Neuvoja taas kaipailisin...
Joulun alla tänne kirjoittelin ja kerroin mieheni koti-ikävästä ja kuinka hän on etääntynyt minusta ja lapsista. (vanha teksti on edelleen sivulla kolme) Monet vastanneista ymmärsivät miestäni ja olivat sitä mieltä, että minun pitäisi vielä jaksaa. Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että raja on tullut vastaan.
Joulun mieheni vietti kanssamme ja kaikki oli päällisin puolin ok. Sen jälkeen sama touhu jatkui taas. Yhdessäolomme aikana hän on aiemmin juonut alkoholia ehkä noin korkeintaan kerran vuodessa, itse en juo ollenkaan. Nykyään alkoholi on mukana kuvioissa viikoittain. Hän lähtee ulos, sammuttaa puhelimen, ilmaantuu seuraavana päivänä ja kertoo juoneensa. Joka kerta lupaa, ettei enää juo, mutta kuinka ollakaan...
Uudenvuoden otin vastaan yksin itkien lasten nukkuessa. Mieheni oli " juhlimassa" kavereiden kanssa, mukavaa, eikö? Silloin lupasin itselleni, että tätä vuotta en aio olla onneton, jotain on tehtävä, näin ei voi jatkua. Otin asian puheeksi, kerroin miehelleni, miten pahalta minusta on tuntunut jo pitkään. Silloin vasta itsekin tajusin, miten masentunut olen. Hän vaikutti kovin ymmärtäväiseltä. Terveyteni on reistannut, mistä olemme molemmat olleet huolissamme. Kerroin miehelleni lääkäri epäilevän sen johtuvan stressistä ja tajunneeni stressin johtuvan suhteemme tilasta. Mieheni niin vilpittömästi lupasi olla tukenani ja tekevänsä mitä vain vuokseni. Pyysin häneltä läheisyyttä ja yhdessäoloa, mitä hän lupasikin.
Yhden illan hän oli kanssani. Sen jälkeen on aina johonkin menoa, tyyliin " käyn vaan äkkiä, tuun ennen kuin meet nukkuun" (tulee aamuyöstä). Nyt lauantaina iltapäivällä lähti ulos ja sillä reissulla on edelleen! Alkoholikin on taas kuvioissa. Mielestäni tuollainen ei ole perheellisen elämää. Vastuu lapsista ja kodista pitäisi olla yhteinen ja menemiset pitäisi sopia yhdessä.
Matkarahat on nyt melkein kasassa (lainattiin). Hän ei vaan saa aikaiseksi varata lippuja. En ymmärrä enää yhtään, mitä hänen päässään liikkuu, tuntuu kuin jokin hänessä ei kuitenkaan haluaisi lähteä katsomaan äitiään, en todellakaan tajua... Hän vakuuttaa koko ajan, että matkan jälkeen kaikki muuttuu paremmaksi, mutta pelkkä puhe ei riitä, action speaks louder than words!
Jos lukisin tätä tekstiä jonkun muun kirjoittamana, käskisin heivata ukon pihalle! Sanoisin, ettei kukaan saa antaa itseään kohdeltavan noin huonosti! Kuitenkin rakstan häntä enemmän kuin voin ikinä sanoin kuvata. En olisi ikinä voinut kuvitella, että eroaisimme, luulin meidän kulkevan käsikkäin vielä harmaapäisinä... En vain enää jaksa keksiä selityksiä kun lapset kyselevät isäänsä. Enkä jaksa enää odotella häntä iltaisin kotiin.
Hän ei kunnioita minua, enkä minä voi enää luottaa häneen. En voi koskaan tietää, missä hän tulee milloinkin olemaan, joten en voi koskaan sopia mitään menoja mihinkään.
Mitä minun pitäisi tehdä, kun hän tulee kotiin? Yritänkö vielä puhua hänelle järkeä vai sanonko, että se on nyt sitten tässä? En todellakaan tiedä mitä tehdä. Tuntuu, että ero on ainoa vaihtoehto, vaikka sitä en kuitenkaan haluaisi. Olisin tosi kiitollinen, jos joku ulkopuolinen osaisi sanoa mielipiteensä.
(toivottavasti tästä saa jotain selvää, kyynelten läpi näen tuskin näppäimistöä...)
Kommentit (30)
Olenkin jo ehtinyt miettiä, mitä sulle kuuluu :(
Voi tosiaan olla, että miehellä on rimakauhu matkan suhteen. Ei ole enää (teko)syitä lykätä matkaa. Monesti sitä etukäteen kuvittelee kaiken pahemmaksi kuin mitä sitten todella on. Matka ja äidin tapaaminen vievät ehkä liikaa miehen ajatuksia. Jotenkin mä uskon, että teillä kuitenkin on vielä toivoa. Kunpa mies nyt ottaisi sen aikalisän ja selvittäisi päätään. Muuten, lähteekö mies kavereiden luo juomisen vuoksi vai juoko hän kavereiden vuoksi? Eli hakeeko hän lähinnä humalaa vai kavereiden seuraa?
