Kuinka SINÄ toimisit? (kasvatusasiaa)

Nyt kun ajattelen, sanon luultavasti n. 50% tapauksista juuri noin, kuten neuvoittekin. Eli, ihan noilla sanoilla jopa :" miten sanoisit tuon kauniimmin" ? " Osaatko pyytää nätisti?" " Rauhoitu, en saa selvää, puhuisitko selvemmin?"



Ehkäpä nuo " älä vingu" -sisältöiset lauseet on niitä väsyneempien päivien sanastoa :)



Totta kyllä on tuo, että negatiivisia viboja kannattaa välttää. Vaikka kuinka ketuttaisi, ei negatiivista ilmapiiriä kannata päästää valloilleen. Todella helposti siitä tulee kierre ja hetken päästä on vielä kenkumpaa, kun lapset reagoivat ilmapiiriin.





Vaikka meillä on elämä säännöllistä ja hyvää, on silti meilläkin monia asioita, jotka meitä vanhempia väsyttävät. Voihan olla, että lapset reagoivat juuri tuohon väsymykseen sillä vinkumisellaan...heidän kanssaan kyllä leikitään, luetaan ja jutustellaan, saavat huomiota ja yksityisyyttä mielestäni sopivasti. Voi kun saisi tsempattua itsensä aina-yhtä-pirteäksi-äiti-ihmiseksi!



ap

lapsi nykyään 2,5v. ja ei sitten kauaa kiukuttelekaan kun tietää ettei se tosiaan auta mitään. pukemisessa jne. jatkan kokoajan hommiani ja sanoan että " rauhoitu" tms.

ja käytössä yleensä a) tai c)



eli joskus on vain pakko jatka toimimista ja lapsi karjuu sitten siinä, tai jos tilanne menee mahdottomaksi eikä kamala kiire iske päälle, otetaan käyttöön jäähy ts.rauhoittuminen tuolilla ja sen jälkeinen keskustelu, joka meillä yleensä päättyy halimiseen ja anteeksipyyntöön tai muuten asian rauhoittamiseen

Puen lapsen määrätietoisesti mutta rauhallisesti. Näytän lapselle, että tästä asiasta ei neuvotella. En rankaise lasta pahasta olosta ja kiukusta, koska hänellä on siihen oikeus, mutta näytän ettei sillä saa tahtoa läpi.

Meillä samanlaiset 4- ja 2-vuotiaat. Selitän, miksi toimin kuten toimin. pariin kertaan rauhallisesti, jotta varmistun, että lapsi on ymmärätänyt ja kuullut. Sitten jätän omiin oloihin, odotan, että huuto lakkaa. Joskus onnistrun, aina en. Enkä aina pysy rauhallisena, vaikka kuinka yritän. Kohti parempaa olen silti menossa, sillä nykyään en ota niin helposti itseeni. Vanhemmuuden ihania hetkiä nämä rivarit....

Vai onko lapsella ollut joku tietty ikä, jolloin on aolkanut mennä perille?



Minullakin on 4 ja 2 vuotiaat lapset. Tunnen itseni epäonnistuneeksi ja surulliseksi, koska lapset vinkuvat ja huutavat aika paljon. Mielestäni olen ollut johdonmukainen ja sopivat rajat omaava kasvattaja, mutta jotain kai olen tehnyt väärin, kun vinkuminen jatkuu vaan.



4-vuotias on jo parempi, ei vingu niin paljon kuin 2- tai 3 -vuotiaana, mutta silti joka toinen lause tulee itkun/vinkumisen sekaisella äänellä. Joka kerta muistutan (ystävälliseen sävyyn), että " miksi vingut? Sanoisitko selvästi, että ymmärrän? Huomaatkos, ei ollut mitään syytä marista?" Tai jotain tuonne päin.



Lapsilla on selvät rajat ja rutiinit, mutta armeijakuria ei kuitenkaan ole. 2-vuotias on oikea vinkumisen mestari. Joka ikinen pukemiskerta, potallemeno, palapelin epäonnistuminen tai mikä tahansa tilanne saa hänet karjumaan :(





ap

Toisn lapselle on hyvin vaikea sanoa sanaakaan rauhoittaakseen häntä, koska meteli on niin hirveä, että kumpikaan ei kuule minun ääntäni. Saadakseni jotain sanoja kuuluville, pitäisi minunkin karjua kurkku suorana.



Siispä yleensä vain jatkan pukemista/ostosten tekoa jne. ja jos huuto laantuu sen verran, että saan sanasen sanottua, kerron että " näin tehdään ja miksi tehdään niin, ja että huuto ei auta" . Jos rauhoittelusta huolimatta kiukku jatkuu, vien lapsen jäähylle ja sanon, että saa itkeä ja olla pahalla tuulella, mutta äidin korvat menevät rikki noin isosta metelistä. Muiden joukkoon saa tulla sitten, kun on rauhoitunut.



Mitä teen väärin? Miksi lapseni ovat vinkujia? Onko neuvoja?



ap

Näin siis silloin, kun olen hyvällä tuulella itse.



Kun olen pahalla päällä, huudan: " Nyt kunnolla tai äiti pistää sinut vaunuihin/rapuille! tms."



Yleensä puhumme asiasta jälkeenpäin, kun molemmat ovat rauhoittuneet. Käymme läpi prosessin ja juttelemme siitä, jotta lapsi saa käsityksen, mistä on ollut kyse ja hahmottaa tilanteen ensi kertaa ajatellen toivottavasti paremmin.

Mitäs jos jättäisit mainitsematta lapselle tuon vinkumisen. Kun lapsi marisee, kysyt vain, " että mitä, nyt en saanut selvää. äiti ei voi auttaa jos ei ymmärrä" . Kokemuksesta (neljä uhmaikäistä ;)) tiedän, että negatiivinen syyttävä ilmapiiri ruokkii tuota vinkumista.

Eli ei " älä vingu" vaan " puhu kauniisti/selvästi" tai " miten pyydetään nätisti?" . Siten lapsi tietää heti, miten korjata omaa käytöstään. Ekassa vaihtoehdossa lapsi tietää, mitä ei saa tehdä, mutta ei osaa korjata huonoa käytöstään.

Sen sijaan vastaat positiivisesti heti, kun lapsi ei vingu ts. käyttäytyy haluamallasi tavalla.



Usein vinkuminen on niin ärsyttävää, että se on tehokkaampaa kuin kaunis käytös ja siksi lapselle palkitsevaa. Vanhempi osaksi tiedostamattaan palkitsee vinkumista.

kun saa todellisen raivarin, annan raivota, jatkan esim. pukumista. joskus tosin huudan, että nyt lopeta se huutaminen ja rauhoitu, mutta sekään ei auta mitään. millään en viitsi silloin uhata, koska kuten edellä sanoin, myös kiukku on meillä sallittua. joskus yritän maanitella jollain tilanteesta riippuen.



ja nykyisin olenkin alkanut kysymään puetaanko kivasti vai väkisin ja yleensä lapsi haluaa kivasti ja lähellä olevaa raivaria ei ole tullutkaan.



mutta sitten kun vinkuu (joka on maailman ärsyttävintä) niin sanon, että puhu selvemmin, en saa selvää tai että sano nätisti niin sitten saat. tai että lopeta se vinkuminen.



meillä ainakin on äärimmäisen itsepäinen tapaus, joka haluaa sanella säännöt kuka tekee millon mitäkin ja missä asennossa piti silloin olla käden ja kuka kysyy ja millä tavoin. arhg! eiku minä itse tuosta tuohon ja sitten sinä siitä siihen, ei silleen vaan tolleen ja ei noin vaan näin...