Kotiäitiys ja itsetunto
Pakko purkaa jonnekin tätä masentunutta oloa. Olen tässä viimeisten parin kuukauden aikana huomannut, miten on itsetunto nollassa. Lapsia on kaksi ja yhteen putkeen olen nyt ollut 2v kotiäitinä, sitä ennen myös lyhyen jakson ja välissä siis töissä. Liittyykö tämä itsetunnon huononeminen jotenkin kotiäitinä olemiseen, kun jotenkin olen huomannut arvostuksen olevan nollassa tätä työtä kohtaan ja sitten sitä on itsekin alkanut tuntemaan itsensä vähäpätöiseksi? Onko muilla kotiäideillä samanlaisia tuntemuksia? Lisäksi olen onnettoman huono lähtemään mihinkään itsekseni, tajusin, että tämän vuoden puolella en ole hetkeäkään ollut erossa lapsistani. Tietysti itse olen tätä halunnut, enkä raaskisi millään viedä lapsiani hoitoon muualle. Mutta tämäkö on siis hinta? Parisuhteeseenkin olen huomannut tämän asian jo vaikuttavan.
Kommentit (18)
Kovasti näitä asioita ehtii pohtia, kun on kotona. Työn arvostus lähtee itsestä. Ainakin minä olen huomannut, että kun arvostan itse tekemääni työtä on heti parempi mieli ja parempi itsetunto. Itsetuntemuksen osalta varmasti kotiäidit ovat huimasti muita edellä. Harvoinpa sitä tuli mietittyä itseään näin paljon töissä ollessa. MInä olen toista vuotta vasta kotona ja välillä tulee samanlaisia fiiliksiä kuin teillä. En kuitenkaan aio luovuttaa, enkä mennä töihin vaan yritän tehdä olemisestani ja työstäni mahdollisimman palkitsevaa ja pitää välillä potkia itseään, mutta ainahan on välillä parempia hetkiä ja välillä kaikki tuntuu olevan huonosti. Mulla auttaa se, että ohjelmoin etukäteen viikolle toimintaa ja järjestän kavereiden kanssa jonkun iltamenon, vaikka vain kerran kahdessa kuussa, mutta sekin jo auttaa. Ei tämä aina helppoa ole, mutta meidän kohdalla kuitenkin helpompi ja parempi vaihtoehto kuin se, että menisin töihin.
Ihanaa, että täällä voi puhua näistä jutuista ja huomata, että on kohtalotovereita. Onneksi pian on kevät ja silloin mielikin ylempänä auringon mukana :).
Tosi ihanaa lukea, että muillakin on samoja kokemuksia kuin mulla. Itse olen ollut kotona vuoden ja neljä kuukautta. Menen ensi kuun lopulla töihin. Kamalan vaikea päätös mennä töihin, mutta meillä asuntolaina painaa päälle ja työpaikalla on ollut paljon muutoksia, joten on oman etuni mukaista mennä sinne edes joksikin aikaa vähän niin kuin muistuttamaan itsestäni.
Kotona olen helposti ärsyyntyvä, pahastun kamalan helposti muiden sanomisista. Helposti koen, että minua on kohdeltu esim. jossain virastossa tosi töykeästi. En jaksa pitää yhteyttä kavereihini, esim. soittaminen ja sähköpostin kirjoittaminen tuntuu joskus ihan ylivoimaiselta. Huonoina päivinä tuntuu, ettei elämässäni ole mitään. Lapsi on ihana ja rakastan häntä yli kaiken. Hänelle en raivoa, mutta mieheni saa usein kuulla kunniansa.
Vaatteita en oikein saa ostettua, tuntuu, etten tarvitse mitään, eikä minulla ole juuri mitään tapahtumia, missä niitä pitää. Kotona kuljen vanhoissa lumpuissa, jotka masentavat varmaan lisää.
Uskon, että töihinmeno on hyvä asia, vaikka omatunto soimaa kovasti ja tunnen itseni epäonnistuneeksi äidiksi. Muut äidit ovat niin tyytyväisiä ja iloisia lapsineen. Ja toki töihinmeno pelottaa, osaanko enää mitään jne.
Ihanaa, etten ole ainut, joka on huomannut saman asian! Olen ollut kotiäitinä 2 vuotta ja sitä ennen töissä vuoden ennen ensimmäisen syntymää. Lapsia siis yhteensä kolme 6 kk, 2 v. ja 4,5 v.
