Miten oma lapsi voi olla niin yhdentekevä?

Esimerkiksi perheneuvolaan voi ottaa ihan ittekin yhteyttä. Kun kyllä se sun lapsi tarttisi sen sun rakkauden ja välittämisen.

Hae apua neuvolan tai terveyskeskuksen omalääkärin kautta.

Siis kyllä mä häntä rakastan ja pidänkin hänestä. Varjelisin myös häntä kaikelta pahalta, MUTTA mitään yhtä suurta tunnetta hän ei herätä sisälläni kuin muut lapseni...:((. Joskus olen suorastaan häntä vihannut, en ole sietänyt jne. Hänessä on paljon kummallisia ominaisuuksia mielestäni. Usein huomaan, että muutkin ihmiset reagoivat samalla tavoin. Edes nyt leikki-ikäisenä hän ei laukaise mitään kivoja " lauseita" tai kerro mitään sen kummempaa joka saisi hymyn huulille, kuten muut lapset ovat tämän ikäisinä tehneet. Kai hänen luonteensa sitten vain on tylsä...??? En mä tiedä. On hänessä paljon hyvääkin tietysti.

Isäni on aina vihannut/inhonnut veljeäni. Kurja juttu.

Ajattelin vaan, että sisareni oli jatkuvasti ärsyyntynyt esikoisestaan ja usein sanoikin niin. Hän varmaan koki rakastavansa lasta, mutta luulen, että jatkuva ärsyyntyminen johtui siitä, että lapsi on luonteeltaan ilmetty kopio äidistään.



Voisiko olla jotain tämänsuuntaista?



Kuulostaahan toi rankalta. Pystytkö arjessa olemaan tasapuolinen? Jos siihen pystyt, niin mikäs hätä teillä on? Varmaan lapsi saa silti läheisyyttä ja rakkautta osakseen? Isänsä varmaan rakastaa?

no vanhempiaan ei voi valita,kasva kuule aikuiseksi. Sinussa se vika on eikä lapsessa. On varmaan kamalaa lapselle elää tuollaisen äidin hoivissa, hän kyllä vaistoaa ettet välitä hänestä.

Olen huomannut, että tällaisista lapsista tulee toisinaan henkisesti sairaita aikuisia. En tarkoita tätä todellakaan pahalla. Olen vain huomannut.

Mieti, että hän on sentään oma lapsesi! Hän todennäköisesti osaa jotain, mitä muut sisarukset eivät. Näytä hänelle, että olet hänestä ylpeä!

Ehkä hän jo vaistoaa sen, ettet sinä välitä hänestä niin paljon kuin muista. Ja siitä taas seuraa kierre.

ilmeisesti äitini näki näin minusta ja vaistosin aina lapsena ettei hän minusta välittänyt. Nyt vanhempana hän yrittää korjata välejään ja tukeutuu minuun mutta minä en välitä enää hänestä...

Esikoista (11v) yritän kyllä kovasti rakastaa, mutta se on niin kovaa työtä että aina säännöllisin väliajoin helvetti repeää. En tiedä ketään niin kiukuttelevaa, pullikoivaa, kieroa, valehtelevaa, vedättävää - öö paitsi serkkunsa ehkä. Sukuvika kai.

Kolme muuta lasta perässä ovat onneksi normaaleja ja rakastettavia omine vikoineenkin. Ilman heitä olisin varmaan jo lataamossa äitiyteni kanssa kun luulisin että olen täysin paska äiti joka ei kykene kasvattamaan ketään...

Rakastan häntä kovasti, ehkä jopa enemmän kuin muita lapsiani, mutten tunne minkäänlaista läheisyyttä häntä kohtaan. Olen yrittänyt korvata ja korjata tätä sillä, että vietän hänen kanssaan paljon kahdenkeskistä aikaa, halailen ja suukottelen häntä ja juttelen hänen kanssaan sekä leikin paljon. Ajattelen, että vaikka tilanne ei tällä korjaantuisikaan, lapsi ei ikinä tule kokemaan, että hän on ulkopuolinen.

toivottavasti ette olisi koskaan lapsia saaneetkaan!

ei tunne läheisyyttä. En ymmärrä teitä.

eivät voi tuntea mitään empatiaa, eivätkä ymmärtää. Koittakaa nyt käsittää, että lapsissakin on suuria eroja. Eivät kaikki lapset ole sympaattisia olentoja! Eihän se lasten vika ole, mutta kyllä se vanhemmilta enemmän vaatii.



