Mistäköhän tämä kertoo? Parisuhteesta ja tunteista...

Tulenpalavan rakastunut en koskaan ole ollut tuohon mieheen, mutta nyt lapsiperhe-elämä on sammuttanut viimeisenkin kipinän.



Pakko vaan jaksaa ja uskoa, että *jotain* yhteistä löytyy vielä elämässä sittenkin kun lapset ovat isoja ja aikaa on muullekin kuin heille. Elämä olisi tietty helpompaa, jos voisi elää sitä sellaisen kanssa, josta välittää :/

Niinpä tein erittäin vaikean ratkaisun ja erosin miehestä, jossa ei ollut mitään vikaa. Tuntui vain etten voinut enää elää ihmisen kanssa jota kohtaan en tunne muuta kuin kaveruutta. Meillä tilanne oli varmasti kuitenkin helpompi kuin teidän tapauksessamme, koska meillä ei ollut lapsia.

Täällä oli muuten muutama päivä sitten keskustelu " kämppisliitoista" . Yritäpä löytää se ketju ja huomaat ettet todellakaan ole yksin ajatustesi kanssa.

Jotenkin tuntuu, että yliarvostetaan niitä tunteita nykyään. Kaiken pitäs tuntua. Elämässä tulee kuitenkin niitä vaiheita kun ei tunnu juuri miltään ja silloin avainasemassa on valinnat ja päätökset. Sen takia että ei enää tunnu siltä ihanalta palavalta rakkaudelta ei kannata heittää parisuhdetta romukoppaan.



Se muuttuu todennäkösesti taas, ja rupeat myös tuntemaan. Mä uskon että parisuhde leiristä tms on apua. Sellasesta mihin mennään nimenomaan kaksin, parisuhteeseen syventymään. Oikeanlaisten ja osaavien ihmisten ohjauksessa tapahtuu kummia. rakkaus voi taas roihahtaa kun siitä ihmisestä löytyykin ne parhaat puolet taas pinnalle.



Se että on hyvä mies, hyvä isä - ei todellakaan kannata luopua. Vaikka olis pitempiäkin suvantojaksoja tunnepuolella. Monesti vasta joku traaginen tapahtuma elämässä herättää huomaamaan asioita oikeassa valossa. Ja tajuaa millä asioilla oikeasti on merkitystä.



Sitä palavaa tunnetta kannattaa herätellä aktiivisesti ja tahtomalla saa paljon aikaan. Esim seksipuolella ja sitä kautta koko suhteessa. Oikeesti.



Kaikkea hyvää sulle.

Tuoko avioliitto sen onnen ja rakkauden? En tiedä, niitä hurlumhei-häitä en olisi koskaan tahtonut, enkä tahtoisi vieläkään. ap

arvonen juttu. Että jo pelkästään senkin takia kannatta todella edetä hitaasti isoissa päätöksissä parisuhteen jatkamisessa/lopettamisessa. Tottakai jokaiselle kuuluu onni ja rakkaus,enkä tarkota, että pitäs viimiseen asti uhrautua. Mutta se, että jos ei enää tunne samaa paloa kuin alussa, ei vielä ole OIKEESTI syy eroon. Jos ymmärrät mitä tarkoitan. Ei pahalla. Rupes vaan niin jotenkin tuntumaan pahalle, kun ajattelee hajonneita perheitä.

Vierailija:

Tuoko avioliitto sen onnen ja rakkauden? En tiedä, niitä hurlumhei-häitä en olisi koskaan tahtonut, enkä tahtoisi vieläkään. ap

Mä uskon, että silloin, jos alunperin on ollut rakkautta, niin kannattaa kyllä yrittää!



Ja kuten eräs kirjoittaja tuolla sanoi: seksi on tärkeetä. Se vie lähelle toista ja synnyttää niitä tunteita.



Miten olis kahdenkeskinen pieni lemmenloma?

ryhtyneet tuumasta toimeen, en olisi kieltäytynyt asiasta. Kihloissa olemme, ja vaikka tämä tavallaan ja perinteitä kunnioittaen on lupaus avioliitosta, meistä kumpikaan ei ole tehnyt asialle mitään.



Nyt jos mies ottaisi asian puheeksi, en tiedä mitä sanoisin...