Olen todellakin huomannut kotiäiteyden muuttavan minua, itsetunnon kohdalta nimenomaan huonompaan suuntaan. Olen lisäksi kateellinen ja mustasukkainen miehelleni, kun hän käy töissä, työmatkoilla ja työhön liittyvissä illanvietoissa. Olen useimmiten huonolla tuulella juuri tämän takia ja vaikka olen asiasta puhunut miehelleni, ei puhuminen ole vaikuttanut. Eihän sille voi mitään...
Nyt olen päättänyt aloittaa työt syksyllä, vaikka harmittaa viedä vähän yli vuoden ikäinen hoitoon. Työt joutuisin muutenkin aloittamaan lainojen takia.
Tuntuu, että tunnen vain sellaisia kotiäitejä, jotka eivät haluakaan töihin vaan viihtyvät nimenomaan kotona lapsia hoitamassa. Silloin tulee itselle huono omatunto ja miettii onko huono äiti kun ei viihdy kotona. Kiva huomata, etten ehkä sittenkään ole?!
enka kyselemaan muiden mielipiteita kotona olemisestani. Sen olen myos huomannut, etta jos itse unohdan miksi olen kotona lapseni kanssa ja mita se merkitsee lapsellemme ja perhe-elamallemme, ettei molemmat vanhemmat tule rattivasyneina toista kotiin, niin silloin alan antaa liikaa painoarvoa ulkopuolisten (ja joidenkin laheisten) mielipiteille.
Olen ollut reilut 2 vuotta kotiaitina ja alun ahdistuksen ja mitattomyydentunteen jalkeen olen kasvanut aitiyteen ja kotiaitiyteen. Ostan natteja vaatteita, meikkaan ja laitan hiukseni paivittain (no, lipsahduksia tulee), en tallaa mutta en kulje nuhjuisissa verkkareissakaan. Kayn kerran viikossa avoimessa paivakodissa lapsen kanssa ja yritamme kayda silloin talloin uimassa tai kirjastossa. Yritan jarjestaa edes kerran viikossa tapaamisen kaverin kanssa puistossa tai kotonamme.
Suurin syy " selviytymiselleni" monesti niin ankeassa ja yksinaisessa arjessa ainoastaan lapsi seuranani, on ollut iltaopiskelu 2 krt viikossa. Aloitin sen lapseni ollessa 9kk ikainen ja sen myota itsetunto on kohentunut, kun olen saanut kodinulkopuolisia aikuiskontakteja ja myos puheenaiheita tuntuu olevan muitakin myos miehen kanssa kuin vain lapsi sita ja koti tata.
Eli alussa oli kamalaa suoraan sanottuna ja koin tulevani metsapolloksi, mutta kun valilla paasee puidenlatvojen ylapuolelle huhuilemaan, jaksaa kotipesassakin paremmin.
että meitä on muitakin. Olen myös ollut reilu 2 vuotta kotiäitinä ja nyt aloitin opiskelun tammikuussa. Mulla on jo ammatti, mutta 3-vuorotyö ei innosta, riittää kun miehellä on vuorotyö.. Koulupäivät on lyhyitä, sain paljon hyväksi lukuja, koska ala on samansuuntainen. Nyt olisi vakituinen päivätyö auki alaltani ja hain sitä HETI :) Ja kovasti toivon sen saavani. Aloitin jo syksyllä töiden etsimisen ja päädyin opiskelemaan, koska tosiaan seinät alkoivat kaatua päälle. Isompi poika nauttii oikeasti päivähoidossa olosta :) Pienempi vielä totuttelee. Ovat samassa ryhmässä, mikä varmasti helpottaa. Pojat ovat 3,5v ja 1,5v. Kumpikaan ei ole aikaisemmin ollut päivähoidossa.
P.
Meilläkin pätee just tämä:
Lainaus Pirkaleelta:
" Ei kotiäitiys ole aina lapsillekaan paras ratkaisu. Uskon, että esim. omille tenavilleni on parempi viettää aikaa päiväkodissa pedagogisesti pätevien ihmisten kanssa kuin kotona raivokohtauksia saavan äitikullan hellässä huomassa."
Ja nyt pitää lähteä viemään pojat päiväkotiin :)
P.
Kyllä kotiäitiys on vaikuttanut itsetuntoon ainakin jonkin verran. Minulla on 2 lasta, välissä olin töissä ja nyt kotona. Joskus tuntee olevansa aivan tarpeeton koko yhteiskunnassa, vailla mitään merkityksellistä roolia. Kukaan ei huomaa sitä työtä, jota tekee. Toisin olisi jos kävisi töissä. Kaipaan töihin myös sen takia, että saisi vaihtelua, saisi tehdä jotakin täysin omaa " juttua" , näkisi muita ihmisiä jne... Minulla ei ole vakituista työtä, joten toivon sijaisuuksia kunhan nuorempi lapsi vielä hiukan kasvaa. Itsehän tämän on valinnut, kuten nimim Kaarinakin totesi, enkä poiskaan vaihtaisi, mutta kyllä VAIHTELU VIRKISTÄISI!
