Onko muita, jotka olette ylihuolestuneita ja kärsitte paniikkihäiriöstä/ahdistuneisuushäiriöstä?

olen masentunut, ahdistunut, väsynyt... Ennen minullakin oli kaikenlaisia pelkoja, mutta nyt niitä on vähemmän. Ovat menneet ajan kanssa pois, mutta nyt pulppuaa viha! Olen niin kiukkuinen kaikelle ja kaikesta ja siinä saavat mies ja lapset kuulla kunniansa. Sitten tulee syyllisyys tietenkin. Osittain kiukku johtuu hormoneistani, mutta alunperin se tulee lapsuudestani. Minutkin on kasvatettu kiltiksi ja se kasvattaa vihaa, joka sitten jossain vaiheessa purkautuu, mutta yleensä niihin syyttömiin. Hain monta vuotta apua niin psykoterapiasta kuin homeopatiastakin, mutta avun löysin psykologisesta vyöhyketerapiasta. (Psykoterapia on varmaan ihan tehokas, mutta minut " potkaistiin" sieltä pois, koska toivuin muutaman käyntikerran jälkeen niin hienosti... heidän mielestään. Vaikka kuinka yritin inttää vastaan, niin fudut tuli). Jos kiinnostuitte PVT:stä niin sivulta www.vyohyketerapeutit.fi löytyy lisää tietoa. Kannattaa katsoa! Vaikka prosessi on raskas ja välillä meinaa usko loppua, niin se kuitenkin toi minulle toivon paremmasta huomisesta! Tiesittekö muuten, että pitkäaikainen ihmissuhdestressi voi aiheuttaa hormonihäiriöitä? Pätee minuun!

Kuulostaa erittäin tutulta. Itse kärsin kanssa ahdistuneisuushäiriöstä joka rajoittaa todella paljon mun ja avopuolisoni elämää..kaikenlaiset pelot valtaa munki ajatukset jatkuvast. Ja mulla myös ihan oikeesti fyysisiä oireita hengenahdistusta ja vatsavaivoja. Jotka siis aiheutan itse jännittämällä ja ajattelemalla. Kävin jopa lääkärissä tämän vuoksi mutta sieltä sain vaan rauhottavia joita ein kuitenkaan katso tarvitsevani. Meillä ei ole vielä lapsia koska opiskelen tällähetkellä. Tulevaisuuden suunnitelmissa on mutta ajatus siitä tuntuu hyvin kaukaiselta tämän ahdistuneisuushäiriön kanssa. En tiedä pärjäisinkö, vaikka kovasti lasta kyllä haluttais molemmat.





Olisi kiva vaihtaa enemmänkin ajatuksia muiden samasta kärsivien kanssa. Mulle voi lähettää sähköpostia kuusisto82@jippii.fi

Hei kaikki, haluan vain kertoa, miten itse olen toipunut post-traumaattisesta stressioireyhtymästä (mikä termi) ja yleisestä ahdistuneisuudesta. Taustalla ollut siis traumaattisia kokemuksia, joista kehittyi pahoja ahdistus ja pelkotiloja ja läheisyysriippuvuutta. Normaalit pelot kyllä erottaa epänormaaleista, joiden kanssa ei tarvitse elää. Itse esim. pelkäsin bussissa takan istuvia ihmisiä, että he käyvät kimppuuni) tm. hullua vastaavaa.



Onneksi hain apua ja aloitin heti lääkityksen, jota käytin n. vuoden. Masennus- ja ahdistuslääkkeitä sekä nukahtamislääkkeitä. Ja onneksi pääsin psykoterapiaan, jossa olen nyt ollut vuoden. Terapiaa on 2 X vkossa ja se on aloittanut ison prosessin elämässäni ja nyt kaikki on niin paljon paremmin. Tulin myös raskaaksi ja jätin lääkkeet sen myötä pois käytöstä. Nyt elämässä paistaa jälleen aurinko ja pelot poissa.



