Neuvoja taas kaipailisin...
Joulun alla tänne kirjoittelin ja kerroin mieheni koti-ikävästä ja kuinka hän on etääntynyt minusta ja lapsista. (vanha teksti on edelleen sivulla kolme) Monet vastanneista ymmärsivät miestäni ja olivat sitä mieltä, että minun pitäisi vielä jaksaa. Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että raja on tullut vastaan.
Joulun mieheni vietti kanssamme ja kaikki oli päällisin puolin ok. Sen jälkeen sama touhu jatkui taas. Yhdessäolomme aikana hän on aiemmin juonut alkoholia ehkä noin korkeintaan kerran vuodessa, itse en juo ollenkaan. Nykyään alkoholi on mukana kuvioissa viikoittain. Hän lähtee ulos, sammuttaa puhelimen, ilmaantuu seuraavana päivänä ja kertoo juoneensa. Joka kerta lupaa, ettei enää juo, mutta kuinka ollakaan...
Uudenvuoden otin vastaan yksin itkien lasten nukkuessa. Mieheni oli " juhlimassa" kavereiden kanssa, mukavaa, eikö? Silloin lupasin itselleni, että tätä vuotta en aio olla onneton, jotain on tehtävä, näin ei voi jatkua. Otin asian puheeksi, kerroin miehelleni, miten pahalta minusta on tuntunut jo pitkään. Silloin vasta itsekin tajusin, miten masentunut olen. Hän vaikutti kovin ymmärtäväiseltä. Terveyteni on reistannut, mistä olemme molemmat olleet huolissamme. Kerroin miehelleni lääkäri epäilevän sen johtuvan stressistä ja tajunneeni stressin johtuvan suhteemme tilasta. Mieheni niin vilpittömästi lupasi olla tukenani ja tekevänsä mitä vain vuokseni. Pyysin häneltä läheisyyttä ja yhdessäoloa, mitä hän lupasikin.
Yhden illan hän oli kanssani. Sen jälkeen on aina johonkin menoa, tyyliin " käyn vaan äkkiä, tuun ennen kuin meet nukkuun" (tulee aamuyöstä). Nyt lauantaina iltapäivällä lähti ulos ja sillä reissulla on edelleen! Alkoholikin on taas kuvioissa. Mielestäni tuollainen ei ole perheellisen elämää. Vastuu lapsista ja kodista pitäisi olla yhteinen ja menemiset pitäisi sopia yhdessä.
Matkarahat on nyt melkein kasassa (lainattiin). Hän ei vaan saa aikaiseksi varata lippuja. En ymmärrä enää yhtään, mitä hänen päässään liikkuu, tuntuu kuin jokin hänessä ei kuitenkaan haluaisi lähteä katsomaan äitiään, en todellakaan tajua... Hän vakuuttaa koko ajan, että matkan jälkeen kaikki muuttuu paremmaksi, mutta pelkkä puhe ei riitä, action speaks louder than words!
Jos lukisin tätä tekstiä jonkun muun kirjoittamana, käskisin heivata ukon pihalle! Sanoisin, ettei kukaan saa antaa itseään kohdeltavan noin huonosti! Kuitenkin rakstan häntä enemmän kuin voin ikinä sanoin kuvata. En olisi ikinä voinut kuvitella, että eroaisimme, luulin meidän kulkevan käsikkäin vielä harmaapäisinä... En vain enää jaksa keksiä selityksiä kun lapset kyselevät isäänsä. Enkä jaksa enää odotella häntä iltaisin kotiin.
Hän ei kunnioita minua, enkä minä voi enää luottaa häneen. En voi koskaan tietää, missä hän tulee milloinkin olemaan, joten en voi koskaan sopia mitään menoja mihinkään.
Mitä minun pitäisi tehdä, kun hän tulee kotiin? Yritänkö vielä puhua hänelle järkeä vai sanonko, että se on nyt sitten tässä? En todellakaan tiedä mitä tehdä. Tuntuu, että ero on ainoa vaihtoehto, vaikka sitä en kuitenkaan haluaisi. Olisin tosi kiitollinen, jos joku ulkopuolinen osaisi sanoa mielipiteensä.
(toivottavasti tästä saa jotain selvää, kyynelten läpi näen tuskin näppäimistöä...)
Kommentit (30)
Toisaalta ymmärrän zkelvinin mielipiteen, mutta toisaalta rohkenen olla vähän eri mieltäkin. Ja korostan nyt, että sen, mitä kestän mieheltäni kestäisin myös suomalaiselta mieheltä.