Oikeassa olet, näin ei voi jatkua. Sano miehelle, että vaikka rakastat, et kestä enää. Et voi selvittää miehesi ongelmia, hänen on se yksin tehtävä. Jos mies vakuuttelee ymmärtämystään ja rakkauttaan, vaadi tekoja, vaadi aikaa. Oisko mies valmis parisuhdeneuvontaan? Pistä jokin aikaraja ja kerro se myös miehellesi: jos asiat eivät siihen mennessä ala mennä parempaan suuntaan, haet eroa. Ala elää rohkeammin omaa elämääsi miehestä välittämättä. Älä jätä miehen varaan asioita, joita haluaisit tehdä. Pärjäät varmasti!
Edellisessä ketjussa olin sitä mieltä, että miehen pitää ottaa itseään niskasta kiinni. Näyttäisi siltä, että näin ei ole tapahtunut.
Olen sitä mieltä, että tilanne on jatkunut käytännössä muuttumattomana jo niin pitkään, että sinun täytyy nyt alkaa ajatella ensisijaisesti itseäsi ja terveyttäsi - sillä siihenhän tämä tilanne on vaikuttanut erittäin negatiivisella tavalla - jotta voisit pitää huolta lapsistasi.
Olet keskustellut miehesi kanssa asiasta ja hän on sanonut ymmärtävänsä kantasi ja pahan olisi, luvannut yrittää, muttei muutosta ole siltikään tapahtunut. Tiedän, etta ajatus rakkaan ihmisen menettämisestä tavalla tai toisella on raskas, mutta kun punnitset, mitä tekisit jatkossa, mieti, mitä sellaista voit esittää ja ehdottaa miehellesi, jotta hän tilanteen ymmärtäisi ja sen jälkeen, kuinka todennäköistä on, että sillä on mitään vaikutusta hänen käytökseensä. Todennäköisesti olet oppinut tuntemaan hänet niin hyvin, että voit arvion tehdä.
Sinulla on oikeus olla onnellinen. Samoin tietysti miehelläsi. Mutta jos nämä kaksi eivät kohtaa, ja jos miehesi ei ymmärrä velvollisuuksiaan sinua ja lapsianne kohtaan, minusta peli alkaa olla menetetty, varsinkin kun rahat hänen sitku-elämänsä lopettavaan matkaankin ovat kasassa.
Älä väsytä itseäsi liiaksi. Pidä itsestäsi huolta - ja ajattele vaihteeksi pelkästään omaa hyvinvointiasi. Miehesi on aikuinen ja hänen on ymmärrettävä, miten aikuisen tulee käyttäytyä. Jos miehesi ei nyt ymmärrä alkaa toimia, tuskin hän sitä ikinä tulee tekemään.
Erittäin samankaltaista ei ihan sama tilanne mutta kuitenkin.Tässä mun tarinaa...ollaan tosiaan kohta kuusi vuotta oltu yhdessä.Toisinaan mennyt hyvin ja ollaan oltu erittäin onnellisia yhdessä.Nyt pienistä riidoista tulee erittäin suuria mitkä jatkuvat viikko tolkulla saamatta mitään vastauksia miksi näin on asiat??Mulle ei kuulu mitkään asiat mitään en saa kysellä ja koko suku pitäis ilman muuta hyväksyä tänne asumaan meidän pieneen asuntoon,nythän hänen veljensä on ollut meillä kohta jo kaksi kuukautta,aluksi olin joo vastaan mutta nyt kun olen oppinut tuntemaan hänet on ollut ihan kivaa.Sitten ennen joulua mies yhtäkkiä sanoi hänelle että ensin en häntä olisi halunnut tänne,niin koska asiasta ei edes keskuteltu vaan ilmoitti saman päivänä että tulee!Eilen sanoin tälle veljelle että koskaan en ole sanonut hänestä mitään pahaa mun suvulle tai kavereille koska mielestäni on ottanut kaikki asiat todella huvin ja on ollut lämmin ja hiukkasen erilainen kuin veljensä.nyt on sitten muuttanut kantaansa minuun ja tähän asumiseen että täällä ei halua olla.Sanoinkin että kun viime kesänä meillä oli vuorostaan veljen tyttö+isänsä niin tottakai sukuansa uskoo kuin mua.Ehkä olen luottanut tähän miehen veljeen liikaa ja keskustellut liikaa mun ja miehen ongelmista kun nyt kaikki kääntyy mua vastaan.Mä en jaksa ihan oikeesti,aamulla sanoin että eikö miehen kuuluis huolehtia musta ja lapsista...mutta ei minä huolehdin itsestäni ja lapsista että heillä on kaikki mitä tarvitsevat joka päivä.Vielä kun olen kotihoidon tuella niin tulotkaan eivät ole niin suuret ja olen riippuvainen myös hänen tuloistaan ja siitä mitä menee kauppaan ja muuhun.Suurimman osan laskuista kuitenkin pystyn maksamaan,niin mulle sitten ei tarvitsis kuulemma antaa rahaa kun en hänen mukaan osaa sitä käyttää.Joudun sitä " kerjäämään" josta tulee erittäin paska fiilis että miksi on näin.Mun isä ei ole hyväksynyt tätä koko asiaa että tänne vain tullaan ja ollaan.Tämäkin vielä!!En tiedä mitä teen,niin kuin aikasemmin mainittiin asiassa että vaikeeta on kun toista rakastaa niin paljon nutta riittääkö tämä rakkaus siihen että toiselta ei saa vastakaikua ja sitä ymmärrystä mihinkään.Munko pitäis vaan antaa asioiden olla ja odottaa kun hän on valmis puhumaan ja keskustelemaan että mikä tällä kertaa on vikana?Mä en jaksa,joka päivä on tätä itkemistä.....kiitos kaikille ketkä jaksoitte kuunnella!