Lääkkeet ovat kuin akuuttiapua, jos ei muuta saatavilla. Terapia on tietysti parasta, jos saa siihen mahdollisuuden! Oman terapian kustantaa kela ja pääsin sinne puolen vuoden sisällä.



Monet läheiset eivät tiedä asiasta mitään, eikä tarvitse tietääkään, varsinkin jos tietää, ettei kaikki ymmärrä. Kaikesta voi selvitä ja kannattaa hakea apua, jos ahdistus ja pelotilat valtaavat mielen ja alkaavat haitata normaalia elämää.

Itselläni ei ole koskaan (kai) virallisesti diagnosoitu paniikkihäiriötä ja ahdistuneisuutta ym., mutta olen kyllä muutaman kerran elämäni aikana saanut lääkitystä oireisiin. Ensimmäisen kerran joskus lukioaikana, sitten opiskeluaikana ja sitten lasten synnyttyä. Oireita on ollut aina enemmän tai vähemmän nuoruusiästä lähtien ja lapsena olin alakuloisuuteen taipuvainen tunnollinen puurtaja koulussa, ehkä jopa hieman masentunut lapsi kun näin jälkikäteen miettii. Oireeni pahenevat selkeästi stressin ja isojen muutosten yhteydessä. Lääkkeistä sen verran, että en ole niitä sitten lopulta alkanut syömään kuin silloin lukioaikana ja myöhemmin lääkepurkki laukussa auttoi minua vaikeimpien kohtausten yli. Kyseessä olivat silloin siis jonkinlaiset rauhoittavat lääkkeet, joita otin puolikkaan tai jopa vain neljäsosan tarvittaessa eli ne toimivat ikäänkuin " kainalosauvoina" . Näistä uudemmista serotoniinilääkkeistä minulla ei ole omakohtaista kokemusta, vaikkakin toisen lapsen syntymän jälkeen minulle niitä määrättiin. En vain jotenkin rohjennut alkaa syömään niitä, kun selvisin oireiden kanssa juuri ja juuri ilmankin. Olen tosin kuullut lähinnä vain hyvää näistä " uusista" masennus/paniikkihäiriölääkkeistä, joten siinä mielessä olen aika tyhmä, etten ole niitä kokeillut...



Tällä hetkellä oireet ovat taas pahentuneet. Ja taas on elämässäni paljon stressiä ja muutoksia. On ollut muuttoja, talon rakentamista, raskautta, synnytystä, imetystä, lapsiperheen välillä niin rankkaa arkea, huolta tulevaisuudesta jne. jne. Nyt minulla on kaikenmaailman fyysisiä oireita (särkyjä, kipuja) ja sitten niitä paniikkikohtauksia, jännittyneisyyttä, ylireagoimista, itkuisuutta, toivottomuuden tunnetta. Olen puhunut asiasta neuvolassa ekan kerran n.2kk sitten, kun oireeni alkoivat haitata joskus vähän ennen joulua (eli n.3 kk sitten). Siellä neuvolantäti sanoi, etten ainakaan synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsi, kun vuorovaikutus vauvan kanssa toimii niin hyvin. Sanoin kuitenkin oireista (fyysisistä ja henkisistä) ja itse ajattelin, että voisiko johtua kilpirauhasista. Hän antoi lähetteen labraan, mutten ole vieläkään saanut aikaiseksi käydä kokeissa...Antoi myös terveyskeskuspsykologin numeron, mutta hän on puolituttu ja kynnys minulle on aika iso, kun ollaan pikkupaikkakunnalla...No olen joten kuten selvinnyt oireiden kanssa, mutta joka päivä ne haittaavat elämääni. Meninkin sitten hammaslääkärille ja minulla tehdään purentakiskot. Purentalihasten jännittyneisyys ja hampaiden yöllinen pureminen yhteen saattavat aiheuttaa ainakin osan näistä fyysisistä oireista. Nyt tällä viikolla yritin saada aikaa omalääkärille. Ei yhtään aikaa tarjolla maaliskuulle ja huhtikuun aikoja ei vielä anneta. Kuulemma päivystykseen, jos haluaa käydä. No, eilen yritin ja koko ajan kymmenen ihmisen jono. Ei mulla ole aikaa jonottaa tk:ssa, kun on kolme pientä lasta kotona. Ja sitten jotenkin se, että mitä sanon lääkärille. Annan listan kaikista mun oireista vai sanon vain, että en voi hyvin. Niin ja yritin saada seurakunnan työntekijälle aikaa, että voisin edes jotenkin purkaa näitä tuntemuksiani jollekin. Hän tuli kipeäksi ja aika siirtyi ensi viikoksi...Miehelleni pystyn kyllä puhumaan näistä kaikista, mutta ei hän voi olla minun terapeuttini. Eniten harmittaa, kun lapset näkevät äidin olevan niin heikko ja onneton. Kyllä minä yritän parhaani heidän kanssaan, mutta nyt vain tuntuu vaikealta, kun itsellä on niin kurja olo. Olen kyllä tosin nyt päättänyt, että alan huolehtimaan itsestäni paremmin kaikin puolin. Kuntoilemaan, käymään hierojalla, rentoutumaan jne.



