Lapsettomat: mikä lapsiperhe-elämässä vaikuttaa epämiellyttävältä?

Ei varsinaisesti mikään. Kaikki lapselliset ystäväni ja sukulaiseni vaikuttavat oikein onnelliselta. Ei vain ole minua varten. Olen aina tiennyt jollain alitajuisella tasolla olevani luotu "suurempiin kuvioihin". Ja ei, tätä ei tarvitse ottaa niin, että pidän lapsiperhe-elämää jotenkin pienenä tai vähäpätöisenä tai vähättelen lasten tuomaa onnea. On kuitenkin esimerkiksi uravalintoja, joihin lapset eivät välttämättä sovi. Tai sanottaisiinko vaikka näin, että rakastan olemattomia lapsiani niin paljon, etten halua niitä tällaiseen elämään :)

Oman ajan vähyys, vauva-ajan valvomiset ja kotona olo lapsen kanssa, matkustamisen hankaluus isommalla porukalla, isomman asunnon hommaaminen, isompi auto ehkä kaksikin jos pitää hakea hoidosta tms, rahaa kuluu paljon enemmän ja siten jää vähemmän muuhun käyttöön, vastuu, huolehtiminen. 

- Oman ajan puute. Minusta tuntuu jo nykyään parisuhteessa välillä, ettei omille menoille ja yksinololle ole riittävästi aikaa työelämän ja avioliiton ristitulessa, vaikka mieheni kanssa mielelläni aikaa vietäkin. Mistä omaa aikaa revitään sitten, kun molemmissa punteissa on vaahtosammutin vaatimassa huomiota, hirvittää.

- Kodinhoidollisten toimenpiteiden lisääntyminen. Pystyn pitämään yllä perussiisteyttä, mutta välillä senkin kanssa laiskottelen, vaikka toisaalta sotkuisuus ahdistaa. Sotkevat lapset aiheuttaisivat varmasti hermojani koettelevaa kaaosta, jonka siistimiseen en kuitenkaan niin helpolla kenties löytäisi arjessa energiaa. Vaipanvaihdot tms. eivät haittaa yhtään, vaan se, että kodinhoitoa ylipäätään tulee moninkertaisesti (kuvittelen).

- Lapsentahtisuus kaikessa. Olen vähän kärsimätön ja ex tempore -luonteinen ihminen. Näen mielikuvissani turhautuvani, kun jokainen lähteminen ja aktiviteetti pitää miettiä uhmaikäisen aikataulujen mukaan tai kun myöhemmin lapsen pianotunnit/jalisreenit/mikälie alkaa asettaa omille menoille entistä tiukempia reunaehtoja.

- Yöunien menetys. Olen väsyneenä herkkäitkuinen ja -hermoinen. Työkavereiden 4-5-vuotiaat lapsetkin heräävät vielä miltei joka yö. Mietin kauhulla vajaan 10 vuoden vähäunisuutta (jos saisi useampia lapsia).

Toisaalta, kaikkeen oppii. Parisuhteessakin aluksi aiheuttivat kiistaa erilaiset näkemys- ja luonne-erot, mutta keskustelemalla olemme päätyneet kohtuu harmoniseen eloon. Varmaan sitä kehittyisi näissäkin asioissa (paitsi ehkä tuossa unijutussa).

Emme ole vielä miehen kanssa varmoja, haluammeko lapsia, ja milloin.

[quote author="Vierailija" time="08.10.2013 klo 17:54"]

Mulla on ollut aikoinaan ehkä ihan noi kaikki argumentit miksi en halua lapsia. Sitten kun lapsi kuitenkin vain tuli, oli minusta kaikkein vaikeinta jakaa omaa tilaani lapsen kanssa. Minulla on aina ollut aika laaja henkilökohtainen tilantarve ja koen toisen ihmisen läheisyyden usein tunkeiluna. Tämä oli siis alkuun se suurin ongelmani, varsinkin kun pienet lapset ovat iholla koko ajan. Pikkuhiljaa sitä on kuitenkin vuosien myötä mukautunut, eikä lapsi (joka on jo 12) tunnu enää tunkeilijalta, vaan hyvin luontevalta ja olennaiselta palaselta mun elämässä. Mutta toisaalta, ei hän enää myöskään roiku minussa kiinni vuorokauden ympäri.