Miehesi pelkää selvästi matkaan lähtöä. Onko siihen sitten syynä pelkkä arkailu mennä suvun silmiin pitkän ajan kuluttua vai onko kyseessä kalliiden tuliaisten puute vaiko joku muu, sen tietää ainoastaan miehesi itse.
En tiedä, heräisikö miehesi edes siinä vaiheessa kun uhkaisit avioerolla, ellei touhu muutu. Varmaa on vain se, että sinä itse et tuossa tilanteessa enää kauan jaksa ja myös lapset kärsivät, vaikkeivät sitä päällepäin näyttäisikään. Nimimerkistäsi (parasmamma)huolimatta, sinun ei tarvitse uhrata itseäsi lapsenlailla käyttäytyvän aikuisen miehen vuoksi.
Mitä hän muuten kuvittelee hyötyvänsä siitä alituisesta ryyppäämisestä?
Voimia sinulle toivotan :)
Kamalammalta tuntui kun sinun tarinasi luin :(
Osallistuuko miehesi milläänlailla vapaaehtoisesti perheenne talouden ylläpitoon?
Miehesi ei tunnu kunnioittavan sinua pätkääkään. Onko syynä sitten se, että hänen mielestään olet jollakin tavoin loukannut hänen miehistä kunniaansa vai se, että hän ei vain osaa kunnioittaa naista tai ei ymmärrä mitä kaikkea teet perheenne hyväksi ja mitä esim. kaikki jokapäiväisessä elämässä maksaa. Mene ja tiedä. Mutta täysin ala-arvoinen on kuitenkin miehesi tapa kohdella sinua.
Aina rakkaus ei enää riitä... ja eroaminenkin on raskasta. Mutta mielestäni myös sinulla on joskus oikeus terveeseen itsekkyyteen eikä elämänne suinkaan tarvitse pyöriä miehesi itsekkäiden oikkujen mukaan. Eivät siitä hyödy lapsennekaan milläänlailla.
Jos miehesi suostuu esim. lähtemään parisuhdeterapiaan tai hakemaan muuten ongelmiinne apua, tilanteenne ei varmaankaan olisi kovin huono. Joku elämää suurempi voimahan teidät on alunperinkin yhteen vetänyt :)
Voimia myös sinulle :)
kertooko miehesi missä viettää yöt? kaveri, kuka?
ettei olisi toinen nainen kyseessä? ootko kyselle? mut eihän se sitä kertoisikaan.
itsellä oli vuosia sitten sellainen tilanne ja kuvaamasi tilanne tuli raskaana mieleen, ihan itku meinasi tulla kun muisteli.
olemme kuitenkin ne unohtaneet onhan siitä jo aikaakin yli 10vuotta.
toivon sulle voimia ja Jumala johdattakoon tiet selviksi
Mun miehelläni on joitakin ns. kavereita, joiden kanssa on aina juotava. Tylsää. Eipä ihme, että kaveripiiri on lapsen myötä kutistunut. Joillekin se on vain tapa viettää aikaa ja machoilla. Jos mä vaikka soitan miehelleni hänen ollessaan kavereiden luona, tyypit alkavat kiusoitella, että vaimo jo nykii hihasta. Jotkut miehet (pojat?) eivät tätä kestä. Ei mikään ole pahempaa kuin olla tossun alla. Annettiinpas vähän puhuttavaa " tosimiehille" , kun mieheni jäi 3 kk:ksi vanhempainvapaalle ja vielä nautti siitä ;)
Vieraita naisia ei näissä ryyppykuvioissa kuitenkaan ole. Ne jutut hoidetaan yksityisesti.
Ekspertti en tosiaankaan ole, mutta minusta kuulostaa (edelleen) siltä, että miehesi on pahasti masentunut. Siihen asti kun kotimaahan ei ollut mahdollista matkustaa, paha olo laitettiin sen syyksi. Mutta nyt kun mahdollisuus matkaan olisi, niin hän on umpikujassa. Ehkä tietää, ettei siellä käynti auttaisi ja lisänä olisi vielä " näyttämisen-paineet" eli menestyksen ja tuliaisten puute. Pakenee nyt ystävien ja alkoholin pariin tätä kaikkea.