Voimia kaikille meille!

Maahinen-78:

Olisinkin kysellyt vertaistukea omalle ahdistuneelle ololleni. Onko täällä muita, jotka tuntevat samoin? Miten te olette oppineet elämään ahdistuksen kanssa? Ja minkälaisia keinoja teillä on olonne helpottamiseksi? Kiitän jo etukäteen, jos joku viitsii vastata ja vaikka keskustella asiasta kanssani enemmänkin! =)

Voimia teille kaikille!

T: Maahinen

Hei Maahinen ja Sinisiipi!

Toteamus: Kaikki kokevat ahdistusta - ei paljon auta. Kysymys: Mistä se johtuu? Sitä on joskus hyvä oppia kuuntelemaan.

Tunnen ihmisiä, joilla ahdistukseen on auttanut kirjoittaminen; päiväkirjaan tai erillisille paperille, jonka voi hävittää, puhuminen luotettavan ihmisen kanssa, uskaltaminen olla avoin, myös " pimeän puolensa" -asioissa, vaikka hävettäisikin. Em. keinot auttavat saamaan nimeä asioille, mitkä ahdistavat.

Mielestäni ei ole heikkoutta vaan pikemminkin vahvuutta " uskaltaa olla heikko ja tarvita apua" . Vahvana olemiseen väsyy ja sellaista ihmistä on vaikea lähestyä, kuka ei uskalla tunnustaa pienuuttaan ja heikkouttaan.

Eikö meissä naisissakin asu välillä pikku tyttö, joka haluaisi turvaa ja suojaa vahvemman sylissä. On hyvä opetella ottamaan vastaan rakkautta, hyväksyntää sellaisena kuin on.

Jos ihmissuhteissa on tullut pettymyksiä, lähimmissäkin - voi niihin liittyvät sekavat tunteet aiheuttaa ahdistusta.

Viisaat ihmiset ovat sanoneet, että ahdistus vie ihmistä " huutaamaan Jumalan puoleen rukouksin" . Useat ihmiset ovat sitä kautta löytäneet ahdistukseen, masennukseen, pelkotiloihin ym. avun. Silloin ihminen ei etsikään apua omasta sisimmästään eikä toisista ihmisistä vaan apu tulee ihmisen elämään ulkopäin lahjana. Tämän ymmärtäminen ja vastaanottaminen on luontaiselle ihmisille erittäin vaikeaa - liittyhän siihen kaiken hallinnan, voimakkuuden, itsevoipaisuuden, kenties luontaisen ihmisen ylpeydenkin myöntäminen, mutta näiden myöntäminen ja tiedostaminen voi vapauttaa ihmisen väärästä itseriittoisuudesta, kuvitelmista ja luuloista olla suurempi kuin onkaan. Mielestäni oman heikkoutensa, sairautensa, kipunsa, tarvitsevuutensa ja ahdistuksensa tunnistaja ja tunnustaja on kohdannut ihmisyytensä, jota ei millään keinoin voi päästä pakoon.