Meillä kuvioissa ei ole fyyisistä eikä henkistä väkivaltaa. Miehelläni on ollut masennuskausia, vaikka hän on asunut Suomessa jo 15 vuotta. Hän kärsii etenkin siitä, että hän on suomalaisten silmissä aina vain pakolainen. Hän ei halua erityiskohtelua, mutta saa sitä silti, niin hyvässä kuin pahassa. Sitten päälle tulevat normaalit ihmisen elämään kuuluvat vastoinkäymiset, mutta ne tuntuvat isommilta asioilta, kun ei ole perhettä tukena, ei tiedä, miten pitäisi toimia. Masentunut ei ajattele selkeästi, pienetkin ongelmat paisuvat. Lapsellinen käytös ja vastuuttomuus on asia erikseen. Totta on, että vastuu on ihmisellä itsellään, mutta ei mulle silti ole vielä tullut mieleen hylätä miestäni. Koska ne masennuskaudet ovat aina menneet ohi, on tullut hyviä kausia ja mies on itse oppinut tunnistamaan vaaran merkit.
Ihanteellista olisi, jos tosissaan pystyttäisiin nostamaan kissa pöydälle ja tekemään suunnitelmaa, miten vaikeuksista päästään yli. Terveen itsekäs pitää aina olla, omasta elämästä ja niistä iloa tuottavista asioista ei saa luopua. Joskus on vain huonoja vaihtoehtoja, joista on valittava vähiten huono.
Tossa jo aiemmin kirjoittelin erilaisista odotuksista parisuhteeseen ja perheeseen liittyen. Kyse ei välttämättä ole vallankäytöstä (vaikka sitäkin se voi olla) vaan erilaisista rooleista. Ei voi olettaa, että puolisot pystyisivät lukemaan toistensa ajatuksia. Joissakin kulttuureissa lastenkasvatus ja kotitalouden pyörittäminen nimen omaan on naisten vastuulla. Mies voi osallistua ja auttaa, mutta vastuu on naisen. Mä en nyt sano, että tämä olisi oikein, mutta ei se ole absoluuttisesti väärinkään.
Puolisoiden pitäisi itse muodostaa se oma kulttuurinsa, oma tapansa hoitaa asiat ja pitää oman perheensä puolta, koska arvostelua tulee varmasti. Pitäisi tehdä itselleen selväksi, mistä ei missään nimessä aio tinkiä ja missä asioissa voi joustaa. Ja ennen kuin voi tehdä kompromisseja ja sopia asioista, pitäisi tietää, mitkä ovat ne vaihtoehdot, joiden välillä kompromissi tehdään. Mitään ei tulisi pitää itsestäänselvyytenä, kaikesta pitäisi puhua. Jos jompikumpi ei siihen kykene, sitten riidellään rankemman kautta tai toimitaan aina vain toisen kulttuurin mukaan.
prinsessakeiju:
Minusta kyse on vallankäytöstä teitä vastaan, teitä pidetään itsestäänselvinä, valitettavasti. Olen ehkä sen verran feministi etten itse tällaiseen suostuisi, parisuhde ja lasten kasvatus on kahden kauppa. Jos mies ei osallistu, ei hänestä ole muutakuin hallaa.
Minustakin liikaa pyritään tässä keskustelussa ottamaan huomioon miehen " pahaa oloa" . Ninnin (muistaakseni) ajatukset olivat kauniita, mutta mielestäni aivan liian idealistisia. Johonkin rajaan asti ihminen jaksaa uhrautua rakkaansta puolesta, johonkin rajaan asti tukea, ymmärtää. Mutta mielestäni itseään ei saa sairastuttaa suhteessa. Mieluummin yksin ja terveenä, kuin sairaana suhteessa.
Ketjun aloittajalle: Paljon voimia! Yleensä ihmisen käytös menneisyydessä kertoo paljon hänen tulevasta käytöksestään. Kysy itseltäsi jaksatko tätä seuraavat 50 vuotta? Vastaako teidän suhteenne sinun käsitystäsi avioliitosta? Rakkaus yksin ei kanna pitkälle, eikä varsinkaan rakkaus ihmistä kohtaan johon ei voi luottaa ja jota ei pysty kunnoittamaan. Lapsesi tulevat peilaamaan sinun omia tuntemuksiasi isäänsä kohtaan. Jos pelkäät häntä, hekin helposti alkavat pelätä, jos et kunnioita häntä, heillekin se on vaikaa, jos et luota häneen, lapset oppivat epäilemään häntä.