[/quote]

1. Ei Suomessa lapsia "vain tule" kuin erittäin harvinaisissa poikkeustapauksissa.

2. Mukautuminen vuosien myötä tilanteeseen, joka ei ole ollenkaan omien tarpeiden mukainen, on osoitus ihmisen psyyken tavattomasta sopeutumiskyvystä mutta ei  useimpien mielestä varsinaisesti mitenkään tavoiteltava elämänpolku.

En halua, että elämääni tunkeutuu vieras ihminen, jonka hoitamisesta, suojelemisesta, elämän järjestämisestä ja rahoittamisesta olen vastuussa. Kuinka moni ottaisi kodittoman ihmisen asumaan luokseen ja auttaisi jaloilleen parinkymmenen vuoden projektina? Se olisi oikeasti jalo ja merkityksellinen teko, mutta harva tuollaiseen kuitenkaan ryhtyisi

Hyvä kysymys! Vaikka mikä...

Ensinnäkin se koko lapsen ehdoilla eläminen ja julmettu rahanmeno. Se että matkustaminen vaikeampaa ja sekin pitää tehdä lapsen ehdoilla, se että lapseen menee kaikki raha, itselle ei jää mitään (näin kävisi mulle, jos mulla olisi lapsia, koska olen luonteeltani todella uhrautuva, epäitsekäs ja muihin ihmisiin tuhlaava mieluummin kuin itseeni -- siksi on tärkeää, että huolehdin itsestäni, pysyn itsellisenä ja pidän kynsin hampain kiinni vähästäkin itsekkyydestäni!).

Kiire, stressi, pitä tehdä lasten kanssa paljon asioita, joita ei voi sietää ja jotka eivät itseä ollenkaan kiinnosta tai peräti tylsistyttää kuoliaaksi (esim. leikkipuistoissa pyöriminen, tylsät huvipuistolaitteet, typerät lastenelokuvat ja kamala lastenlaulujen kailotus -- nämä tosin kaikki itselleni tuttuja lastenhoitajan työstä, mutta onneksi se on vaikn työtä, vapaa-ajallani olen turvassa tältä kaikelta!).

Stressi siitä, että on vastuussa täysin toisesta ihmisestä (teen tätä työkseni, ei kiitos enää vapaa-ajalla!), joutuu koko ajan vahtimaan ja hoitamaan. Omien ongelmien lisäksi ratkottavaksi tulisi lapsen ongelmat, esim koulussa, päivkodissa, naapurustossa.

Se kun lapsi rajoittaisi menemistä.. määrittäisi unirytmin viikonloppunakin...

[quote author="Vierailija" time="08.10.2013 klo 17:09"]

Vaikea keksiä sellaista asiaa joka ei vaikuttaisi epämiellyttävältä.

[/quote]

Sama.

Ehdoton ykkönen: melu

Hyvänä kakkosena tulee univaje, muu yleinen levottomuus, jatkuva läsnäolon vaatimus (jos hetkeksi onnistuu keskittymään vaikka kirjaan, yleensä sillä välin joku sitten ehtikin tehdä pahojaan). 

Kolmosen räjähdysmäisesti kasvava tylsintä ylläpitohenkisten kotitöiden määrä. 

Haluaisin silti saada lapsia, en oikeastaan edes tiedä miksi. 

Tota noin, no ensinnäkin olisin halunnut elää "lapsiperhe-elämää", mutten voi saada lapsia. Nyt yritänkin tunnistaa lapsiperhe-elämän huonoja puolia, kun kerran en pääse siitä osalliseksi.