Mulla oli synn. jälkeinen masennus ja siihen kuuluu juuri nuo toivottomuuden tunteet, masennus, ahdistus ja fyysinen jännitys. Välillä tuntui, että olisin voinut räjähtää kappaleiksi, aina hartiat jumissa ja stressi päällä.



Imetysaikana kun estrogeeni on alhaalla, niin myös se serotoniini on alhaalla samalla. Imatyksen lopetus voi auttaa ja helpottaa oireita. Itse olin tosi huonona ja hain estrogeenilaaastareita gyneltä. Arvoni olivat vaihdevuotisten tasolla. Myös B-vitamiini, magnesium ja kalaöljy tekee hyvää hermoille ja aivoille! Sain apua myös homeopatiasta ja nyt käyn akupunktiossa ja otan kukkatippoja. Kokeilemisen arvoisia juttuja!

Avasin pitkästä aikaa tämän palstan ja huomasin lukevani tarinoita, jotka olivat enemmän tai vähemmän kuin omani. Kaikki ok, mutta kuolemanpelko - joko lasten tai omani - valtava, samaten pelko syövästä. Miten tämä sitten ilmeni? Käytin pientä poikaani monet kerrat " turhaan" lääkärillä kun pelkäsin hänen suurentuneita imusolmukkeitaan tms., joka olisi osoittautunut syöväksi. Sitten alkoi oma sairastelu; joka viikko kävin lääkärissä näyttämässä jotakin pattia tai muuta lääkärikirjasta löytynyttä oiretta. Onneksi mitään (vakavaa) ei koskaan löytynyt, mutta kierre oli valmis ja lääkärin vakuuttelut olivat tarpeen. Ja olin todella oikeasti fyysisesti kipeä - mitä mieli saakaan aikaan!

Sitten yksi kerta olin jälleen lääkärissä; tällä kertaa terveyskeskuksessa. Nuori lääkäri kuunteli hetken aikaa oireitani ja pelkojani, tutki asian ja totesi, ettei syöpää varmaankaan ole, mutta voisinko mennä juttelemaan psykiatriselle hoitajalle. Siellä tulikin sitten itkettyä muutaman nenäliinapaketillisen verran! Asia lähti hitaasti purkautumaan (asiaa ei suinkaan auttanut suunnattomat jonot psykiatreille) ja pitkällisen mietinnän jälkeen aloitin masennuslääkkeen käytön. Menin myös töihin pitkän hoitovapaan jälkeen ja sain näin muutakin ajattelemista kuin jatkuvat kuolemanpelot. Olinhan jo vannottanut ystävänikin pitämään lapsistani huolta jos me molemmat vanhemmat ja isovanhemmat emme olisi enää hengissä...

Monta monituista ihanaa päivää meni aivan hukkaan turhaan murehtimiseen - vaikka sen tiesi itse jo silloin ei sitä järkyttävän kamalaa oloa saanut helposti pois. Nyt olen jättänyt lääkkeet pois enkä esim. saa hysteriakohtausta lintuinfluenssasta, aiemmin olisin varmasti jo nyt laittanut lapset karanteeniin:)

Olen miettinyt syytä näihin pelkotiloihin; molemmat lapseni ovat allergisia ja pienimmäinen sai vakavan allergisen reaktion jo 3 kk:n ikäisenä. Siitä alkoi mieletön vahtiminen syömisten suhteen, tarhaankaan en voinut häntä viedä, ettei vaan vieressä istuja kaataisi maitoa hänen päälleen... pelko siis kasvoi suhteettomiin mittakaavoihin ja levitti lonkeronsa jokaiseen päivään ja jokaiseen tilanteeseen.

Neuvoni muille: menkää juttelemaan asiasta vaikka neuvolaan, terveyskeskukseen tai sitten työterveyshuoltoon. Asia alkaa purkautua ja olo helpottuu pikku hiljaa. Ei se helppoa ole, mutta yksikin hyvä päivä tuntuu ihanalta!!

