Lapsettomat: mikä lapsiperhe-elämässä vaikuttaa epämiellyttävältä?

Kakkavaipat, oksennustaudit ja ripulit. Yök.

Minulle esimerkiksi nämä tuntuvat vaikeilta: liikaa ihmisiä samassa tilassa, liian levotonta. Lapset ovat koko ajan läsnä, ne pitävät ääntä lähes tauotta, ne pitää ottaa koko ajan huomioon. Lapset sotkevat ja erittävät vastenmielisiä aineita. Niitä ei voi jättää yksin moneen moneen vuoteen, kaikki matkat ja harrastusmenot pitää ajoittaa ja muokata niiden mukaan. Lasten kanssa joutuu pitämään yhteyttä pakosta moneen paikkaan: neuvolaan, päiväkotiin, kouluun. Joutuu seuraamaan asioita jotka ei yhtään kiinnosta. Yöunet häiriintyvät pitkäksi aikaa.

Tiedän olevani itsekäs, ja siksi en aiokaan hankkia lapsia.

En usko, että maailmasta on tulossa sellainen paikka, että lapseni voisivat elää täällä hyvän elämän, siksi en ole hankkinut lapsia.

Itse lapsiperhe-elämän jokainen perhe/pariskunta varmaan muokkaa ainakin jossain määrin itsensä näköiseksi, joten se ei mielestäni ole ongelma. Toki siinä on pakollisiakin osasia, mutta kakkavaipat ja muut ovat ohimeneviä vaiheita.

Minulle vastenmielisintä ovat perheet, jotka näyttävät olevan vastentahtoisesti liikkeellä isoimmalla mahdollisella kokoonpanolla. Lapset väsyvät, vanhemmat hermostuvat ja alkavat lopulta tapella keskenään. Itse en jaksaisi alituista tappelua.

Toinen varsin yleinen piirre on, että vaimo on mielestään absoluuttinen totuus lapsenkasvatukseen liittyvissä asoissa ja miehestä on vain äidin jatkeeksi eikä lapsia voi koskaan jättää yksin isän vastuulle. itselleni tuo on vastenmielinen ja absurdi tapa ajatella ja käytännössä tarkoittaisi sitä, että äidin mielestä mies olisi kykenemätön hoitamaan lapsiaan, jos äidille tapahtuisi jotain.

No, eiköhän jokainen meistä äideistä ole joskus ollut lapseton ja tullut lapsiperhevierailun jälkeen korvat soiden, v-käyrä taivaassa ja ollut vaan onnellinen, ettei oma koti ole täynnä kirkuvia ipanoita joilta ei saa hetken rauhaa.

Minua ärsytti lapsiperheen elämässä (lapsettomana) se tolkuton säätäminen pikkuasioissa, se että aikuisilla ei näyttänyt olevan mitää organisointikykyä oikein missään perheessä, ja yhtään lausetta ei voinut sanoa loppuun niin ettei siinä välissä olisi selvitetty lasten kanssa elämää suurempia asioita, kuten että Miko sanoi Ronjaa vessanpytyksi. Säätäminen ärsyttää yhä edelleen, oikeastaan se ärsyttää sitä enemmän mitä kauemmin sitä on joutunut harrastamaan. Alussa kun sitä ajatteli, että kun lapset kasvavat, niin tappelut vähenee ja oppivat pitämään huolta tavaroistaan mut ehei, niin ei taidakaan käydä...

Pakko ylläpitää säännöllistä ja terveellistä elämänrytmiä ei houkuttele. Nykyinen elämäntapani on hieman liian epäterveellinen ollakseen esimerkiksi lapsille. (En silti ole mikään renttu, vaan käyn säännöllisissä päivätöissä.) Haluan tavata usein ystäviäni ja harrastaa, ainakin lapsuudenkodissani vietettiin aikaa enimmäkseen perheen ja suvun kesken. Eli miellän lapsiperhe-elämän sellaiseksi, että aikaa vietetään lähinnä sen perheen kesken, kun minä taas haluan elää laajemmassa sosiaalisessa piirissä.

Ja sitten on tietysti ne lapset. En halua viettää pidempiä aikoja lasten kanssa.

http://www.vauva.fi/keskustelu/3863502/ketju/miksi_et_halua_lapsia

Kaikki :)

- Yövalvominen

- Oman rauhan täydellinen puute: et voi lukea, puhua puhelimessa, katsoa tv:tä tai surffata netissä silloin kun haluat, koska joku on koko ajan vaatimassa huomiota ja/tai tarvitsemassa jotain.

- Työpäivän jälkeen ei voi rauhassa rentoutua kotona, vaan lapsille pitää laittaa ruokaa, niiden kanssa pitää leikkiä, ne pitää pestä ja nukuttaa jne. Omaa aikaa ennen nukkumaanmenoa ei jää juuri lainkaan.

- Lomat on pidettävä koulujen loma-aikoihin, ei silloin kun itseä huvittaa.

- Matkustamisesta tulee julmetun vaikea ja kallis operaatio.

- Lapset sairastavat usein ja töistä on jäätävä sen takia pois.

- Lapset eivät puhu normaalilla äänellä, vaan kiljuvat/itkevät. 

