ei tuo kotiinlähtökään helppoa ollut. Minut siis laitettiin pois mutta tyttö jäi vielä muutamaksi päiväksi. Oli ihan kauheaa lähteä ilman tyttöä kotiin, tuntui kun olisin hänet pettänyt.

Mutta täytyi olla tyytyväinen että tyttömme pääsi vähällä, siellä oli paaaaaljon sairaampiakin. Ja kyllä se hiukan piristi äidin mieltä kun pääsi kotiin saunaan ja kotiin " nukkumaan" . Eipä siitä kyllä juuri mitään tullut.

Muutoin laitoshoito oli ok. Minulle jätettiin aina ruoka keittiöön kun olin aina ruokailuajat tytön luona. Muutama kätilö/hoitaja olivat aivan ihania ja järjestivät jopa muutaman tunnin niin että sain tytön vierihoitoon kun hän oli hiukan jo parempi.

Hoito kyl pelas hyvin eikä mitään valittamista sen puoleen. Oli vaan masentavaa aikaa.

Yhden lapsen kokemuksella: Siskoni etukäteen hehkutto, että kannattaa sitten olla riittävän pitkään sairaalassa, kun siellä kaikki on niin yksinkertaista jne. Olin kahden hengen pienessä huoneessa, jossa onneksi väliverho. Huonekaveri ihan ok, kumpikaan ei jaksetti hirveesti jutella, mutta meillä synkkas kuitenkin suht hyvin. Yhden yön sain olla yksin ennen seuraavaa huonekaveria. Oli ihanaa valvoa vauvan kanssa kahestaan, kun ei tarttenu kokoajan aatella, mitä toinen ajattelee (miks ihmeessä sitä aina aattelee?).



Eniten yllätti ehkä oma raihnasuus. Siis se, että väliliha piti leikata, ja että ei pystyny istuun. Jotenkin sängyssä imetyspuolen vaihtaminenkin oli aika numero. Epävarmuus lapsen hoidossa oli ilkeetä varsinkin illalla/yöllä, kun ei saanu lasta tyydytettyä rinnalla. Tiesinhän, että sellaista se on, mutta sairaalassa se tuntui paljon vaikeemmalta kun kotona, jossa yleisöä on paljon vähemmän.



Kaikkein vaikeimmaks koin ehkä appivanhemmat, jotka kyläilivät meillä kotona koko mun sairaala-ajan, koska asuvat kaukana ja käyvät siksi harvoin. Halusivat olla jopa kotona silloin, kun me kotiuduimme. Olisin halunnut, että mies ois jonkunaikaa joka päivä ollut sairaalassa tukenani. Tulihan hän joka ilta, mutta " kylkiäisenä" tuli myös appivanhemmat. Anoppi " ihasteli" imettämistä lähietäisyydeltä, appiukko (onneksi) vetäytyi kauemmaksi tarkkailemaan. Vauvaa ihasteltiin, mutta mä olisin kaivannut vaan omaa rauhaa ja miehen tukea. Jännitin aina, osuuko imettäminen vierailuajalle, ja osuihan se, aina. Tuntui että ei ollut mitään puhuttavaa. Rasitti kauhee kuvailu ja lässyttäminen, kun mä oisin halunnu vaan levätä. Appivanhemmille lapsi oli ihastelun kohde, mulle työkohde jonka kanssa koitin selvitä. Tottahan koin lapsen rakkaaksi ja ihanaksi, mutt kaikki muutos teki vaikeuksia selvitä kunnialla, ei siinä kovin osannut olla sosiaalinen. Opinpahan sen, että ensi kerralla saavat käydä sairaalassa yhtenä iltana, ei sen enenpää.

että mahd. pitkään kannattaa olla sairaalas ja tyyliin et sehän on ihanaa LEPOA! Kotiin ei kannata mennä, siellä alkaa se kamala arki jne..

Joopajoo, vähän huvittaa näin jälkeen päin. Tuon takia kai kuvittelinkin et oon ainoa kuka on sitä aikaa vihannu :)



Ja se harmittaa etten osannu enempää vaatia sitä pois pääsyä! Jotenkin siellä kuvitteli että täälä on nyt PAKKO olla, mutta eihän kenenkään oo pakko tehä mitään jos ei kestä olla. Miks en sillon tajunnut. Ja kun vauvalla ja mulla oli kuitenkin kaikki ihan ok, eli mielestäni oltas oltu valmiita lähteen jo aikasemminkin.



Miten helposti teiän muiden sairaaloista on kotiin päästetty???



