Pitääkö kutinsa, että ensimmäiset kaksi aviovuotta olisi vaikeimmat?
Niinhän ainakin sanotaan. Mitä luulette, pitääkö sama paikkansa myös monikulttuurisessa suhteessa, vai onko se ikuista tasapainottelua?
Minusta ainakin tuntuu, että meidän kohdallamme ensimmäiset 1½ vuotta olivat kaikista vaikeimmat. Hirveästi erimielisyksiä kulttuurista, uskonnosta, elämästä yleensä. Voi niitä kertoja, kun on eroa tullut uhkailtua! Jännästi ollaan kuitenkin sopeuduttu, heitetty sotakirveet nurkkaan ja alettu oikeasti elämään yhdessä. Itsekin olen oppinut joustamaan, enkä ole enää niin " suomalainen perusjuntti" , kuin ennen. Myös mieheni on oppinut siihen, että liian mustavalkoinen ei kannata olla.
Alussa monikulttuurisuus tuntui viheliäiseltä taakalta, mutta nyt sen osaa ottaa jo rikkautena.
Kommentit (8)
Itse lankesin alussa juuri siihen, että riidan tullen ryhdyin arvostelemaan mieheni kulttuuria, joskus todella ilkeäänkin sävyyn. Tietenkin ylistin sitten omaa ihanaa suomalaistuuttani siihen päälle. Myös mieheni saattoi tiuskaista, että " Huomaa, että oot suomalainen" yms.
En tiedä mikä siinä sitten on, kun kulttuurin kyseenalaistaminen ottaa niin tunnon päälle!
Naimisiin meno, työttömäksi joutuminen, pitkäaikaisen työttömyyden jälkeen työn saaminen, muutto, lapsen saaminen, vieraan ihmisen muutto samaan asuntoon (sukulainen tai muu tuttava, kun saattaa tulla pitkäksikin aikaa vieraaksi)....
Käytännöllisesti katsoen kaikki muutokset voivat laukaista vaikean ajan elämässä.
http://194.188.93.116/cgi-bin/mediaweb4?Newsp=tam&Date=060114&Lang=fin&…
klikkaamalla avautuvalta sivulta jotakin kohtaa, pääsee lueskelemaan itse juttua
Vaikeimpia ovat olleet ne ajat, jolloin monta ei-toivottua muutosta on tullut päällekkäin (nut en puhu vauvasta!). Ja sellaiset jutut, joissa normaalisti perhe olisi tukena, mutta kun täällä Suomessa sitä perhettä ei ole. Hyvistä ystävistä on ollut meille paljon apua, esim. mieheni vanhempien kuollessa.
Lapsesta on ollut meille huolta, varsinkin vauvavuonna, mutta rehellisesti sanottuna lapsi oli yksi niistä harvoista asioista, jotka yhteen aikaan pitivät mieheni henkisesti suurin piirtein kasassa.
Ehkä merkitystä on silläkin, että olimme asuneet yhdessä niin kauan ennen lasta. Arki oli asettunut ja uskoimme selviävämme yhdessä pahoistakin paikoista.
tuhve:
Käytännöllisesti katsoen kaikki muutokset voivat laukaista vaikean ajan elämässä.
Ai? No, meillä ei ole vielä seitsemää aviovuotta koossa, mutta menimme naimisiin, kun olimme asuneet yhdessä seitsemän vuotta :) Ei tuntunut yhtään pahalta. Ja vieläkin on kiva olla naimisissa!
roope-ankka:
Olen kuullut, että seitsemäs vuosi olisi pahin.
Meillä pari ekaa vuotta yhdessä asumista eivät olleet erityisen järisyttäviä. Kitkaa oli välillä, mutta myös uutuudenviehätystä, vaikka olimmekin seurustelleet tuolloin reilut kolme vuotta. Naimisiin menimme 7 vuoden kuluttua yhteenmuuttamisesta.
Vaikeita kausia tulee ja menee. Kun muistaa niitä hyviä ja ajattelee, että uusia on tulossa, jaksaa vaikeuksiakin. Meillä on ollut sellaisia kokemuksia, jotka ovat enimmäkseen yhdistäneet meitä " pahaa maailmaa" vastaan. Joillekin toisille ne kokemukset ehkä olisivat olleet erottavia?
Yksi juttu, mitä olen aiemminkin toitottanut, on se, että vältämme yleistystä tyyliin " miksi te vietnamilaiset aina..." tai " miksi kaikki suomalaiset" . Ihmiset toimivat ja päättävät, eivät kulttuurit. Jos loukkaa toisen kulttuuria (tai perhettä), se johtaa puolustusreaktioon ja vastahyökkäykseen ja sitten itse asiasta alkaa olla mahdoton puhua.