Ja toiselle vastaajalle, en muista numeroa. En ole eroamassa, tottakai haluan taistella asian puolesta. Ei minulla huono olo olla, turvallista ja luottavaista. Jo pelkästään sen tähden, että näen miten hyvä isä mies on lapsillemme, ja miten lapsemme rakastavat häntä, en lähde tekemään hätiköityjä päätöksiä.



Omat tunteeni, tai tunnettomuuteni vain vaivaavat. En haikaile mitään uutta miestäkään, pelottaa vain, että hävisivätkö ne rakkauden tunteet tätäkin kohtaan. Lapset kasvavat, aikuistuvat ja muuttavat omilleen. Silloin olemme vain minä ja mies, ja meidän parisuhteemme. Missä me olemme silloin, onko meitä? Opinko rakastamaan? Vai onko tämä rakkautta? Voiko sitä tietoisesti oppia? Vai onko nyt vain joku vaihe? En tiedä, en todellakaan...

Noin siinä vain käy. Musta on ihan nyky-yhteiskunnan kummallinen pakkomielle ja Kaunarit-ajan ajatus, että parisuhde säilyisi jotenkin palavana ja rakkaus hehkuisi koko ajan. Sitten, kun ei siltä tunnu, niin me (minä itsekin syyllistyn siihen!) mietimme, että missä vika ja mitähän tässä pitäisi tehdä ja pitäisi varmasti erota, kun ei Rakasta.



Mulla on täsmälleen sama tilanne kuin ap:lla ja monella, monella muulla. Mutta sellaista elämä on, ja on ollut aina. Rakkaus jäähtyy, ja tilalle tulee ystävyys. Näin on ollut niin kauan, kun ihmiset ovat yhdessä asuneet ja tulee aina olemaan. Parisuhteet, jossa rakkaus loimottaa palavana koko ajan (tai edes jonkin verran koko ajan) ovat poikkeuksellisia. Kaikissa suhteissa on huonompia ja parempia hetkiä, ja on pariskunnan itsensä ratkaistava, kuinka elää sen kanssa. Jotkut eivät kestä tätä normaalia arkea ja rakkauden väljähtämistä ja eroavat, jotkut tekevät muita ratkaisuja kuten pysyvät yhdessä lasten tai tavan vuoksi ja ovat onnettomia, jotkut pysyvät yhdessä ja oppivat elämään tämän tunteen kanssa, jotkut pysyvät yhdessä mutta antavat toisilleen tilaa kokea pieniä romansseja muualla.

Ja lupa kokea ihastumisia muualla. Oikeastikin. Ihminen vain on sellainen.

Nyt mä näen jo tän syklin selvemmin, joten " lamakaudella" en heti säikähdä tai rupea miettimään mitää perusvaalaatua olevia kysymyksiä. Ja upealtahan se aina sitten TUNTUU taas kun voi kokea sitä rakastumistakin uudelleen. Tarkoitan sitä, että kokoajan rakastan kyllä, koska niin haluan, mutta aikaajoin rakastun uudelleen. Tulee se palo juuri :)



Tärkeintä parisuhteessa on asioista puhuminen ja se, että on sinut itsensä kanssa. Osaa lukea itseään. Että vaikka minusta ei nyt tunnu kovin rakastuneelta, silti mä haluan olla tän mieheni kanssa aina. Ja silti tää on hyvää. Ettei pienestä ala hötkyilemään, että pitäs heti tehdä jotain radikaalia.



Nykyään on vaan jotenki niin surullisesti vallalla se miltä musta nyt tuntuu-kulttuuri. Että kaikki asiat on kertakäyttösiä. Kuitenkin noin elävät ihmiset saa usein ettiä sitä ikuista paloa todellakin ikuisesti. Rikkovat siinä matkalla sitten monta ihmistä itsensä mukaanlukien.



t. sama 6/8

Itselläni on vuosikymmen takan oman mieheni kanssa. Tunnen etten enää rakasta häntä niin kuin pitäisi. Hän on minulle lähinnä kuin isä tai vanhempi veli. En halua häntä seksuaalisesti. Hän tuoksuu ja maistuu pahalle, puhuu vääriä asioita ja yleisesti ottaen ärsyttää minua kaikin tavoin.