Meillä SEKIN oli aika hoitaja kohtasta. Esim. maanantaina yksi hoitsu jo lupas että päästään pois kun vaaville lähtötarkastus tehty, mutta sitten seuraavaan vuoroon tullut hoitsu jyrkästi kielsikin, että eiiiii, ei missään nimessä vielä, tiistaina vasta! Siinä vaiheessa tuli hoitsullekkin vähän ärähdettyä, vaikka muuten aika rauhallinen persoona olenkin :)

Oli kamala pettymys!



Mun kohdallani oli poispääsy vaatimuksina että pojan paino kohoaa tasaisesti, imetys sujuu ja mulla veriarvot parantunut (menetin siis poikkeuksellisen paljon verta ja huippausta oli eka pvä).

Tota huippaustakin jouduin hieman hoitsuille kaunistelemaan, eivät varmaan ois päästäneet mua IKINÄ sieltä pois jos oisin aivan totta puhunut!

Mulla ei ollu mitkään megatraumaattiset kokemukset, mutta enpä tuota aikaa kaipaakaan. Esikoinen syntyi viime kesänä ja olimme sairaalassa pakolliset 2 yötä perhehuoneessa.



Se, että mieheni sai olla koko ajan kanssamme teki hommasta jotenkuten siedettävää. Jouduin olemaan ennen synnytystä muutaman päivän sairaalssa ja silloin olin tietenkin normaalissa 4 hengen huoneessa. Noina muutama yönä en nukkunut käytännössä ollenkaan + olo oli tosi yksinäinen ja surkea. Perhehuoneessa sain nauttia mieheni seurasta ja läheisyydestä yön pimeinä tunteinakin, jolloin tuntui että koko maailma kaatuu päälle (olin synnytyshormooneista aivain sekaisin, hyvä, että muistin oman nimeni....).



Olin vauvan kanssa sairaalassa todella avuton ja itkeä tihrutin koko ajan, ettei esim. imettämisestä tule mitään + en perhehuoneesta huolimatta pystynyt nukkumaan. No henkilökunta oli oikein mukavaa (tosin se, että joka hoitajalla oli " omat" neuvonsa pisti pääni enstistä sekaisemmaksi) ja kannustavaa.



Onneksi emme jääneet sairaalaaan pidemmäksi aikaa. Kotona kun oli pakko ottaa vastuu vauvasta eikä vain tihruttaa kun isä hoiteli hoitajien kanssa vaavia. Kotona sain jotenkuten levättyä ja muutamssa tunnissa pääsin paremmin sinuiksi vauvan kanssa, kuin sairaalassa muutaman päivän aikana.



Jos joskus saan lisään lapsia haluan pois sairaalasta niin pian kuin mahdollista (toki ymmärrän, että aina pikainen kotiutuminen ei ole mahdollista). Olen kuullut, että meidän synnytyssairaalasta uudelleensynnyttäjät voivat päästä pois jopa vuorokauden jälkeen.



Tympeää oli oman äitini suhtautuminen kotiutumiseen 2 päivän jälkeen. Hän jaksoi jäkättää, " että ole hyvä ihminen sairaalassa PASSATTAVANA niin kauan kuin mahdollista..."

[b]p..pitkätossu[/b] Huomasit varmaan, että aika monella, negatiivisen vuodeosastokokemuksen omaavalla, vauva oli tehohoidossa tai muuten vain äiti joutui olemaan useita vuorokausia sairaalassa. Itsellekin olisi ollut suuri helpotus viettää vain 2-3 vrk sairaalassa. Minäkin olisin halunnut lähteä mitä pikimmin kotiin, vaan kun ei päästetty. Toki ajattelin lapsen parasta myös.



Ja usko vaan, minulla oli hyvin realistiset odotukset sairaalassaoloajalta, sen verran usein on tullut sairaalassa aikaa vietettyä. En pienessä määrinkään kuvitellut meneväni hotelliin. Se vain oli suuri yllätys, että nukkuminen voi jäädä niinkin vähiin (2-3vrk:n vähäunisuuden jaksaa kuka vaan, mutta viikon nukkumattomuus niissä kivuissa syö naista). Ja jos ei huonekaverit häirinneet, niin hoitajat laukkasivat huoneessa. Yksityisyyttä en kaivannut, ennemminkin olen niitä ihmisiä, jotka haluavat ihmisiä ympärilleen. Perhehuonetta toivoimme kovasti, sillä miehestä olisi ollut suuri apu, kun itse olin niin kipeä (rankka imukuppisynnytys).



Minäkään en kaivannut hoitajilta apua tai ohjausta, osaan pyytää apua tarvittaessa. Ja vauvanhoito oli hanskassa muutenkin. Mutta kipulääkkeet olisin halunnut silloin, kun eniten niitä tarvitsin.



Jaksan uskoa, että seuraavalla kerralla kaikki sujuu paremmin: synnytys on " helpompi" ja saan vauvan heti viereeni osastolle ja pääsen kotiin 2-3vrk:n kuluttua.