Jaksamista kaikille kotiäideille!
Eli tuntuu,että vasta koti-äitinä olen oppinut arvostamaan itseäni ja sitä mitä teen. Johtuu ehkä myös siitä, että en ole ainakaan vielä löytänyt täysin omaa alaani. Toki toivon myös jossain vaiheessa löytäväni ammatin, jossa voin toteuttaa itseäni.
Voisin sanoa suorastaan nauttivani tilanteista, joissa saan kertoa olevani koti-äiti, ihmisille, joille se on kaukainen ajatus. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että tuntisin olevani parempi äiti tai ihminen. Olen vankasti sitä mieltä, että toiset ovat enemmän koti-äiti-tyyppiä kuin toiset. Toki joskus huomaa, että itseluottamus kohoaa, kun saa hyvää palautetta jostain aivan muusta kuin lapsiin liittyvästä. Ja kai itsetunto väkisinkin laskee, jos ei elämässä ylipäänsä ole tarpeeksi aikuista seuraa, oli sitten töissä tai kotona.
Olen ollut vasta vuoden kotona ja tarkoitus olisi olla vielä pitkään, mutta välillä iskee sellainen kummallinen, irrallinen olo. Kun ei kuulu mihinkään yhteisöön (mulla ei ole työpaikkaa odottamassa, olen tehnyt sijaisuuksia ennen kotiin jäämistäni). Tää olo iskee varsinkin jos on monta päivää kotona eikä näe muita kuin lasta ja miehenpuolta kun tuo kotiutuu työelämästä.
Jos puhelin ei soi moneen päivään, se tuntuu itsetunnossa;eihän kukaan edes muista, että olen olemassa! Ei välttämättä jaksa edes vaihtaa yöpaitaa päältään koko päivänä, kun eihän mua nää kuitenkaan kukaan! Huh, onneks näitä pahoja päiviä on aika harvoin...mutta silloin tuntuu, että olisi helpompaa olla töissä. Kuitenkin kun punnitsen asiaa tarkemmin, tajuan etten voisi viedä pientä tyttöäni hoitoon. Näkisin häntä vain muutaman tunnin päivässä ja parina vapaapäivänä viikossa. Ei kiitos!
Täytyy vaan yrittää pitää mielessä, kuinka äkkiä tää aika kulkee: kohta tuo pikkuinen on jo iso tyttö. Ja silloin näitä aikoja muistelee ehkä haikeudella...;)
Koen kuitenkin kotiäitiyden yhdeksi elämänvaiheeksi, menen kyllä töihin lasten tullessa tarpeeksi vanhaksi (tosin ikäraja vaikuttaa kokoajan lipsuvan kauemmaksi :). Työpaikkakin on odottamassa, joka helpottaa oloa.
Tämän takia kotiäitiys ei ole koskaan vaikuttanut itsetuntooni. Päinvastoin, haluan lapsia hankittuani keskittyä heihin. Jos olisin töissä, en saisi töitä enkä lapsia hoidettua kunnolla. Eli periaatteessa kotiäitinä olo nostaa itsetuntoani, kun huomaan jaksavani kuunnella yhä uudestaan samat 3v ja 1v poikieni raivarit. Ja kolmas lapsi on tulossa, siitä selvittyäni nostan itselleni todella hattua :)
Asennettani auttaa paljon se, että mieheni arvostaa kotonaoloani. Hän voisi itsekin jäädä kotiin, itse asiassa hän oli kotona 5kk ollessani töissä ennen kakkosen syntymään. Toivottavasti hän jääkin kolmosemme ollessa hieman vanhempi. Hänen tulonsa ovat tosin 4xomani, joten saa nähdä miten onnistuu.
Mutta ihan oikeasti, lasten hoitaminen on vaativaa työtä. Jos sitä jaksaa, niin olisin ennemmin itseeni todella tyytyväinen.
Heippa!
Mina olen ollut kotiaitina nyt kaksi vuotta ja risat. Tama on ollut varsin onnellista aikaa, mutta nyt tuntuu silta etta on aika tuoda arkeen muutakin kuin kakkavaippoja, ruuanlaittoa ja pyykinpesua.