En olisi itsekään ikinä uskonut, etten liiemmältä pitäisi tytärtäni läheisenä. Siis toki hän on kiltti tyttö monella tapaa, mutta vieläkin enemmän hän on aika ärsyttävä olento.



Ei ne kemiat oman lapsen kanssa välttämättä aina niin sovi yhteen. Oma lapsihan voi tuntua todella vieraalta. Ei hänen tarvitse lainkaan muistuttaa itseä tai miestä.



Toki silti jokaista lasta on yritettävä rakastaa parhaansa mukaan ja löydettävä hänestä hyviä puolia.



Ehkä elämä teillekin joskus opettaa jotain. Kaikki ei ole näin musta-valkoista kuitenkaan että oma lapsi tuntuisi aina läheiseltä. Luulen, että tämä on tavallisempaa kuin uskoisimme. Katsokaa vähän ympärillenne niin huomaatte, että yleensä jokaisella vanhemmalla on yksi tai pari lasta joiden kanssa he tulevat paremmin toimeen.

Itsellänikin on ongelmia esikoisen kanssa. Hän on ollut minulle aina vieras ja outo, vaikka onkin todella kaunis ja ystävällinen ja kaikinpuolin mukava poika. Rakastan ehkä häntä liikaakiin niin että en uskalla kiintyä liikaa. Jos hänelle tapahtuisi jotain en kestäisi sitä, koko maailmani kaatuisi.

Vierailija:

ei tunne läheisyyttä. En ymmärrä teitä.

Lapseni tuntuu vieraalta, hänen luonteensa on kovin erilainen kuin omani ja minun on vaikea päästä sisälle hänen maailmaansa. Minun on vaikea kiinnostua niistä asioista, joista hän on kiinnostunut ja joudun opettelemalla opettelemaan leikkejä, joista hän saattaisi innostua. Joudun pakottamaan itseni, jotta jaksaisin kiinnostua kirjoista, joita hän rakastaa. Nämä asiat eivät vaikuta rakkauteen. Läheisyydentunteeseen taas vaikuttavat.

Minä voisin toki yrittää pakottaa lapseni samaan muottiin, kuin itsekin olen, mutten ymmärrä miten tämä olisi parempaa äitiyttä, kuin se, että annan hänen olla oma itsensä ja pakotan itseni lähemmäs hänen maailmaansa. Jälkimmäinen tapa on itselleni vaikeampi, mutta mieluummin teen tämän näin, kuin muutan lastani väkisin sellaiseksi, että minulla olisi helpompi olla hänen kanssaan.

Nro 14 (tai jotain)

Tyttöjen kanssa kaikki tuntuu luontevalta. Pojan kanssa olen aina ihan hukassa. Rakastan häntä tosi paljon, mutten millään pääse lähelle. Uskon kuitenkin, että me, jotka jaksamme yrittää lastemme kanssa, vaikka se ei olisikaan helppoa, olemme ihan hyviä äitejä.

Vierailija:

Lapseni tuntuu vieraalta, hänen luonteensa on kovin erilainen kuin omani ja minun on vaikea päästä sisälle hänen maailmaansa. Minun on vaikea kiinnostua niistä asioista, joista hän on kiinnostunut ja joudun opettelemalla opettelemaan leikkejä, joista hän saattaisi innostua. Joudun pakottamaan itseni, jotta jaksaisin kiinnostua kirjoista, joita hän rakastaa. Nämä asiat eivät vaikuta rakkauteen. Läheisyydentunteeseen taas vaikuttavat.