Sinä ansaitset levollisen kodin itsellesi, lapsesi ansaitsevat sen myös. Ansaitset hyvin nukutut yöt, ansaitset sinulle kuuluvan arvostuksen ja kunnioituksen. Luettuani tekstejäsi saan mielikuvan äidistä, jolla on huonokäytöksinen teini-ikäinen lapsi, ei aviomiestä. Sinulla ei ole pakkoa jäädä suhteeseen, joka sairastuttaa sinut. Sinä et ole vastuussa miehesi mahdollisesta masennuksesta, eikä sinun tarvitse, eikä edes kuulu, jättää elämääsi odottamaan hänen parempaa oloaan, kun HÄN ITSE ei ole siitä kiinnostunut. Sinä et ole hänen vanhempansa. Sitäpaitsi, en voi uskoa, että hänen käytöksensä johtuu kokonaan mahdollisesta masennuksesta, vaan osa on varmasti myös hänen luonteestaan ja kasvatuksestaan johtuvia piirteitä. Hän ei pysty sellaisia piirteitä muuttamaan, ellei itse sitä kovasti halua. Jos koet, että et jaksa elää näin, sinulla on vaihtoehtoja. Älä pelkää käyttää niitä. Suhteesi ulkopuolella on kokonainen maailma.
No en mä nyt tiedä, oonko ollut liian idealisti. On mahdotonta tuntea toisen tilannetta tarkalleen ja antaa varmoja neuvoja. Mutta jos asiat ovat joskus olleet hyvin, jos on rakkautta, on mun mielestäni myös toivoa. Ei eronkaan järjestäminen tilanteessa, jossa kaksi ihmistä on henkisesti poikki, ole mitään herkkua.
Ehdotan edelleen aikalisää: miehelle on tehtävä selväksi, missä mennään ja että apua on saatavilla, jos sitä haluaa ottaa vastaan, mutta että jossakin menee raja. Kestäisikö viikon, kuukauden, matkan ajan? Pitää olla terveen itsekäs, hakea omaa aikaa ja apua myös itselleen.
Marttyyri ei tarvitse olla. Jokainen tykönään miettiköön, mihin asti jaksaa. Ja minkä syiden takia vielä yrittää tai jättää homman sikseen. Vaikeita päätöksiä nämä ovat.
Rae.:
Minustakin liikaa pyritään tässä keskustelussa ottamaan huomioon miehen " pahaa oloa" . Ninnin (muistaakseni) ajatukset olivat kauniita, mutta mielestäni aivan liian idealistisia. Johonkin rajaan asti ihminen jaksaa uhrautua rakkaansta puolesta, johonkin rajaan asti tukea, ymmärtää. Mutta mielestäni itseään ei saa sairastuttaa suhteessa. Mieluummin yksin ja terveenä, kuin sairaana suhteessa.
(Ninni-03:
Tossa jo aiemmin kirjoittelin erilaisista odotuksista parisuhteeseen ja perheeseen liittyen. Kyse ei välttämättä ole vallankäytöstä (vaikka sitäkin se voi olla) vaan erilaisista rooleista. Ei voi olettaa, että puolisot pystyisivät lukemaan toistensa ajatuksia. )Heillä on jo lapsia, suhde ei siis ole aivan alkumetreillä ja parasmamma kertoi myös yrittäneensä keskustella. Kulttuurierojen nimissä ei voi sietää mitätahansa! Törttöily on törttöilyä!
tiivistettynä, olenko siis ymmärtänyt oikein: sinä ja miehesi olette naimisissa ja yhden lapsen vanhemmat. vastuu lapsen hoidossa ja kasvattamisessa on lähes yksin sinun. sinä oireilet nyt masennuksella elämäntilanteessa jota et koe hallitsevasi ja kaipaat miestäsi. miehesi vastaa tähän parantamalla hetkeksi tapojaan, palaamalla kuitenkin ensi tilaisuuden tullen vanhoihin tapoihinsa.
sanoit jo itse että sinusta tuntuu että raja on tullut vastaan, eli olet tehnyt jo jonkin tason päätöksen siitä että asiat tulevat muuttumaan. sanot kuitenkin rakastavasi miestäsi niin että se sattuu; oletko aivan varma että kyse on rakkaudesta? kysyn tätä suoraan siksi, koska sanot ettet voi luottaa mieheesi. miehesi piiloutuu oman ahdistuksensa turvin pois perheestä jonka kuuluisi olla TURVAPAIKKA ihmiselle. nyt hän ei jostakin syystä näin asiaa näe. rakastaako hänkin sinua? miten hän on sen viime aikoina osoittanut?!