Tässä vain muutama syy siihen, miksi ajatuskin lapsiperhe-elämästä kammottaa ja ahdistaa minua. Jätän sen suosiolla niille, joilla on paremmat hermot ja pitempi pinna kuin minulla.  

Vaikea keksiä sellaista asiaa joka ei vaikuttaisi epämiellyttävältä.

Vaikea keksiä sellaista asiaa joka ei vaikuttaisi epämiellyttävältä.

Minua pelottaa luopua kaikesta omasta ajasta ja harrastukistani ja matkustelusta. Haluan kyllä lapsia mutta nämä asiat pelottaa. 

Niin, lapsiperhe-elämä ei kiinnosta. Se ei tarkoita, että pitäisin sitä vastenmielisenä.

Vastaan siis, ettei lapsiperhe-elämässä ole mitään vastenmielistä, se vain ei kiinnosta minua. On monia asioita, joista en ole kiinnostunut. Tällaisia ovat esimerkiksi jääkiekko, hevoset, BB ja lapset.

Vastuu, ajankäyttö ja lomat pitää suunnitella lasten mukaan, ei voi tehä ex-tempore reissuja tms, eikä kiinnosta vauva ja pikkulapsiaikojen yöheräilyt jne.

Siitä omasta ajasta on tosiaan turha haaveilla. Sitten harvoin jos lapsi on jossain muualla, niin vartin päästä tulee soitto että se oksentaa/sattuu/loukkaantui/kuumeilee/whatever. Eli ne omat menot on joka tapauksessa peruttava.

- Se, että ei saa enää olla yksin. Olen aina ollut hieman erakkomainen, kaipaan paljon omaa aikaa. 

- Se, että joutuu koko ajan huolehtimaan toisesta, katsomaan ettei satuta itseään, muistaa sen puolesta ruoka-ajat ja nukkumiset, käyttää lääkärissä ja neuvolassa. Eli täysi vastuu toisesta ihmisestä. 

- Ylipäänsä se, että joku kaipaa jatkuvaa huomiotani.

- Ura kärsii äitiyslomista ja myöhemminkin lasten sairasteluista ym. 

- Ex tempore -elämä vähenee huomattavasti. 

Ja siis haluan kyllä lapsia, mutta nuo em. asiat hieman huolestuttavat. Olen silti valmis ottamaan riskin. :) 

- Se, että ei saa enää olla yksin. Olen aina ollut hieman erakkomainen, kaipaan paljon omaa aikaa. 

- Se, että joutuu koko ajan huolehtimaan toisesta, katsomaan ettei satuta itseään, muistaa sen puolesta ruoka-ajat ja nukkumiset, käyttää lääkärissä ja neuvolassa. Eli täysi vastuu toisesta ihmisestä. 

- Ylipäänsä se, että joku kaipaa jatkuvaa huomiotani.

- Ura kärsii äitiyslomista ja myöhemminkin lasten sairasteluista ym. 

- Ex tempore -elämä vähenee huomattavasti. 

Ja siis haluan kyllä lapsia, mutta nuo em. asiat hieman huolestuttavat. Olen silti valmis ottamaan riskin. :) 

Meteli. Lasten äänet ovat jotakin, joka saa minut voimaan fyysisesti pahoin. Oksettaa, pyörryttää, vituttaa ja raivostuttaa. Käteni tärisevät, hermostun ja joskus tekisi mieli vaientaa ne vaikka väkivalloin.

Hajut. Eritteet ja lika.

Vaatimus jatkuvasta läsnäolosta.

Pidän elämästäni liikaa. Teen makeeta duunia upeassa ja lämpimässä maassa. Treenaan viisi kertaa viikossa. Juhlin kaksi iltaa viikossa. Upeita kavereita sekä vastakkaisen sukupuolen edustajia elämässäni useampi, ei mitään vakavaa mutta todella hauskaa - seksielämä toimii. Matkustan paljon ja saan nähdä uusia lokaatioita. Pystyn reagoimaan ja tekemään uusia asioita siten kuten haluan. Voin ajaa kaksiovisella coupella.

Minuakin häiritsee oman vapauden rajoittuminen. Minä en tule ikinä itkemään sitä, ettenkö pääsisi edes vessaan rauhassa, ilman että kukaan rynkyttää ovea. Tätä olen perheellisiltä kuullut muutamaankin otteeseen ja tulin asiasta todella ahdistuneeksi jo pelkän ajatuksen tasolla.

Mulla on ollut aikoinaan ehkä ihan noi kaikki argumentit miksi en halua lapsia. Sitten kun lapsi kuitenkin vain tuli, oli minusta kaikkein vaikeinta jakaa omaa tilaani lapsen kanssa. Minulla on aina ollut aika laaja henkilökohtainen tilantarve ja koen toisen ihmisen läheisyyden usein tunkeiluna. Tämä oli siis alkuun se suurin ongelmani, varsinkin kun pienet lapset ovat iholla koko ajan. Pikkuhiljaa sitä on kuitenkin vuosien myötä mukautunut, eikä lapsi (joka on jo 12) tunnu enää tunkeilijalta, vaan hyvin luontevalta ja olennaiselta palaselta mun elämässä. Mutta toisaalta, ei hän enää myöskään roiku minussa kiinni vuorokauden ympäri.