- ei saa nukkua aamulla pitkään, eikä saa välttämättä viettää miehen kanssa kiireettömiä aamuhetkiä edes viikonloppuisin

- ei voi niin helposti matkustella ja aikaa ei ole niin paljon omiin menoihin ja harrastuksiin

- ei voi panostaa itseensä eli rahat menee lasten vaippoihin, lastenruokiin, vaatteisiin ja leluihin, ynnä muuhun, mitä lapsi tarvitsee ja myöhemmin keksii tarvita

- työstä stressikiire kotiin laittamaan ruokaa, siivoamaan ym.

- lasten harrastuksiin kuskaamista joka viikonpäivälle lapsiperheiden kertomusten mukaan

- itkupotkuraivareita ym. ikäviä juttuja ja huolta monesta asiasta

- yleisesti 20 vuotta lapsen ehdoilla elämistä tilanteessa kuin tilanteessa

Keksimällä keksittyjä, mutta yritän näin työstää tahatonta lapsettomuuttani. Täytyy vielä todeta, että suuri osa lapsiperhe-elämän huonoista puolista ei ole itselläni edes tiedossa. Myöskään kaikki hyvät puolet eivät ole tiedossani ja hyvä niin.

-Se, että siinä lapsessa on niin kiinni. Vaikka lapsella olisikin isä perheessä niin äiti nyt vaan on se primäärihuoltaja. En halua, että kukaan on minusta niin riippuvainen kuin lapsi olisi.

-Vastuu, en jaksaisi sitä vastuun määrää.

-Riittämättömyyden tunteet.

-Pelko siitä, että en osaisi kasvattaa lapsesta kunnollista ihmistä terveellä itsetunnolla jne varustettuna.

-Pelko siitä, että lapsen arvomaailma poikkeaisi radikaalisti omastani.

-Pelko siitä, että lapsi olisi erityislapsi joka vaatisi todella paljon ja johon väsyisin alta aikayksikön.

-Pelko siitä, että lapsi ei ottaisi tosissaan sitä, että geeneillään ei kauheasti kannattaisi käyttää alkoholia. Vanhempani ovat alkoholiongelmaisia sekä osa isovanhemmista oli myös, en jaksaisi enää ripiittiä lapsuudestani alkoholiongelmaisten taholta. (Itse en käytä alkoholia lainkaan).

-Pelko siitä, että lapella olisi mielenterveydellisiä ongelmia/persoonallisuushäiriö. Vanhemmillani noita on roppakaupalla, enkä jaksaisi tästäkään asiasta ripiittiä enää.

Kavereiden perheitä sivusta seuratessani olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten hidasta ja vaivalloista pienten (ja vähän isompienkin) lasten kanssa on liikkua ja tehdä juttuja. Kaikki on kauhean suunnittelun ja järjestämisen takana, ja kiukutteleva uhmis tai nälkäinen vauva voi yhtäkkiä pilata kaikki suunnitelmat. Itse olen tottunut siihen, että päätän mennä jonnekin ja sitten menen. 

Ne lapset.

Lika. Suomessa on suttaisia lapsia.

[quote author="Vierailija" time="08.10.2013 klo 18:10"]

En halua, että elämääni tunkeutuu vieras ihminen, jonka hoitamisesta, suojelemisesta, elämän järjestämisestä ja rahoittamisesta olen vastuussa. Kuinka moni ottaisi kodittoman ihmisen asumaan luokseen ja auttaisi jaloilleen parinkymmenen vuoden projektina? Se olisi oikeasti jalo ja merkityksellinen teko, mutta harva tuollaiseen kuitenkaan ryhtyisi

[/quote]

Tämä on ihan hyvä rinnastus. Juuri tällä tavalla suhtaudun ajatuksiin lasten hankkimisesta. Lapset vielä käyttäytyvätkin kuin humalaiset... :D