Olen rakastunut toiseen. Hän on aivan renttu, muta tuoksuu, maistuu jne, aivan oikelle. Aion erota. En tämän toisen miehen takia, vaan koska en ole tarpeeksi hyvä miehelleni. Ei hän ansaitse vierelleen vaimoa, joka kavahtaa kosketusta.



Joskus muinaisuudessa ihmiset elivät noin kolmikymppisiksi. Tuossa ajassa ei kerennyt puolisoonsa " kyllästymään" . Ehkä ihmisen pidentynyt ikä on tuonut tämän ongelman mukanaan. Liian paljon aikaa, kerkeää tympääntymään.

Niin olen kyllä minäkin sitä mieltä, että pitää antaa toiselle tilaa. Tilaa välillä vaan uppoutua vähän muihinkin juttuihin kuin siihen parisuhteeseen.



Mutta ihastumiselle tilaa. Siitä oon kyllä vähän eri mieltä. Ne on kyllä aika vaarallisia. Tietty pieni flirtti ok, mutta jos tällaisia ihastumisen tunteita lähtee ruokkimaan, niin se on vaarallista. Ennemmin kannattaa pitää paloa yllä sen oman puoliskon kanssa. Moni tuntuu herkästi heittävän rukkaset naulaan ja jäävän rypemään välinpitämättömyyteensä. Tai ajatuksiin, ettei se puoliskokaan mitään yritä.



Oletko ap vielä linjoilla. Mitä tuumaat?

Ihastuminen ja tietyssä määrin sen ihastumisen läpi eläminen ei tarkoita pettämistä tai toisen loukkaamista. On tosiasia, jolle me kukaan emme voi mitään, että kaikki ihastuvat muihin ihmisiin jossain vaiheessa pitkässä suhteessa. Ratkaisevaksi asiassa tekee sen, miten siihen suhtautuu ja onko tarpeeksi vahva itsetunto ja pokkaa tavallaan myöntää tämä tosiasia itselleen ja löysätä toisen talutusnuoraa - antaakseen toisen kokea nämä ihastumisen tunteet ihan laillisesti, jos sikseen tulee. Jos kumpikin osapuolista pelaa samoilla säännöillä, niin tämä varmasti toimii aivan loistavasti. Mikään ei ole nimittäin niin himottavaa kuin kielletty hedelmä.

Vierailija:

Mutta ihastumiselle tilaa. Siitä oon kyllä vähän eri mieltä. Ne on kyllä aika vaarallisia. Tietty pieni flirtti ok, mutta jos tällaisia ihastumisen tunteita lähtee ruokkimaan, niin se on vaarallista. Ennemmin kannattaa pitää paloa yllä sen oman puoliskon kanssa. Moni tuntuu herkästi heittävän rukkaset naulaan ja jäävän rypemään välinpitämättömyyteensä. Tai ajatuksiin, ettei se puoliskokaan mitään yritä.

Oletko ap vielä linjoilla. Mitä tuumaat?

En minä usko että avainsana olisi se, että lähtisin muualle flirttailemaan tai hakemaan huomiota. Ei minulla ole tunteenpaloa siihen, että se onni löytyisi muualta. Mietin vain nyt että onko se tästä suhteesta kadonnut. Sitä paitsi minusta tuntuisi varsin luuserimaiselta lähteä aidan toiselle puolen, suorastaan etovaltakin. Toki flirtti ja se, että kokee olevansa kiinnostava ihminen sen koti-ihmisen lisäksi, on aina piristävää. Itse en tosin osaa flirttailla, eipä sitä kyllä tuossa hiekkalaatikon reunalla noin muutenkaan näe :)



Ehkä avainsana sitten on tuossa yhteisessä ajassa ja parisuhteen hoitamisessa. En edes muista koska olisimme olleet yhdessä leffassa, syömässä tms. Toki ei elämä ole pelkkää kotiympyrääkään, mutta aivan kaksin, vain me, ei ole ollut pitkään aikaan.



Seksi on aivan varmasti tärkeä asia, mutta välillä tuntuu, että jos valita seksin ja aivan oman yksinäisen kirjanlukuhetken välillä, valitsen jälkimmäisen.