Voin kuvitella miten kauhea tilanne sinulle on. Jos miestäsi kerran rakastat, et ehkä voi jättääkään häntä. Se kun voisi saada hänet vielä pahempaan syöksykierteeseen. Selkää voisit seinää vasten yrittää myötätuntoisena asetella, kertomalla faktat. Että et enää jaksa. Ja sitten ehdottaa puhumista jollekin ammattilaiselle.
Ihan oikeasti tämä kylmyys ja pimeys syö! Itse suomalaisenakin mua tällä hetkellä ahdistaa tämä sää ja auringonpuute. Ulkomaalaisille, jotka ovat aurinkoon tottuneet ahdistus tulee monesti paljon pahempana ja yllättäenkin jopa vuosien jälkeen. Jos ynnää yhteen nk. " nalkuttavan vaimon" (mikä et siis ole, mutta hänestä masentuneena siltä saattaa tuntua), suvun ja kotiinpaluun paineet ja pimeyden, niin pienistäkin lähtökohdista masennus saattaa syventyä.
jonkunlainen arvostus silloin kun hänellä hyvät hetket,kun häntä jokin asia painaa tai miettii ja suunnittelee jotain,niin kaikki paska tulee mun niskaan,vaikka en olisi sanonut tai tehnyt mielestäni mitään väärää,aamulla sanoin viimeks että erotaanko??kun en yksinkertaisesti jaksa yrittää...nyt sen vuoro.Eikö hänekin jollain tavalla kuuluisi huolehtia meistä,mutta ei minä huolehdin itse itsestäni sekä lapsista.Joskus on vapaapäivinä lasten kanssa,mutta erittäin vähän.Voipi olla tämä syynä että olen tottunut sanomaan jos jotain on sydämmellä sanottavana,parempi sekin kun miettiä aina asioita yksin.Mies taas ei halua koskaan puhua mistään ja sulkeutuu ja pakenee töihin,kun on niin helppoa.Ja vielä nyt sitten tää sen veli ketä on meillä majaillut kohta pari kuukautta,kääntää kaiken mua vastaan ihan oikeesti varmaan kaikki haluavat että erotaan.Mulla ei oikeesti mitään sanottavaa enään miehelle,nuorimmaisen synttäritkin huomenna täyttää 2v.juhlitaan tosin vasta sunnuntaina molempien synttäreitä,yritäppä löytää tässä juhla fiilis!Ja sitten mies tietty näyttää muille niin hyvää että kuinka kaikki on helvetin hyvin.Anteex mun kieleni,mutta....onko muilla ollut yhtään samanlaista tilannetta kun mulla?Ja sitten kun sanoo että ei ole suuttunut tai ei mikään vaivaa niin kun toisen kasvoista ja eleistä kun näkee että kaikki on just toisin kun väittää..sillon kelpaan tietty kun pitää saada!Mun mielestä olen aina uskonut siihen molemmin puoliseen arvostukseen ja kunnioitukseen mutta kuinka pystyn niin suuresti kunnioittamaan häntä kun hänkään ei kunnioita minua..enkä usko että mihinkään terapiaan edes lähtis,välistä sanoo että joo erotaan mutta jää häneltä sanomiseksi.Kait se pitää alkaa vaatimaan jonkunlaisia oikeuksia ihmisenä ja hänen puolisona!Ihan kun mut oltaisiin hyljätty kokonaan..niin kuin sitä kaipaisi toisen haleja tai niitä " normaaleja" keskusteluja.Näitä paska jaksoja kuukaudessa tulee enemmän kuin yhden kerran...ja sen mielestä kaikki ok,kuinka edes voi noin väittää jos ite voin huonosti.Aikasemmin ollaan oltu erossa pari kuukautta jonka jälkeen otin takasin kun luulin että todella on kaikki hyvin,mutta varmaan tein virheen siinä.Aina kun sitä haluaa yrittää viimiseen asti.Mies ei käy missään baareissa eikä juo...mutta tää keskustelu puoli ja toiseen huomioon ottaminen niin häntä ei kiinnosta!Tulipas sekava teksti,mutta toivottavasti jonkun selvän saa!