Melu, huuto ja mekastus. Kurittomuus. Laiskuus (vaaditaan kyyditettäväksi ovelta ovelle, vaikka ainakin isoimmissa kaupungeissa joukkoliikenne vielä toimii). Nuo nyt ainakin päällimmäisinä tulevat mieleen, miksi lapset aiheuttavat kauhun- ja inhonvärinöitä selkäpiissäni.

sori että tulen perheellisenä teidän lapsettomien ketjuun, mutta haluan kommentoida sitä, joka sanoi että haluaa suojella lapsiaan omalta elämäntyyliltään eikä siksi tee lapsia. Täytyy sanoa, että erinomaisen fiksusti sanottu. Minä olen aika usein vähän vähemmän täydellinen äiti, suoraan sanottuna joskus ihan surkea, ja jos tämän olisin tiennyt ts. kuinka huono äiti voin stressin ja väsymyksen keskellä olla, olisin jättänyt lapset tekemättä. Minä siis kuvitellin etukäteen olevani oikein erinomainen äiti... Kun lapset ovat tässä, heitä tietysti rakastaa ja tekee parhaansa että olisi hyvä ihminen, mutta olisin elänyt ihan onnellista elämää ilman lapsiakin, ja monella tapaa olisin varmaan kokenut elämää vähän eri tasolla. 

[quote author="Vierailija" time="09.10.2013 klo 17:12"]

Lika. Suomessa on suttaisia lapsia.

[/quote

no meneppäb sitten  afrikkaan

[quote author="Vierailija" time="08.10.2013 klo 16:34"]

Moni on sanonut, ettei halua lapsia, koska lapsiperhe-elämä ei lainkaan kiinnosta. Haluaisin kuulla, mitkä piirteet siinä erityisest olisivat vastenmielisiä. Tarkoitus ei ole kiistää kenenkään kokemusta tai haastaa riitaa. Ymmärrän enemmän kuin hyvin, ettei lapsiperhe-elämä ole kaikkia varten.

[/quote]

Ei se, että en halua itse lapsia tarkoita, että lapsiperheet olisivat mielestäni vastenmielisiä. Lähes kaikilla ystävilläni n vähintään yksi tenava, joista tykkään ja leikin heidän kanssaan mielelläni kun tavataan. Ovatko sinusta sellaiset ihmiset, joiden elämässä jokin aspekti on toisin kuin sinulla, vastenmielisiä?

Minä olen spontaani, vapaudesta ja rauhasta ja omasta ajasta nauttiva, monesta asiasta kiinnostunut nainen ... ja myös pienten lasten äiti. Ja voin sanoa että monet teidän peloistanne tai ahdistuksistanne lapsiperheiden elämän suhteen ovat täysin totta. Lasten huutavat, eivät anna olla rauhassa, sotkevat, sitovat. Ja se on ahdistavaa. Välillä kun pääsen suihkuun tai salille olen NIIN helpottunut että saan olla edes hetken yksin. :)

Vierailija kirjoitti:

Minulle esimerkiksi nämä tuntuvat vaikeilta: liikaa ihmisiä samassa tilassa, liian levotonta. Lapset ovat koko ajan läsnä, ne pitävät ääntä lähes tauotta, ne pitää ottaa koko ajan huomioon. Lapset sotkevat ja erittävät vastenmielisiä aineita. Niitä ei voi jättää yksin moneen moneen vuoteen, kaikki matkat ja harrastusmenot pitää ajoittaa ja muokata niiden mukaan. Lasten kanssa joutuu pitämään yhteyttä pakosta moneen paikkaan: neuvolaan, päiväkotiin, kouluun. Joutuu seuraamaan asioita jotka ei yhtään kiinnosta. Yöunet häiriintyvät pitkäksi aikaa.

 

Tiedän olevani itsekäs, ja siksi en aiokaan hankkia lapsia.

 

 

 

INDEED!!!! 

 

Voiko tuota enään paremmin määritellä