Aurinkoista jatkoa kaikille - nauttikaa pienistäkin onnen hetkistä!

mulla alko tulemaaan iltasin noita pelkotiloja noin vuosi sitten. nuorempi tyttö oli sillon n. 3kk. mun mies lomautettiin töistä ja mun oli pakko mennä töihin että pärjätään. muntyöt on vuorotöitä ja vauva valvotti vielä öisin. hahmotin kyllä että mistä mun pelot johtu huono omatunto, väsymys. en kuitenkaan voinu mitään kun se pelko iski että meille tulee joku ja tekee meille pahaa tai mein talo syttyy palamaan.

paikallisesta neuvolasta sain apua ihan mein lasten neuvolantätiltä joka ohjas juttelemaan perheneuvolaan. kävin jonkun aikaa juttelemassa siellä ja kun mun mies palas töihin ja sain taas aikaa lapsille mun pelot helpotti. edelleen ne iskee välillä mut ei niin pahoina ja oon koittanu pitää mieles että jos koitan suojella niitä IHAN kaikelta ja kasvatan ne kuplassa teen niitten kasvulle vaan hallaa. vaikeeta tää äitinä oleminen joskus tuntuu että helpompaa oli kun oli yksin ja itestään vaan vastuussa, vaikka eihän näitä palleroita mihinkään enää vaihtais!!

voimia sulle ja mee rohkeesti puhumaan jollekin ulkopuoliselle, niillä on yleensä asioista puolia joita ite ei oo aatellut.

Täällä kans yks murehtija... Mulla kans ihana mies, terve pieni poika, koira jne...mutta silti ei kaikki hyvin. Pelkään koko ajan menettäväni tämän onnen. Lähinnä pelkään omaa kuolemaa, ja miten poikamme elämä sitten muuttuisi.



Mulla semmosta taustalla että olen muutaman vuoden sisällä menettänyt tosi paljon läheisiä ihmisiä, mm. oman isäni, anopin, hyvän ystävän ja liudan muita sukulaisia. Kukaan näistä ei tosiaankaan kuollut vanhuuteen, eli kaikki lähtivät ns. ennen aikojaan. Sitten myös paras ystäväni oli kesällä vakavasti sairaana, mutta on siitä onneksi parantunut. Nämä tapahtumat eivät ainakaan ole helpottaneet oloani. Elämän hauraus on tullut liian konkreettiseksi...



Mulla välillä olo ihan O.K, mutta toisinaan pelot vie paljon ajatuksia. Olen koittanut tietoisesti suunnata ajatuksia iloisempiin asioihin, ja viime aikoina olo on ollutkin kevyempi. Mutta nyt taas murehdin yhtä asiaa... Kävin tänään gynellä ihan tarkastuttamassa paikat kun on toiveissa toinen muksu. No, lääkäri sitte sano että toisessa rinnassa on jotain muhkuroita, jotka mitä todennäköisimmin on normaalia rinta kudosta, mutta hän haluaa varmuuden vuoksi että käyn mammografiassa...Mulla rinnat on semmoset että niissä tuntuu kaiken näköstä muhkuraa, eli tosiaan luultavasti ne on vaan tavallisia rauhasia, mutta minä oon silti ihan masentunu ennenkun pääsen sinne tutkimukseen ja kuulen että kaikki O.K. Mies koittaa rauhotella ja piristää, mutta valtava huoli on koko ajan mun mielessä. Inhottaa olla tämmönen ainainen murehtija!!!!



Tais tulla aika sekavaa kerrontaa. Kuuntelisin kuitenkin mielellään mitä sulla Maahinen on mielen päällä, ja muitakin. Voin joka tapauksessa kertoo että ei varmasti olla ajatuksiemme kans ainoita!!!



Koitetaan pärjätä ahdistuksiemme kanssa...

ja kiitos vastauksestasi...Olet kyllä kokenut kovia viimeisten vuosien aikana eikä ole ihme, että pelottaa...Toivon sinulle voimia.