Juu, mies sitten ilmaantui kotiin eilen iltapäivällä. Ihmetteli vain, että " ootko jotenkin vihainen?" Minä siihen, että millainen mun pitäis olla, kun toinen tekee katoamistempun kahdeksi päiväksi! Mies kuittasi kaiken anteeksipyynnöllä ja kun en siltikään leppynyt, valitti ettei voi koko ikäänsä aina pyydellä multa anteeksi. Yritin siihen sitten ehdottaa, että jospa voisi käyttäytyä niin ettei ole aihetta anteeksipyynnöille. " Joo, joo en mä mene enää mihinkään, se oli viimeinen kerta..." Just, kuinkahan mones viimeinen kerta jo... Olen aiemmin puhunut erosta ja reaktio on ollut, että " jos haluat erota, niin sano nyt, mä häivyn, ettekä näe mua ikinä" Tietysti silloin viha puhuu, mut jos eroon päädyttäis, niin haluaisin, että asiasta puhutaan rauhallisesti eikä kumpikaan eroaisi silti lapsista! Nehän on tässä se viaton osapuoli, joiden takia vielä jaksankin taistella. Jos meillä ei olisi lapsia, niin ero olis tullut kauan sitten, vaikka kuinka miestä rakastankin.
Tuhven ehdotukseen, että eläisin omaa elämääni miehen menoista kyselemättä, niin olen sitäkin kokeillut. Olen vain purrut hammasta, enkä puuttunut mihinkään hänen tekemisiinsä, mutta ei se ole tuntunut mukavalta. Ongelmaksi on muodostunut se, että silloin mies saa tehdä mitä lystää ja minä olen vain kämppis, taluodenhoitaja, lastenhoitaja ja ilmainen huora! Minusta menoista täytyy sopia jo siksikin, että meillä on yksi auto. Jos mies häipyy autolla ja sulkee puhelimen, minä ja lapset emme pääse liikkumaan.
Yönsä hän viettää kaverinsa kämpällä (hänellä on sinne avain), kaveri viettää suurimman osan ajastaan tyttöystävän luona. Suhteemme alkuvuosina miehelläni oli toinen nainen, pääsimme siitä yli. Nyt en oikein jaksa uskoa siihen vaihtoehtoon, luulen että tunnistaisin merkit.
Alkoholista... luulen, että hän vähän niin kuin ajautuu juomaan, eikä niinkään suunnittele sitä etukäteen. Kun nyt kerran baarissa ollaan ja muutkin ottaa, niin kai sitten minäkin... Yksi selitys hänellä on asiaan ollut; hänen kulttuuriinsa kuuluu, että kun jotain tarjotaan, niin siitä ei saa kieltäytyä, se on epäkohteliasta. Olen kyllä tämän väitteen kumonnut, kyllä hän sianlihastakin kehtaa kieltäytyä, miksei sitten alkoholista.
Ystävä2 ymmärrän sua todella hyvin. Just toi ettei mikään kuulu mulle, enkä mitään saisi kysellä on meillä samanlaista. Meilläkin asiat tapahtuu yhtäkkiä multa mitään kysymättä. " Veljeni perheineen tulee meille ylihuomenna Englannista pariksi viikoksi" , " lähden huomenna viikoksi Ruotsiin" . Raha-asioistakin myös meillä on erimielisyyttä. Meillä ei ole kummallakaan palkkatuloja, mutta mä hoidan kaikki laskut ja ruokaostokset. Mies käyttää omat rahansa mihin tykkää samantien kun tilille jotain tulee, sitten vielä loppukuusta " lainaa" multa. Mitään järkeä hänen rahankäytössään ei ole. Meillä myös nuo lasten synttärit ynnämuut sukujuhlat olleet raskaita, kun mies esittää, että kaikki on ihan great ja oma fiilis ollut aika surkea.
Kiitos ihan tosissaan kaikille vastanneille, teistä on ollut apua ja ennenkaikkea lohtua. Ihanaa, kun joku jaksaa " kuunnella" , on niin yksin näiden ajatustensa kanssa. Yritän nyt vielä jaksaa yrittää, jospa se matka onnistuisi ja toisi meidän tilanteeseen helpotusta. Koitan kuitenkin rentoutua ja keskittyä pitämään huolta itsestäni ja lapsista.
Nauttikaa te kaikki parisuhteestanne, jotka siihen kykenette! Ja jaksamista kaikille muillekin, joilla ei mene ihan putkeen!
Parasmamma (olen sitä edelleen omille lapsilleni kaikesta huolimatta :) )
Mietin näitä kirjoituksia lukiessani, että ootteko keskustelleet siitä, mitä puolisot avioliitolta tai parisuhteelta ylipäätään odottavat. Mieheni vanhemmilla avioliitto oli kuin yhteinen yritys, ja tunnistan, että mieheni on imenyt aika paljon tästä mallista. Jotkut ajattelevat, että rakkaus (onneksi meillä sitä on) ei ole välttämätön avioliitossa, mutta se on plussaa. Miehelle saattaa riittää se, että vaimo pitää huolen taloudesta ja lapsista ja mies tuo perheeseen rahaa. Jos mies ei siihen pysty, itsetunto on koetuksella. Miehen mielestä kaikki voi olla ihan hyvin, kun on ihanat lapset ja katseenkestävä vaimo, katto pään päällä ja ruokaa pöydässä. Ja sitten se vaimo vaatii vielä jotain suuria tunteita...
