Toinen lapsi pelottaa..normaalia?

Minusta nuo sisarussuhteiden toimimattomuudet jne kyllä johtuu paljon muustakin kuin ikäerosta.

Ensinnäkin, vanhempien velvollisuus on katsoa, ettei isommat pääse kiusaamaan pienempiä siinä määrin, että siitä jää traumoja.



Toisaalta, minulla on isosisko, 5 vuotta vanhempi, sekä pikkuveli 7 vuotta nuorempi. Meillä on siis isohkot ikäerot, mutta olen erittäin läheinen kummankin sisarukseni kanssa. Toki joskus on ollut vaiheita, että ei niinkään olla tultu toimeen, isompi on kiusannut/ei ole kiinnostunut pienemmän tekemisistä jne.

Mutta meillä esim. vanhin oli toivonut pikkusisarusta, ja oli onnessaan kun minä synnyin. Leikittiin paljon yhdessä pienenä, sitten kun isosisko alkoi olla teini, etäännyttiin toviksi, mikä on minusta ihan normaalia. Kiusasikin se mokoma minua, mutta ei se väleihin ole vaikuttanut, kun itse aloin olla myös vanhempi välit taas läheni, ja nyt ollaan toisillemme äärettömän tärkeitä.



Samoin minusta oli ihana kun pikkuveli syntyi, olin silloin siis 7v, ja minusta oli ihana hoitaa veljeä, ja leikkiä hänen kanssa, sain olla se iso ja huolehtia pienemmästä. Ihan sen verran minkä itse halusin. Koskaan ei kyllä käsketty hoitamaan tai auttamaan, sain hoitaa sen verran minkä halusin.



Toki myös meillä välit on välillä ollut etäisemmät, koska ikäeroa on paljon, mutta ollaan lähennytty taas, kun pikkuvelikin alkoi tulla lähemmäs täysi-ikäisyyttä.



Minusta on siis äärimmäisen ihanaa, että minulla on sisaruksia, en haluaisi edes kuvitella millaista olisi olla ainoa lapsi.



Minulla itselläni on kolme lasta, pienemmillä ikäeroilla kyllä, koska näin vaan tuntui meistä hyvälle. Ikäeroa siis reilu 2v ekan ja tokan välillä, ja 2v8kk tokan ja kolmannen välillä.



Minä kyllä olen sitämieltä, että sisarukset on rikkaus!

ja erilaisia äitejä. ja erilaisia kokemuksia. miksi pitää lytätä toisen tuntemukset tuolla tavalla? ei oman persoonan ja kokemusten kautta voi värittää koko äitien kirjoa. se, miten raskaaksi, vaikeaksi, helpoksi ja ihanaksi jne. vauvat/lapset koetaan on niin monesta asiasta kiinni. eikä monen lapsen vanhemmuus tarvitse olla mikään itsestään selvä toive kaikille. ja vaikka se jollekin olisikin, on täysin normaalia ja tavallista, että asioita pelkää etukäteen. jos jollakin on ollut pelottava/raskas lentokokemus, eikö silloin ole ihan inhimillistä pelätä seuraavaa lentoa? pitääkö jotenkin aina tilaisuuden tullen brassailla?

mistäs näitä sääntöjä saadaan? nyrkkisääntö on se, että tietyn kokoinen neliö menee itselleen sopivasta aukosta. mitään isompaa ja erimallista et siitä aukosta väkivallatta läpi saa. miksi ihmisten pitäisi olla näitten hemmetin nyrkkisääntöjen alla? me ollaan erilaisia.

tekisin lapseni noin seitsemän vuoden välein. Näin jokainen lapsi saisi tarpeeksi huomiota, hellyttää ja mahdollisuuden olla perheen pienin ja elää rauhassa lapsuutensa.

Tämä on vanha ketju mutta lapsilleni tulee olemaan 7 vuoden ikäero. En ole huolissani siitä että tulevatko he läheisiksi. Toista lasta emme hanki esikoista varten. Lisäksi on meidän vanhempien tehtävä tukea sisarussuhteen rakentumista. On mahdollista että luonteet ovat niin erilaiset että lipulta jäävät etäisiksi. Tyytyväinen olen kuitenkin siitä että meillä vanhemmilla on ollut jaksamista ja intoa viettää rauhassa aikaa esikoisen kanssa ja nyt taas tuntuu ihanalta panostaa nuoremman kanssa touhuamiseen kun esikoisella alkaa olla kaverit tärkeämpiä. Tällähetkellä näen riitaisia ja toimimattomia sisarussuhteita niissä perheissä joissa lapset ovat pienellä ikäerolla. Varmastikkaan sisarussuhteen laatu ei liity niim paljon ikäeroon kuin ajatellaan. Uskon vain että voimavarat ei välttämättä riitä panostamaan sisarussuhteen muodostumiseen niin paljon jos perheessä on useampi pieni. Lisäksi huomaan etteivät vanhemmat välttämättä havahdu lasten sisarussuhteen ohjaamiseen niin helposti kun iät ovat esim leikkien suhteen helpommat. Eräässä perheessä 2v vanhempi lapsi kyykyttää nuorempaa ja nuorempi yrittää pysyä mukana menossa vaikka ei ikänsä ja kykyjensä puolesta olisi mahdollista tai tervettä. Vanhemmat ajattelevat että siinä se perässä oppii.. väistämättä tulee ajatus että nuoremman itsetunto ei kehity vahvaksi jos joutuu isomman ja vahvemman kanssa kilpailemaan ja vertaa itseään aina vanhempaan.. koen että on helpompi opettaa lapsia iloitsemaan omasta tai toisen kehityksestä vilpittömästi kun ikäero on isompi. Ei synny kilpailuasetelmaa kun tarpeetkin ovat ihan erit. Uskon kuitenkin että pienen ikäeron sisarukset voivat muodostaa lämpimän ja toisiaan tukevam sisarussuhteen, mutta myös se vaatii vanhemmilta paljon tukea ja tekemistä.😊

