Kotiäitiys ja itsetunto

Nyt vaan reippaasti liikkeelle ja aikuisten ihmisten ilmoille. Babyt hoitoon ja baanalle.

viikko sitten töihin. On se totta, että on ihan kiva, kun omalle tilille tulee itse tienattua rahaa (enemmän kuin se surkea hoitolisä). Pääsee ihmistenilmoille. Aloitin samalla myös kuntosalilla käynnin kun lapset ovat hoidossa.

Kun on koko ajan kotona ja vastaa vain toisten hyvinvoinnista ja pistää jatkuvasti omat tarpeet ja toiveet taka-alalle, niin kai se näkyy vähitellen niin, että tulee tunne ettei ole oikeasti tärkeä. Tervettä itsekkyyttä peliin. Sinullakin on oikeus omiin menoihin työpäivän (kotona) jälkeen. :)

ikävuoteen saakka. Tiesin, että tämä on parasta, mitä voin lapselleni antaa. Töihin en ikävöinyt, mutta puuttuvat ihmissuhteet tekivät minut todella yksinäiseksi. Toisekseen, kun tapasin ystäviäni, en osannut puhua kuin lapsesta. Toisaalta minulla oli tarve " piiloutuakin lapseni taakse" eli tapasin muita äitinä; oli kai pelottavaa tulla äitiyden takaa esille.



Lapsen ollessa vuoden läksin seurakunnan perhekerhoon, mikä virkisti.

Mutta puolen vuoden kuluttua siitä halusin jotain aivan omaa: aloitin radikaalisti aivan uudet harrastukset, avantouinnin ja harrastajateatterin.

Niistä sain pontta elämääni ja olin ihmisten ilmoilla aivan omassa jutussani.

Saunan lauteilla jutut menivät vielä lapseen, mutta teatteriharrastuksessa sille ei yksinkertaisesti ollut tilaa.



Jälkeenpäin ajatellen en varmaankaan olisi näitä harrastuksia aloittanut muussa elämäntilanteessa.



Koeta Sinäkin päästä liikkeelle tuntemaan toisenlaista elämäniloa. Näin osaat katsoa kotiäitiyttäkin uusin silmin. Se on arvokkainta, mitä voi elämässä olla.

Hei,



olen tosi työorientoitunut ihminen: ikäänkuin harrastuksistani kehkeytyi minulle (mieluinen) ammatti, joten työni ja ammattini on minulle enemmän kuin vain työtä - joskin tällä alalla vakkarityötä ei juuri ole.



Olen ollut kotona vasta vajaan vuoden (pari kk. ennen synnytystä oli pakko lopettaa työt, kun kaikenlaista raskauden aihettamaa sairautta), ja itsetunto kyllä heittelehtii. Varsinkin, kun olen pätkätyöläinen ja tiedossa on vain vanhempainvapaan jälkeen ensi kesäksi 3 kk pätkä.



Asia, joka minua auttaa pitämään pääni kasassa, on yhteiskunnallinen aktiivisuus ja toimiminen poliittisissa järjestöissä. Siellä saan olla edes pari tuntia viikossa aikuinen aikuisten seurassa ja tuntea olevani hyödyksi *toisella* tavalla kuin kotona.

Nyt ns. toisella kierroksella olen ehkä vähän enemmän itsekkäämpi. Esikoisen kanssa olin ihan varmaan jo masennuksenkin partaalla... Nyt olemme vieneet lapsia enemmän mummolaan yökylään tai mummi on tullut meille hoitamaan (kiitos lähellä asuvien mummin ja vaarin, jotka vielä haluavat lapsia hoitaa).



Olen paljon iloisempi, touhukkaampi yms., kun vain olemme miehen kanssa antaneet parisuhteelle enemmän kahdenkeskistä aikaa. Kummallakin omia menoja silloin tällöin ja mikä tärkeintä (ainakin meillä), että mies saa tuntea olevansa tasavertainen lastenhoidossa. Mies jää mielellään lasten kanssa kahdestaan viikonlopuksi, jos haluan viettää tyttöjen kesken viikonlopun shoppaillen, juoruten ja saunoen. Sama myös tietysti toisinpäin, että mieskin pääsee tuulettumaan.



En varmaan voisi olla onnellisempi tällä hetkellä...miehen kanssa suhde on tasapainoisella pohjalla ja ihanan uhmaiset lapset. Kun vaan muistaisi ja saisi pitää tilanteen jatkossakin tälläisenä...Nyt olen melkeinpä innokkaampi jäämään kotiin lasten kanssa kuin esikoiselta olin. Mutta ei se helppoa ole, miehen puhumaan saaminen oli työn ja tuskan takana, mutta niinkuin mies on sanonut, että ei siitä vaimon pajatuksesta muuten selviä kuin puhumalla :-D Ja on se vaikeaa heikkoina hetkinä tunnustaa itselle tai miehelle, että en jaksa...tuntuu, että tänäpäivänä olisi oltava MINÄhyvä-äiti, MINÄhyvä-urapuurtaja, MINÄhyvä-rakastaja yms...ja katinkontit...minä olen ihan hyvä tavis äiti, jolla menee hermot välillä, stressaa turhanpäiväisestä jne...



olipahan sekava sepustus, mutta lippu korkealla kotiäidit ja kaikki muutkin äidit!!

Olen ollut kotona,9kk opiskelu- ja 9kk töissäoloaikaa lukuunottamatta,nyt pian kymmenen vuotta (huhhuh!!!).Täytyy sanoa että välillä on ollut niitä huonoja päiviä/viikkoja,jopa kuukausia,mutta kyllä silti hyvät asiat mieleen putkahtaa useimmin.Teen tämän täysin omasta tahdostani,muutenhan tuskin onnistuisikaa!Viihdyn hyvin kotona,tekemistä riittää,askareet saa tehdä omassa tahdissa ja lasten kanssa kyläilemme paljon.Tosiaan,hyvät ystävyyssuhteet on kultaakin kalliimpia!Ja pienet omat hengähdyshetket!Niitä kannattaa vaalia.

Itse olen ylpeä kotiäitiydestäni!

Tänne on tullu jo paljon hyviä vastauksia ja just semmosia mitä itellekkin tuli heti mieleen! Eli ylös ulos ja lenkille.. mulle omat harrastukset (kuntosali, jumppa ja lenkkeily) on ehdottomia henkireikiä ja itsetunnon kohottajia. On hieno huomata jumpassa että on ihan samalla tasolla muitten naisten kanssa, vaikka omasta edellisestä synnytyksestä on vajaa 2v ja reilun kuukauden päästä on uuden vauvan laskettu aika:) Lisäksi pidetään miehen kanssa kiinni siitä, että meillä on tarpeeksi kahdenkeskistä aikaa. Erittäin rentouttavaa on lähteä kylpylään viikonlopuksi. Siellä saa olla pelkästään puoliso, äidin roolin saa jättää kotiin! Meillä asuu molempien vanhemmat aika lähellä, ja hoitavat mielellään lapsia. Ottavat myös yökylään. Joskus ollaan kahdestaan yötä kotona ja lapset mummolassa. Sekin on muuten aika hienoa, illalla voi vaikka lukea rauhassa toisen kainalossa ja aamulla saa syödä aamupalan rauhassa!

Mutta kyllä tuo itsetunto välillä meinaa olla pikkusen laskusuunnassa... Tuntuu että ihmiset ei tiiäkkään mitä kaikkea osaan kun oon " vaan" kotona!

Voimia sulle ja parisuhteelle!!!