Minulla äitini on sairastellut monta vuotta, ollut lähellä kuolla kolme kertaa..Lisäksi isäni sai sydänkohtauksen ennen joulua (josta hän kuitenkin selvisi, onnekseni). Toinen koirani kuoli viime kevääni (se oli kova paikka, sain sen lapsena, se oli siis tosi vanha kun kuoli)...Menetyksen pelko on jatkuvasti läsnä. En tiedä, tästäkö tämä suurimmaksi osaksi johtuu, että ahdistaa niin paljon. Pelkään sairastuvani itsekin, olen aivan varma monesti ollut, että minulla on syöpä, aivokasvain tms. Ja naurettavinta tässä on se, että ne pelot tuntuvat niin aidoilta...Olen rampannut lääkäreissäkin tämän takia, mutta muuta vikaa ei ole löytynyt kuin kereät hartiat ja niska sekä tämä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.

Olen miettinyt, että miten sitä pääsisi esim. terapiaan? Terveyskeskuslääkärin kauttako? Vai miten...Haluaisin päästä purkamaan, olo on monesti niin kurja...



Auttakaa, jos voitte =) Ja voimia edelleen kaikille, erityisesti sunulle, Anne!



Maahinen

minä myös valitettavasti tunnistin kuvauksesta itseni=(

mullakin kaikki ok,mies,kiva asunto,ystävät ja perhe ihania,lapsi kasvaa masussa kahdeksatta kuukautta.

esikoistyttömme kuoli 2004 päivä syntymän jälkeen ja siitä alkoi kamala pelko kaikkeen...

pelkään hysteerisesti autossa oloa.pelkään kolaria vaikken ole koskaan ollut isommassa kolarissa.pari pientä peltiruttua.en uskalla kuin muutaman luottokuskin kyytiin.koko ajan huomautan ja varotan että " varo tota,kato ku toi tulee tuolt...yms." joudun suunittelemaan menemiseni sen mukaan että joudun olemaan mahdollisimman vähän autossa.se rajottaa meidän molempien(mun ja miehen) elämää.mihinkään matkoille ei voi lähteä ilman paniikkikohtauksia!

toinen pelkoni on kuolema.ei omani niinkään vaan läheisteni.pelkään koko ajan menettäväni mieheni tai jonkun muun läheisen.

mulla on myös ahdistusta.välillä niin pahana et vaan itken,itken ja itken kunnes en enää jaksa edes sitä.kaikki pienet asiat kasaantuu möykyksi ja sit pyörittelen niit päässä ja alkaa ahdistus.kaikki tosi pienetkin asiat tuntuu yhtäkkiä ylitsepääsemättömiltä ja rankoilta käsitellä.sit en saa puhuttua niist ajoissa vaan kaikki räjähtää käsiin ja mies on ihan ihmeissään et mikä sulle tuli,miks itket!

kertokaa ihmees jos keksitte jotai helpotuskeinoja..mulla ei oo nyt mahdollist alottaa lääkkeitä,mutta jos sitten imetyksen jälkeen olo vielä paha niin aloitan taas uudestaan.olen pari vuotta ollut ilman.paitsi että unilääkkeet oli satunnaisessa käytössä silloin kun esikoisen kuoleman jälkeen en saanut nukutuksi.

voimia kaikille ahdistuksen kanssa kamppaileville!!

Niin...Kunpa apua ahdistukseen löytyisi. Itse en ole kokeillut koskaan lääkkeitä, olisiko niistä apua/hyötyä? Pelkään, että jään niihin koukkuun eikä ahdistuksen syy oikeasti häviä niilla..Ne vaan auttaa hetkellisesti?

Terapia voisi olla tehokkaampaa, mutta mitenköhän siihen pääsisi? Jonot ovat varmaan hurjat..