koska olen hyvin taloudellinen ihminen, suosittelen, ettet ota ainakaan henk. koht. velkaa miehesi matkalippuihin. päätöksenhän teet kuitenkin itse. miten miehesi on muuten itse osallistunut matkalippurahojen keräämiseen? onko sinulla luottamusta häneen taloudellisissa asioissa?
nyt vaikuttaa siltä, että miehesi on sanojen tasolla mukana perhe-elämässänne. teot vain puhuvat toista ja niitä oikeastaan onkin uskominen kuten itsekin sen tiedät. en voi kehottaa sinua eroamaan miehestäsi, mutta kehotan sinua vakavasti miettimään, miksi luottamus on väliltänne kadonnut. ja tähän asiaan paneutumalla ehkäpä tämä vyyhti alkaa purkautua..ilman luottamusta ei ole mitään. ei yhtään mitään.
toivon että asiat selviävät tavalla tai toisella. ja haluaisin vielä pyytää sinua miettimään, millaisen kuvan lapsenne saa vanhemmista ja vanhemmuudesta tällaisessa suhteessa? voimia sinulle, mitä ikinä aiotkin tehdä *rutistaa*
Eli, olen aika yllättynyt siitä, miten ymmärtäväisiä vastanneet ovat olleet miestäni kohtaan. Odotin enemmänkin sellaisia kommenteja kuin esim. Rae. kirjoitti. Tekstistäni olikin ilmeisesti luettavissa se, että olin jo tehnyt päätöksen erota, vaikka en sitä itse tajunnut. Kyllä minusta tuntui, että olin umpikujassa vailla mitään muuta ulospääsyä kuin ero. Olin niin täydellisen väsynyt sekä henkisesti että fyysisesti, että taisin vain hakea täältä rohkaisua uskaltaa ottaa se viimeinen askel. Toisaalta tietysti odotin, että jollain olisi kertoa taikasanat, jolla kaiken ikävyyden saisi poispyyhittyä...;)
However, nyt (jälleen kerran) asiat kuitenkin näyttäisivät järjestyvän. Mieheni on ottanut askeleita oikeaan suuntaan nyt siinä määrin, että uskon ja toivon hänen viimeinkin tajunneen, mikä elämässä on tärkeintä. Hän palautti kaverinsa asunnon avaimen ja katkaisi välinsä moniin " huonoja vaikutuksia aiheuttaviin" kavereihinsa. Nyt olen päättänyt jatkaa siihen asti, että matka toteutuu. Jos takaisin palaava (iloinen, energinen, perhettään kaipaava?) mies jatkaa vielä temppujaan, ero on ainoa vaihtoehto.
Joku (en enää muista kuka, sori) epäili ettei mieheni varmaankaan vietä aikaansa yksin kaverin kämpillä. Olen käynyt siellä muutaman kerran, siellä tuntuu aina majailevan epämääräinen joukko mieheni maanmiehiä. Ei siis toista naista.
Muistaakseni Rae. oli sitä mieltä, etteivät mieheni tekemiset johdu yksinomaa masennuksesta vaan myös luonteesta ja kasvatuksesta. Olet varmasti osittain oikeassa, mutta meillä on kuitenkin takana lähes kymmenen yhteistä vuotta, joista suurin osa on ollut onnellisia. Nykyisenlaista käytöstä ei ole ennen ollut. Eli osaa elää myös " kunnon" perhe-elämää. " Suomalaista" miestä en hänestä kuitenkaan tekemälläkään saa enkä varmaan " aamulla ylös-töihin-töistä suoraan kotiin-sohvalle tv:n eteen-nukkumaan" -miestä! Mutta luotettavuus täytyy saada takaisin, se on kaiken a ja o.
Lapsia meillä on siis kaksi, alle 3 vee. Alkoivat jo huomata kireän ilmapiirin, toivottavasti nyt helpottaa... En halua enää kuulla: " Äiti, älä itke...!"
Nyt täytyy mennä, jatkan myöhemmin...