Mun mieheni osaa osoittaa hellyyttä, mutta häntä nolottaa halailla julkisesti. Rakkaudentunnustuksia hän ei ymmärrä yhtään: miksi sitä niin pitäisi vakuutella, eihän sillä elä?
Parasmamma, ootko sanonut miehellesi, että ilman lapsia olisit jo eronnut? Käsittääkö hän, miten vakava tilanne on? Toivon, että asiat vähitellen selkiäisivät. Nosta pää pystyyn, ei se niin mene, ettei se jotenkin menisi!
tekstisi sai miettimään...meillä kyllä mies on ollutkin sellanen että ei niin ehkä tunnusta sitä rakkautta ja muuta,mutta ei niin kuitenkaan sitä kielläkkään.Eli voi esim.mun kavereiden tai hänen veljensä nähden halailla ja voidaan istua esim.lähekkäin.Totta on että molemmat olemme erittäin vahvoja persoonia,mutta kumpikaan ei haluaisi antaa tietyssä suhteessa periksi.Välillä olen antanut vaan asioiden olla,mutta sitten kun tarpeeksi kuuntelee ja kattelee niin yksinkertaisesti ei jaksa.
Raha-asiat mm.tuottaa ongelmaa varsinkin kun hän vihanen,en kuulemma osaa käyttää rahoja ja muuta.Olenkin sanonut että voin kyllä tuoda jokaisesta ostoksesta kuitin jos ei usko että mihin se raha milloinkin menee.Olen sanonut että voin myös lähteä töihin,niin siihen vastannut että ei tarvi että kun voin olla vielä vuoden kotona siihen asti kun nuorimmainen täyttää kolme.
Ota sitten selvää että mitä milloinkin haluaa ja ajattelee!!!Ja mun vikani oli kun olen liian hyväsydämminen joissakin asioissa että luotin liikaa tähän hänen veljeesä kun ollaan puhuttu mun ja miehen välisistä asioista,nyt en sitten tiedä että mitä kaikkea on sanonut tai kertonut hänelle.Yleensä kun kerron syyn että mikä mua vaivaa?
Ehkä sitten pitäisi vaan olla hiljaa ja puhumatta.....tää on niin vaan raastavaa.Kun vaan haluais että kaikki toimii ja oltaisiin tyytyväisiä ja onnellisia.Musta tuntuu että on vaikuttanut ja esikoiseenkin kun viimeksi tänään mainitsi sen että kun täällä riidellään koko ajan isin kanssa,vois sitten oikeesti lähtee pois jos kerta elämä mun kanssa on niin vaikeeta ja hankalaa.Ei tähän ratkasua taida olla jos mies ei edes sellaista halua löytää!!!!Kiitos myös kaikille ketkä olette mun tekstejä lukeneet,tänne on mukava kirjoittaa ja purkaa tuntoja =)
Voisinpa miltei yhtyä Ninni 03:n kirjoitukseen.
Kiinnosti ottaa kantaa, vaikkakaan emme nyt asu yhdessä.
Tuollaista käytöstä jotenkin itsekin pelkää kohtaavansa tulevaisuudessa. Omakin mieheni on sellainen, että saattaa lähteä jonnekin, silloin kun oltiin yhdessä nimittäin. Kyllä hän kertoi minne lähti ja ilmestyi sitten aikanaan.
Hänen kulttuurissaan miehet tapaavat viettää aikaansa toisten miesten kanssa kahviloissa tms. ja vaimot lähinnä kotona tai käyvät kylässä.
Jännittää, miten hän aikanaan sopeutuu elämään täällä, koska ihmiset eivät ole niin seurallisia täällä ja kylään mennessä pitää ilmoittaa tulostaan tai muuta tuollaista.
Voi olla että miehillenne kumminkin on ollut shokki tulla tällaiseen näin erilaiseen maahan.
Naisen asema muslimitaustaisessa kulttuurissa ei ole sellainen kuin täällä Suomessa. Naiselle on määrätty paikka ja tehtävä, kuten miehellekin.
Moni on täällä masentunut, jos ei kykene sopeutumaan maan tapoihin eikä kykene toteuttamaan omaa kulttuuriaankaan.
Tällaista tuli mieleen.
Minäkin koen toisinaan ahdistavana, kun en tiedä miten olla heikäläisten kanssa niin sit sitä vaan hymyilee sen sukulaisille et kiva tavata. Oon nyt jokseenkin oppinut, miten käyttäytyä kunnollisen naisen tavoin kun mieheni on opettanut.
Sitten kun on kielimuurikin olemassa, niin tuntee helposti itsensä ulkopuoliseksi, kun on muodollisuudet suoritettu.
Miehelläni ei ole sukulaisia Suomessa, mutta muualla Euroopassa kylläkin. Mutta enpä usko että ne sieltä pöllähtävät vallan ilmoittamatta ja sitä paitsi nykyinen kämppänikin on aika pieni ison perheen majoitettavaksi.