Vierailija:

Ihastuminen ja tietyssä määrin sen ihastumisen läpi eläminen ei tarkoita pettämistä tai toisen loukkaamista. On tosiasia, jolle me kukaan emme voi mitään, että kaikki ihastuvat muihin ihmisiin jossain vaiheessa pitkässä suhteessa. Ratkaisevaksi asiassa tekee sen, miten siihen suhtautuu ja onko tarpeeksi vahva itsetunto ja pokkaa tavallaan myöntää tämä tosiasia itselleen ja löysätä toisen talutusnuoraa - antaakseen toisen kokea nämä ihastumisen tunteet ihan laillisesti, jos sikseen tulee. Jos kumpikin osapuolista pelaa samoilla säännöillä, niin tämä varmasti toimii aivan loistavasti. Mikään ei ole nimittäin niin himottavaa kuin kielletty hedelmä.

Vierailija:

Mutta ihastumiselle tilaa. Siitä oon kyllä vähän eri mieltä. Ne on kyllä aika vaarallisia. Tietty pieni flirtti ok, mutta jos tällaisia ihastumisen tunteita lähtee ruokkimaan, niin se on vaarallista. Ennemmin kannattaa pitää paloa yllä sen oman puoliskon kanssa. Moni tuntuu herkästi heittävän rukkaset naulaan ja jäävän rypemään välinpitämättömyyteensä. Tai ajatuksiin, ettei se puoliskokaan mitään yritä.

Oletko ap vielä linjoilla. Mitä tuumaat?

aikaa ja äkkiä! Se on todella tärkeää.

Seksiin yrittäkää saada vaihtelua. Ja lisätkää hellimistä. Niin että alkaisi taas tuntua jännittävältä - ettei kirjanluku aina päihittäisi.

Vierailija:

En minä usko että avainsana olisi se, että lähtisin muualle flirttailemaan tai hakemaan huomiota. Ei minulla ole tunteenpaloa siihen, että se onni löytyisi muualta. Mietin vain nyt että onko se tästä suhteesta kadonnut. Sitä paitsi minusta tuntuisi varsin luuserimaiselta lähteä aidan toiselle puolen, suorastaan etovaltakin. Toki flirtti ja se, että kokee olevansa kiinnostava ihminen sen koti-ihmisen lisäksi, on aina piristävää. Itse en tosin osaa flirttailla, eipä sitä kyllä tuossa hiekkalaatikon reunalla noin muutenkaan näe :)

Ehkä avainsana sitten on tuossa yhteisessä ajassa ja parisuhteen hoitamisessa. En edes muista koska olisimme olleet yhdessä leffassa, syömässä tms. Toki ei elämä ole pelkkää kotiympyrääkään, mutta aivan kaksin, vain me, ei ole ollut pitkään aikaan.

Seksi on aivan varmasti tärkeä asia, mutta välillä tuntuu, että jos valita seksin ja aivan oman yksinäisen kirjanlukuhetken välillä, valitsen jälkimmäisen.

pitkässä parisuhteessa. Ei se yhteiselo voi koko aikaa olla pelkkää pilvilinnaa, välillä arki tulee kovemmin vastaan. Kyllä se sitten taas paremmaksi muuttuu jos ei lyö sitä ennen hanskoja tiskiin ja lopeta koko suhdetta.

Surullista kun moni päätyy silloin eroon.

mä ja onni.

Se tee siiitä hankalampaa, kun puolisoilla tulee yleensä eriaikaan nämä loittonemis- ym vaiheet. Mutta jokatapauksessa pointti on se, että oikeesti suhdetta täytyy hoitaa. Kun huomaa että homma alkaa urautua ja tulee kaverifiilis, pitää ottaa yhteistä aikaa ja päästä kiinni siihen rakastumiseen. Se ei välttämättä tapahdu jos jatkaa samaan malliin. Vaan ihan pitää yhdessä päättää, että konkreettisesti tehdään asialle jotain.



Sekin että molemmat haluaa nähdä vaivaa ja toisen takia valmiita sellaiseenkin mikä ei itteä niin nappais(vaik tuoll jonkun mainitsema parisuhdeleiri tai vastaava), tuo jo itsessään toivoa ja hyvää oloa. Että oikeesti nyt yritetään ja välitetään toisista.