Toivon AP:lle paljon voimia tulevassa! Matka on hyvä takaraja. Miehen pitäisi kuitenkin miettiä, mitä hän tekee, jos alkaa ahdistaa. Entinen meno ei käy. Pysy nyt lujana ja pidä puolesi: puhu miehen kanssa, tehkää sopimus siitä, mikä jatkossa sopii ja toisaalta mitä et aio sietää. Heittäkää selkeitä tavoitteita peliin! Ei niin, että mies vain lupaa viettää enemmän aikaa perheensä kanssa, vaan kehitelkää siitäkin jotain konkreettista. Yrittäkää olla nälvimättä toisianne, mahdollisesti olette kuitenkin toistenne paras turva.
Meillä oli pari vuotta sitten aika vaikeaa, pahinta aikaa kesti puolisen vuotta. Positiivista asiassa oli se, että vika oli ympäröivissä olosuhteissa, ei meidän suhteessamme sinänsä, mutta kyllä se pahasti rassasi. Silloin kun asiat ovat pahimmillaan, ei järki kulje selkeästi eikä asioita osaa laittaa oikeisiin mittasuhteisiin. Jälkeen päin voin sanoa, että opimme molemmat toisistamme uusia puolia, niin hyviä kuin sellaisia, joita ei olisi toivonut löytävänsä. Joskus tuntui, että oli itseltäänkin hukassa.
voisiko miehesi olla alkoholisti? eli hanella on pakonomainen tarve tarpeen tullen ottaa " lärvit" . Lue aiheesta, ehkäpä löydät " tunnusmerkit" , vaikka olisikin hankala tietää varmasti.
totuus on, että hänen käytöksensä on ongelmaista, joka heijastaa sinun ja koko perheen hyvinvointiin.
Mene vaikkapa Al-anon tukiryhmään, vaikka suunnatta alkoholistien puolisoille, saat sieltä " työkaluja" miten elää ongelmakäyttätyjän rinnalla, eli miten " irtautua" itse ongelmasta ja olla ottamatta vastuuta toisen ongelmasta... niin kauan kun yrität vaikuttaa häneen kulutat energiaasi... sillä HÄNEN täytyy itse tajuta elämän realiteetit, myös se, että milloin hän tarvii apua. Uskon Al-Anonin ohjelman toimimiseen. Mutta sen on jokaisen itse testattava. Avioelämä onglemakäyttäytyjän kanssa on vähän erinlaisempi kuin ehkä unelmoima läheinen suhde, mutta jos tämä on ohimenevä kriisivaihe, voit päästä siitä yli Al-anonin " työkaluilla" . Jos suhteessa ei ole väkivaltaa, kannatta harkita tätä ohjelmaa, jossa keskitytään oman elämän elämiseen, toisen rakastamiseen, mutta hänen ongelmistaan irtautumiseen. Parisuhteessa kun kaikesta tulee yhtä vyyhtiä... sanoutuu siis itse irti tästä ongelmakohdasta kun saa keinoja siihen...
Voimia ja johdatusta - parasta tietä tähän erittäin vaikeaan vaiheeseesi! Toivoa on, usko että olet selviytyjä. Jos paras ratkaisu on ero, senkin saa kypsyttää ihan rauhassa esim. Al-anonin työkalujen kautta. Joskus se voi olla paras ratkaisu... jokainen tilanne on omansa.
Kiitos todellakin!!!!!on ollut tosi paljon apua kaikesta mitä olet kirjoittanut myös,muille myös suuri kiitos ja kannustus.Tottahan se on että niin kauan jaksaa riidellä ja kuunnella kaikkea kun tulee se raja vastaan.Mun omat vanhemmat ovat eronneet kun olin vain 2,5-vuotias kun jäin Isäni kanssa kahdestaan.Senkin takia tuntuu niin tärkeältä yrittää kaikesta huolimatta.Ollaan tosiaan oltu muutaman kerran pari kuukautta erossa miehen kanssa mutta palattu takasin yhteen,tottakai välistä miettii että oliko oikea ratkaisu vai eikö?Eilen sitten saatiin jonkun verran puhuttua...sanoin että kun välistä tuntuu jotenkin niin ulkopuoliselta..ei tosin vastannut siihen mitään mutta toivon sen merkitsevän hänelle jotain.Katsotaan miten tästä eteenpäin.
Ja vielä kun jonakin päivänä mieskin oppisi sen keskustelun taidon että ei tarvitsisi lukea hänen ajatuksiaan ja ilmeitään.Silloin ei mustakaan varmaan tuntuisi näin pahalle aina jos pystyisi olemaan avoimempi ja puhumaan riidoista ja muusta.Mutta nyt päivä kerrallaan eteenpäin =)