Riitojakin on riittänyt tässä odotellessa, aika usein siis vaadin tasa-arvoa välillemme. On kumminkin vähän vaikeaa sellaista vaatia mieheltä, jonka omassa kulttuurissa mies on melkeinpä perheen jumala. Mutta kuitenkin mulle usein riittää sekin että mieheni osoittaa rakkauttaan ja oikeudenmukaisesti vain kohtelee mua, niin olen tyytyväinen. Pitää kumminkin antaa mahdollisuus siihen sellaiselle miehelle, joka pitää asemaansa perheen päänä.
Tietysti voi tulla hankaluuksia, jos vaimon mielestä mies menettelee väärin ja mies ei siedä varpailleen astumista.
Ehkeivät tämmöiset miehet osaa ajatella lainkaan empaattisesti tai ovat jääneet lapsen tasolle vastuuttomina?
Mieskeskeisissä kulttuureissa mies kuuntelee lähinnä sukulaismiestensä neuvoja, eivät vaimonsa niinkään.
On varmasti vaikeaa, jos miehestä ei saa otetta. Kannattaa melkeinpä kysäistä neuvoa saman kulttuuritaustan omaavalta ammattiauttajalta, jos vain mahdollista.
Jos parasmamma miehesi on työtön, niin se varmasti kalvaa ihan hirveästi ja on ajanut hänet tämmöiseen noidankehään.
Jos miehesi on muslimi, hän tietää että hänen pitäisi voida elättää perheensä ja se on kunniakysymys.
Se syö miestä, jos kokee epäonnistuneensa. Näin myös ihan suomalaisissa miehissä näkyy aivan samanlaista touhua. Siinä ei enää kulttuurikaan vaikuta. Miehestä on vaikea saada otetta todellakin, oli sitten minkä maalainen tahansa.
Voimia sulle parasmamma ja sulle kans ystävä2 :)
Meilläkään ei mies yleisestikään ilmoita että mihin on milloinkin menossa ja milloin tulee.Harvoin kyllä soittelen perään ja kysyn.koska vastausta en usko saavani.Tällä hetkellä annan asioiden olla ja katson päivä kerrallaan miten tämä asia tässä etenee.Odotan vuorostaan hänen aloittavan puhumisen ja muun.Jos joku haluaa lähettää vaikka meiliä niin osoite löytyy tästä hellurei77@hotmail.com
Yönsä hän viettää kaverinsa kämpällä (hänellä on sinne avain), kaveri viettää suurimman osan ajastaan tyttöystävän luona. Suhteemme alkuvuosina miehelläni oli toinen nainen, pääsimme siitä yli. Nyt en oikein jaksa uskoa siihen vaihtoehtoon, luulen että tunnistaisin merkit.
anteeksi, mutta mitä jos menisit katsomaan sitä kaverin kämppää tiedät kai missä se on?
noinkin pitkän ajan pois ja ois vielä yksin siellä? vähän epäilyttäs???
minä ainakin menisin " kurkkimaan" jos ois joku hoitamaan vielä lapset sillä aikaa, vaikka menisivät puistoon, niin ei tulis yllätyksiä jos mies palaiskin.
En tiedä, mitä te muut ajattelette, mutta minua vaivaa aika paljon se, että kaikki täällä tuntuvat nyt pohtivan _miehen_ hyvinvointia, onkohan se nyt masentunut vai mikä sillä on on, ressukalla. Onko meillä naisilla tapana yliymmärtää poloisia miesparkoja ja sitten sietää vaikka kuinka lapsellista käytöstä?
Parasmamman ja lasten hyvinvointiin tässä pitäisi enemmän keskittyä. Rajansa se on ymmärtämiselläkin, varsinkin, jos parasmamma jo oireilee fyysisesti tilanteen takia.
Aikuinen mies on aikuinen mies. Ja parasmamman mieskin näyttää asuneen täällä jo niin pitkään, että välittömien kulttuurishokkien pitäisi olla ohi. Kyllä mieheltä - jopa ulkomaalaiseltakin - voi ja pitää odottaa aikuismaista, vastuuntuntoista käytöstä eikä tuollaista voi-kun-en-mä-tiedä-mikä-on vässyttelyä. En tiedä, olenko kylmä ja ikävä ihminen, mutta minä nostaisin miehen jo seinälle ja vaatisin toimenpiteitä. Ja esittäisin selvin sanoin, mitä seurauksia hänen tekemisillään jatkossa on.
Parasmamma, voimia sinulle. Toivon sinulle ripauksen itsekkyyttä, jotta alat ajattelemaan enemmän omaa hyvinvointiasi.
Ajattelisin tosiaan asiaa toisinpäin eli mitä jos te itse käyttäytyisitte samoin, tekisitte katoamistemppuja ym. Hyväksyisikö puolisonne tämän? Miten lapset hoidettisiin? Minusta kyse on vallankäytöstä teitä vastaan, teitä pidetään itsestäänselvinä, valitettavasti. Olen ehkä sen verran feministi etten itse tällaiseen suostuisi, parisuhde ja lasten kasvatus on kahden kauppa. Jos mies ei osallistu, ei hänestä ole muutakuin hallaa. Asettakaa takaraja moiselle lusmuilulle heti, ehkä heräävät kun iskette paperit nokan alle?