Kauhukseni tänä aamuna huomasin,etten ollut kirjoittanut edelliseen viestiini elämäni suurinta surua, nimittäin lapsettomuutta ja kokemaani keskenmenoa. Olinkohan alitajuntaisesti sivuuttanut koko jutun taka-alalle? Nimittäin tänä aamuna sain hillittömän itkukohtauksen (erään tv-sarjan " innoittamana" , jossa keskosvauva kuoli), ikävöin menetettyä vauvaamme aivan kamalasti. Keskenmenosta on kohta kaksi vuotta, mutta silti se näköjään sattuu ja ikävä syntymätöntä lasta kohtaan on kova. Voin vain kuvitella sinun tunteitasi, hjo-85, kun olet menettänyt esikoisesi...Ihanaa, että uusi vauva on tulossa, mutta uskoisin sen myös pelottavan sinua. Voimia sinulle ja iloa kuitenkin uudesta lapsesta! Ei se esikoista korvaa, eikä se ole sen tarkoituskaan, mutta te saatte lapsen ja se on mahtavaa! =)

Saatatte ihmetellä, että miten niin kärsin lapsettomuudesta, kun alkuperäisessä viestissäni mainitsen kuitenkin lapsen. Meillä on aivan ihana, suloinen ja rakastettava lapsi, joka ei ole biologisesti meidän. Tämä tyttö on tuonut mahtavaa ilon elämäämme ja voihan se olla myös syy siihen, miksi en " muistanut" mainita eilen lapsettomuudestamme. Ilo tästä tytöstä voittaa surun, ja niinhän se pitää ollakin. Vaikka suren toki välillä bio-lapsettomuuttammekin.

Tässä taas tämänhetkisiä ajatuksiani. Kirjoitelkaa, hyvät ihmiset, lisää kokemuksianne! On helpottavaa lukea, että muitakin ahdistuksen kanssa kamppailevia löytyy...



=) Maahinen

mutta jos ne rajoittat ja hallitsevat elämää, hakekaa ihmeessä apua!! Ja etenkin, jos synnytys lähellä! Elämä muuttuu ja hormonitasapaino järkkyy, joten alttius synnytyksen jälkeiseen masennukseen on suuri, jos jo raskausaikana on ollut ahdistusta. En siis halua pelotella ja luoda kauhukuvia, vaan kannustan hakemaan apua. Joillekin jo vertaistuki auttaa, mutta ei kaikille. Mielen möykyt olisi hyvä saada purkaa ammattilaisen kanssa. Terveyskeskuksen kautta ainakin pääsee hoitoon. Soittaa voi myös paikalliseen mielenterveystoimistoon. HAKEKAA APUA, KUN VIELÄ OLETTE TOLPILLANNE!!!

Syövän pelko hallitsee mun elämää päivittäin. Sunkin blogista luetuista oireista sain taas lisää mietittävää...:-/

enkä tunteella toimiva. Kaikki mitä teen niin siihen vaikuttaa tunteet, ja saa minut välillä ahdistuneeksi. Esim. Mieheni vaihtoi keväällä työpaikkaa ja sai paljon parempaa palkkaa, ja tietty tulin mustasukkaiseksi ja ahdistuneiseksi kun hän vietti niin paljon aikaa työpaikallaan ja iltariennoissa. Sitten kaksi päivää sitten hän sanoi että pitäisi vaihtaa autoa, olen niin kiintynyt vanhaan autoomme että olen taas masentunut, juuri kun elämä näytti taas kivalta ja olin aloittanut kuntoilun ja terveellisen ruokavalion, ja siihenhän se sit lopahti....olen tässä muutenkin työstänyt äitini imusolmukesyöpädiagnoosia pari vuotta(ei voida parantaa) sekä auttanut mieheni pois itsemurha-aikeista. Olen yrittänyt olla vahva 5-7 vuotta mutta nyt ilmeisesti se rupeaa näkymään, alan murtua. Mut on kans opetettu kiltiksi tytöksi joka ei saa sanoa ei ja mä oon siis aina ollu valmis auttamaan ja uhraamaan itseni.