Kysymys arasta aiheesta

Loppujen lopuksi itketään itseä joka ei enää pääse tapaamaan sitä kuollutta tai muuten jäi ilman jotain, kuolleen puolesta on turha itkeä koska eihän hänellä enää hätää ole.

Miksi lapsen kuolema ja sitä koskevat ajatukset ovat edelleen tabuja? Yritin toisen raskauden aikana neuvolla aina välillä puhua tunteistani ja ajatuksistani, mutta ei edes neuvolapsykologi osannut puhua aiheesta.



Olenko aivan yksin ajatusteni kanssa?



ap

Ihmetyttää kysymyksesi.

mutta ei tiedä mitä sanoa ja pelkää loukkaavansa sinua näin suuressa asiassa. Suurin syy puhumattomuuten on avuttomuus, ei tiedä mitä tehdä tai sanoa. On vaikea osata esittää kysymyksiä oikealla tavalla ja tavallaan sitä pelkää kysyä tai sanoa mitään jottei satuttaisi toista enempää.

Vierailija:

Ihmetyttää kysymyksesi.

Ei kyse ole siitä. Nyt kun tämä toinen lapsi on vuoden, olen vasta tajunnut, mitä persoonallisuus on. Eihän pienellä lapsella ole juurikaan personaallisutta; nukkuu, syö, itkee jne.

Vasta muutaman kuukauden iässä lapsi alkaa tuntua omalta persoonaltaan. Enhän mä yhtään tiennyt, millainen mun esikoinen olisi ollut, jos olisi saanut elää.

Surraanko siis lapsen kuolemassa vain omien mielikuvien menetystä? Ei siis kukaan kaipaa lasta ihan omana persoonanaan?

ap

että sinulla on hänestä oma mielikuvasi ja kaikilla muilla läheisillä omansa? Vaikkette tiedäkään millainen persoona hän olisi ollut niin persoona nyt joka tapauksessa. Ihmisen alku, jonka elämä päättyi lyhyeen. Onkohan sitten niin, että toisen lapsesi kasvaessa aina mietit, minkälaista mikäkin asia olisi ollut esikoisen kanssa?

Meillä esikoinen oli kyllä jo 1-vuotias kuollessaan, mutta lähes koko elämänsä viettänyt sairaalassa, joten oli enemmän sairaalan lapsi kuin meidän. Näin kärjistetysti.



Itsekin olen tätä asiaa pohtinut. Tietysti surin myös itse lasta, tuoksua, hymyä tms. Mutta ei hänellä ollut vielä kehittynyt " persoonaa" , niin kuin terveellä 1-vuotiaalla olisi.



Eniten ehkä surin menetettyä äitiyttä, toteutumattomia haaveita, tulevaisuuden toivoa tms.



Vaikea asia.

Kerran taas kohtuun kuoli keskosvauva vanhemmilla,joilla oli ennestään 3 lasta. Olivat toki surullisia,mutta sanoivat että mieluummin se,johon ei ollut vielä ehtinyt tutustua kuin kolmesta,jo perheessä elävästä joku.

Iloitse lapsestasi ja pidä menetetty kauniina muistona sydämessäsi.

toista lasta.

En onneksi ole joutunut lapsen kuolemaa kokemaan ja toivon että en koskaan joudukaan. Mutta kyllä alle vuoden vanhalla on jo persoona. Vauvathan ovat ihan erilaisia jo pienestä pitäen. Omani ovat ainakin kaikki olleet omanlaisiaan jo alusta alkaen (itse asiassa jo vatsassakin). Eli en nyt ota kantaa ap:n tunteisiin mitenkään, jokainen kokee asiat niin kuin kokee. Mutta en voi käsittää väitettä, että vasta vuoden vanha olisi persoona.

Itse olen keskenmenoja saanut ja se, mitä suren, on heidän tai

niiden solumöykkyjen lyhyeksi jäänyt elämä. Omaa elämää jo

muutama vuosikymmen kateltuani olen tullut toisaalta siihen tulokseen, että helpommalla pääsivät kuin minä. Eläminen ei ole aina helppoa tai

hauskaa. Suurimman osa aikaa saattaa olla tylsää, kipua tai turhaumia.

Se elämä oli sen pituinen, sillehän ei voi mitään. Minusta asenteesi

kertoo toisaalta sen, että olet hyväksynyt realiteetit ja pohtinut asiaa

syvällisesti. Toisaalta haluat vähätellä asiaa, vai mitä? Ikäänkuin

normalisoida menetyksesi, koska se määrittää elämääsi liikaa.

Kun välittää jostakin liikaa, voi lopulta oman itsensä takia päätyä siihen,

ettei välitä enää yhtään. Se on tervettä itsesuojelua ja sinulla on siihen

oikeus.