Juuri näin. Ajatelkaa naiset itseänne ja lapsianne! Teillä on oikeus onneen. Tätäkin keskustelua lukiessa tuli taas mieleen, miten totta onkaan se, että suomalaiset naiset sietävät ulkomaalaistaustaisilta miehiltään paljon sellaista mitä eivät ikipäivänä sietäisi suomalaiselta mieheltä.
Mutta hiukan puolustelen noita kärsijöitä... Niin kauan kun hommaan ei liity fyysistä väkivaltaa, kuka tahansa kestää mitä tahansa, keneltä tahansa. Eikä fyysisen väkivallankaan uhka tai sen käyttö saa välttämättä huonosti kohdeltua osapuolta lähtemään. Mutta kyllä se pinna jossakin vaiheessa täyttyy. Aika pitkällä prosessissa ovat nimittäin ne, jotka uskaltavat siitä jo jossakin keskustella ja kertoa. Siihen mennessä asioita on jo prosessoitu pitkään omassa sisimmässä.
Suomalainen yhteiskunta on vielä nykyisinkin hyvin ydinperhe-sidonnainen, vaikka yksinhuoltajuus onkin lisääntymässä edelleen. Omakohtaisista kokemuksistanikin tiedän, että apua hakevaa äitiä lapsineen saatetaan vielä ammattilaistenkin taholta painostaa takaisin yhteen pahoinpidelleen siipan kanssa. Pitää istua kaikenmaailman yhteispalavereissa tyyliin: " miten tästä yhdessä eteenpäin?" jne. Ja eroavalta parilta odotetaan automaattisesti halua ja kykyä myös lastensa yhteishuoltajuuteen.
Kulissien ylläpito ja arkailu oman elämän muuttamiseen on erittäin yleistä myös ihan suomalaisten pariskuntien keskuudessa. Ei siihen suinkaan tarvita sitä ulkomaalaista osapuolta. Enkä usko ollenkaan että ulkomaalaisilta siipoilta hyväksyttäisiin yhtään sen enempää kuin kotimaisilta hyväksyttäisiin, pikemminkin päinvastoin. Esimerkiksi yleinen mielipide ja ammattilaisten jatkuva meuhkaus siitä, kuinka paljon paremmat lähtökohdat elämään on lapsilla, joilla on sekä isä ja äiti, luovat suunnattomat paineet kaikille pahoinvoiville perheille. Tai siis yleensä niiden perheiden kärsiville äideille.
Minullakin meni aikoinaan pitkään, ennenkuin rohkeus riitti lähtöön. Vaihtoehto, että äijä olisi lähtenyt, ei kumma kyllä tullut tuolloin kysymykseen ;) Asuit sitten nimittäin vuokralla tai omassa asunnossa, ei aina ole suinkaan automaatio, että se lähtijä olisi se perheen pahanolon aiheuttaja. Meillä asunto oli molempien nimissä, joten kun neuvotteluyhteyttä ei perheemme diktaattoriin ollut, ainoa keino irtipääsemiseen oli lähteä itse. Helppoa ei ollut jättää taakseen kaikki ja hakeutua turvakodin suojiin leikki-ikäisen kanssa ja itse raskaana.
Minulle tuli silloin pinna täyteen... joskus se tapahtuu myös joillekin tänne kirjoittaville. Prosessi vie aina aikansa.
Ei muuta kuin voimia (oikeisiin ratkaisuihin) edelleen :)
Ehkä se johtuu siitä, että hän ei koe olevansa tarpeeksi hyvä tapaamaan äitinsä. Ehkä hän ei ole onnistunut niin hyvin kuin mitä sukulaiset ja tuttavat ovat odottaneet. Hän ei uskalla matkustaa.
Toinen vaihtoehto paniikkireaktioon on se, että hän kokee sinun painostavan häntä liikaa. Hän haluaisi tilaa ajatella asiaa ja tehdä asian omalla tavallaan. Vaikka sinusta tuntuu, että asia on hyvä, mutta hän silti ei kestä ajatusta, että häntä painostetaan.
Mitä muuta kerroit miehestäsi, niin huolestuttavalta kuullostaa. Itse aika paljon kannustan ihmisiä pysymään yhdessä. Jos jatkan samaa linjaa yhteiseloon kannustamisesta, niin minun mielestäni ainoa vaihtoehto on, että sinä opit elämään omaa elämää. Elät aivan omaa elämää suunnittelematta mitään miehesi kanssa. Teillä on sama osoite ja yhteiset lapset. Sinä et kysele miehesi menoja, mutta jos hän on kotona ruoka-aikaan laitat lautasen hänellekin. En tiedä, toimiiko tämä ohje, mutta tällaista tuli mieleen kirjoituksesi pohjalta.