Paatin alkaa opiskelemaan ja hainkin takalaiseen yliopistoon. Ajatuksenani on opiskella osa-aikaisesti ja siten aikaa poissa lapsen luota on vain muutama tunti viikossa ja sen ajan lapsi on appivanhempien hellassa huomassa. Muutoin teen toita lapsen nukkuessa ja viikonloppuisin. Mies kannustaa minua kovasti tassa uudessa projektissa.
Minulle on selvaa, etten halua menna kokopaivaisesti toihin viela pitkaan aikaan (jos vain talous niin sallii, so far so good) mutta JOTAIN oli pakko keksia aivojen hapettamiseksi ja siksi tama opiskelu tuli kuvioihin.
Mina arvostan kotiaitiytta kovasti, mutta en nae sita kovin pitkallisena taipaleena ja siksi on tarkeaa yllapitaa taitojaan. 35-vuotiaat pitka-aikaiset kotiaidit eivat ole ihan hirvean kovaa valuuttaa tyomarkkinoilla...
Minä olen ollut 3 vuotta kotona kahden lapsen (3+ ja 1+) kanssa ja viime sykysisen uudelle paikkakunnalle muuton jälkeen on alkanut kotiäitiys masentaa. Osittain syynä on kyllä nuoremman lapsen levottomat yöt, olen välillä niin väsynyt, että voin melkein huonosti. Harmittaa, että edes yöllä ei saa olla rauhassa, päivistä puhumattakaan. Kaipaan ystäviä, joita en ole vielä uudesta kotikaupungista löytänyt sekä hitusen (en edes paljoa) omaa aikaa, jota ei ole tällä hetkellä yhtään. Ei edes iltaisin, koska nuorempi kukkuu kymmeneen-yhteentoista.
Kokopäivätyöhön en halua kuitenkaan mennä, koska en halua lapsille pitkiä hoitopäiviä. Miehellä on pitkät työpäivät ja se riittää, että toinen vanhemmista on paljon poissa, edes toisen on oltuva tarpeeksi kotona. Osa-aikatyötä etsin täältä uudesta kotikaupungista, mutta sen löytäminen voi kestää, ja lapsillekin pitäisi löytyä ensin hoitopaikka, nekin ovat kuulemma kiven alla. Olenkin miettinyt, että palkkaisin aluksi kerran viikossa kotiin MLL:n hoitajan muutamaksi tunniksi, jotta saisin keskittyä omiin asioihini. Ei työtäkään voi löytää, jos sitä ei ehdi etsiä.
ChaCha:
Mina arvostan kotiaitiytta kovasti, mutta en nae sita kovin pitkallisena taipaleena ja siksi on tarkeaa yllapitaa taitojaan. 35-vuotiaat pitka-aikaiset kotiaidit eivat ole ihan hirvean kovaa valuuttaa tyomarkkinoilla...
Tämä on yksi asia, joka lisää masennustani, pelko siitä, että kun antaa lapsilleen omasta mielestään parasta mahdollista näide nollessa pieniä (läsnäoloa), ei kohta kelpaakaan enää työmarkkinoille. Kolmannesta lapsesta haaveilen, mutta koska olen jo yli 30 niin tuntuu, että pitäisi mennä töihin. Minulla on 2 tutkintoa ja 2 lasta, mutta ei juurikaan työkokemusta.
Osittain juuri tämän vuoksi (ja saadakseni vähän omaa aikaa) etsin osapäivätyötä. Harmittaa, kun Suomessa pitää aina valita joko kokopäiväkotiäitys tai kokopäivätyöpaikka, muutama tunti päivåässä tai pari päivää viikossa - osapäivätöitä on aika vähän tarjolla. Kokopäivätöitä olisin jo saanut, mutta osapäivätyötä en omalta alaltani kovin helpolla löydä.
Jäin kotiin, kun esikoinen syntyi noin 9 vuotta sitten. Alku oli vähän hankalaa ja opiskelin kaikenlaista, että status pysyisi korkella ikätovereideni keskuudessa...
Jossakin vaiheessa vaan huomasin, että tämä on hieno juttu ja rupesin lomakkeisiin täyttämään opiskelijan sijaan kotiäiti ammatin kohdalle.
Ajattelin olla niin kauan kotona, kiun taloudellisesti suinkin mahdollista, mutta jouduin vuosi sitten (joidenkin mielestä pääsin) töihin. Teen kotona lähes täyden päivän töitä tietokoneen ääressä. Tunnit vaan jakautuu sinne sun tänne. Viikossa noin 37 tuntia.
Systeemi toimii ihan hyvin ja koen itseni edelleen kotiäidiksi ja lapsistakin on kivaa, kun olen kotona. Olen melko varma, että jotakin töitä aina löytyy... en pelkää siivoamistakaan (paitsi kotona =D).