En tekisi enää toista, tää ensimmäinen alkaa pikkuhiljaa olemaan jo vähän itsenäinen. Ajattele monta vuotta omasta elämästä oot valmis käyttämään vaipanvaihtoon, syöttämiseen yms. Iän myötä raskaus ja synnytys yleensä on vaikeampaa.

Vanha ketju, mutta kirjoitan tähän silti omia pohdintojani. Itselläni on yksi lapsi, pieni vauva vasta ja halutaan miehen kanssa toinen ja ehkä kolmaskin lapsi. Ollaan jo yrittämässä ja toivotaan mahdollisimman pian lasta. Ensimmäistä kertaa koskaan pohdin kuitenkin sitä henkistä puolta, eli nyt kun olen luonut meidän vauvaan niin ainutlaatuisen ihanan yhteyden ja me yhdessä hassutellaan, laulan ja soitan hänelle ja meillä on niin omat jutut, niin entä jos en toisen vauvan kanssa löydäkään samanlaista yhteyttä tai toisesta vauvasta tulee jotenkin läheisempi, enemmän sellainen sielun sisko? Tiedän että rakastan yhtä paljon lapsia ja he tulevat olemaan yhtä tärkeitä, mutta mietin välillä miten toinen lapsi muuttaa tätä dynamiikkaa ja alanko sitten vain molempien kanssa kokemaan tasaisesti näitä läheisiä ja tärkeitä hetkiä ja pelleilemään ja laulamaan vai tehdäänkö se kaikki kolmestaan? Tai mies toisen kanssa ja minä toisen, hengataan yhdessä koko perhe...varmasti kaikkea tätä.

Hassu tunne tavallaan kun ensimmäistä kertaa elämässä kokee näin suurta rakkautta ja läheisyyttä toiseen henkilöön, siis vauvaan, niin entä sitten kun siinä onkin se toinen ihan pieni, että voinko hänen kanssa sitten makoilla sängyllä ja taapero leikkii vieressä? Kärsiikö mun ja esikoisen yhteys tästä jotenkin? Toki lapset saavat sitten omia kavereita joskus ja viimeistään sitten on vaan hyvä että en ole liian henkisesti kiinni heissä koko ajan ja tilanne tasoittuu kun ei olla koko ajan yhdessä. Mutta onko joku muu pohtinut tämän tyylisiä asioita? Edelleen siis haluan tottakai toisen lapsen, nämä ovat vain tällaisia kevyitä mietintöjä. 

Vierailija kirjoitti:

että toinen lapsikin on lykätty ainoastaan siksi että pelätään vaivaa.



Tuskin on aineksia suurperheen vanhemmiksi.

minäkin mietin, että mikähän kaikki muu pelottaa... tuo ikäero on kyllä kurja. jos kahteen lapseen jää, niin leikkikaveria ei kyllä saa toisistaan. vain kahdella lapsella korostuu myös sisaruskateus.

Vierailija kirjoitti:

Liian pitkä ikäero.

Ei ikäeroilla ole merkitystä.

Täältä sivusta huutelen, että se sisarusten ikäero ei ole minkäänlainen takuu siitä, ovatko he aikuisina läheisiä vai eivät. Tunnen useita perheitä, joissa lapset on vuoden tai parin ikäerolla, mutta persoonina niin erilaisia, että yhteisistä leikeistä ei oikeastaan koskaan ole tullut oikein mitään. Ja paljon aikuisia ihmisiä, joilla on sisarukseensa lyhyt ikäero, eivätkä ole juuri missään tekemisissä, näkevät kerran pari vuodessa. 

Sitten taas esimerkiksi minulla ja sisaruksillani on ikäeroa 7 ja 14 vuotta, ja koen, että ihan läheisiä olemme. Tietenkin kaikilla omat elämänsä, asutaan eri paikkakunnilla jne, mutta kyllä useita kertoja viikossa viestittelen ja soittelenkin esim. tuon 14 vuotta vanhemman siskon kanssa.