Välillä ahdistaa, kun ympäristö ei oikein arvosta, mutta mies muistaa kehua ja uusi pusero kerran (no, pari?) vuodessa piristää kummasti. Ja hiustenleikkaus!
tinydragon72:
Teen kotona lähes täyden päivän töitä tietokoneen ääressä. Tunnit vaan jakautuu sinne sun tänne. Viikossa noin 37 tuntia.Hei tinydragon72!
Ihan vain mielenkiinnosta kyselen, että millaisia hommia kotona teet tietokoneen ääressä? Itsellä on ollut joskus haaveissa just sellainen työ (ainakin jonkin aikaa), missä voisi tehdä töitä kotona eli etätöitä. Mulla on korkeakoulututkinto ja open pätevyys, muttei vakityötä vielä...
sparven:
ChaCha:
Mina arvostan kotiaitiytta kovasti, mutta en nae sita kovin pitkallisena taipaleena ja siksi on tarkeaa yllapitaa taitojaan. 35-vuotiaat pitka-aikaiset kotiaidit eivat ole ihan hirvean kovaa valuuttaa tyomarkkinoilla...Tämä on yksi asia, joka lisää masennustani, pelko siitä, että kun antaa lapsilleen omasta mielestään parasta mahdollista näide nollessa pieniä (läsnäoloa), ei kohta kelpaakaan enää työmarkkinoille. Kolmannesta lapsesta haaveilen, mutta koska olen jo yli 30 niin tuntuu, että pitäisi mennä töihin. Minulla on 2 tutkintoa ja 2 lasta, mutta ei juurikaan työkokemusta.
.
myös minäkin pelkään. Viihdyn kotona toistaiseksi, mutta joskus luulisin että olisi kiva palata työelämäänkin. Nyt kotonaoloa on takana 3,5 vuotta ja kaksi lasta, no, kolmannesta kyllä vielä haaveilen. Olen kyllä kuullut äideistä, jotka ovat palanneet n.7-10 vuodenkin jälkeen. Mutta olen silti päätynyt olemaan kotona, vaikkei tulevaisuus työasioitten suhteen välttämättä sen vuoksi näytä valoisalta:(
Lähinnä tätä kai voisi kutsua oikolukijan työksi. Luen tekstiä ja tarkastan sisällön lisäksi joitakin muotoseikkojakin. (Nyt on työn alla jonkinlainen sanakirja). Palkka vähän vaihtelee ja välillä tuntuu siltä, että pitäisi tehdä kotitöitä ansiotöiden sijaan...
Voisin kuvitella, että opettajalle löytyisi jotain fiksuja suunnittelu ja sisällöntuotantotöitä. Tuttavat ja tuttavantuttavat ja siitä vielä eteenpäinkin ovat etätyönetsinnässä ihan oikeasti hyödyksi.
Omakin työ tuli niin, että kyselivät vaivihkaa, kuka suostuisi tällaista edes tekemään. Eivät uskaltaneet ihan kaikille tarjota, kun palkka ja muut etuudet eivät ole huippuluokkaa. Minulle oli houkutin se, että voi olla kotona ja tehdä tietokoneella töitä.
Opetusministeriössäkin saattaisi olla jotain projektiluonteisia hommia?
Samoin olen ollut kotona nyt 2v ja havainnut, etten pidä siitä ihmisestä, joka olen. Mies sanoo, että olen kuin murrosikäinen: varma siitä, että kaikki ovat minua vastaan ja tahtovan minulle pahaa. Jos asiat eivät mene kuten haluan, nostan hirvittävän metelin ja tunnen ettei minusta pidetä.
Viime perjantaina tein sitten huiman päätöksen: alan etsiä töitä. Virkani jäi edelliselle asuinpaikkakunnallemme, joten minulla ei valitettavasti ole paikkaa johon palata. Lapsille haen päiväkotipaikkaa kesäkuun alusta ja toivon, että löydän siihen mennessä töitä. Jos en, voihan paikan perua.
Toisaalta tämä päätös pelottaa, mutta aion seisoa kuitenkin sen takana. Uskon, että jaksan olla parempi äiti lapsillemme,kun saan muitakin virikkeitä.
Toivottavasti sinä löydät mieleisesi ratkaisun. Kannattaa todellakin pysähtyä miettimään mitä haluaa. Ei kotiäitiys ole aina lapsillekaan paras ratkaisu. Uskon, että esim. omille tenavilleni on parempi viettää aikaa päiväkodissa pedagogisesti pätevien ihmisten kanssa kuin kotona raivokohtauksia saavan äitikullan hellässä huomassa.