Mitä tapahtuu kun kakkonen tulee taloon?

ja sairaala-ajasta esikoinen ei tainnut pahemmin perustaa, tai siis ei ollut moksiskaan - kävi kyllä katsomassa isän kanssa mutta ei tuntunut kovin ikävöivän vielä. No, en siellä ollutkaan kuin 3 päivää. Alkuun vauva oli tosi mielenkiintoinen, mutta kun huomasi että se on aina vaan meillä niin alkoi semmoinen että ois pitänyt päästä aina syliin kun syötin vauvaa, vaikka syöttöjen väleissä pidin isompaakin sylissä, ja jossain vaiheessa oli sellaista tökkimistä yms. läiskimistä, siis vauvaa muksittiin vähän, mutta se loppui. Nyt pienempi täyttää vuoden, ja lapset jo leikkii keskenään, tosin isompi välillä pukkaa pienemmän nurin, puree sitä, tönii, nipistelee - kunnes taas halaa ja pussailee. Onneksi vauva oli alkuun sellainen että vain söi ja nukkui ekan kuukauden, oli pehmeä lasku kaikille! Lycka till.

että kyllä se kahden kanssa raskaampaa on ainakin alkuun, mutta helpottuu ajan kanssa kun oppii itsekin ne rutiinit ja miten asiat hoidetaan, ja kun kaikki tottuu tilanteeseen.

kuopus (tyttö) kohta 10 kk ja esikoinen (poika) 3 v 5 kk.



Meillä on mennyt paremmin kuin odotin, varustauduin ihan hirveisiin mustasukkaisuuspuuskiin, kun esikoinen on aika temperamenttinen ja tottunut paljoon huomioon. Alkuun mustasukkaisuutta ei näkynyt oikeastaan lainkaan, vauva oli ihana jne. Sitten kun poika tajusi, että tuopa ei lähdekään, on aina välillä ollut pientä tönimistä, potkimista (onneksi ihan hiljaa, ei siis satuttanut), jalan päältä kävelyä jne. Eli sellaista " kiusa se on pienikin kiusa" -tyyppistä toimintaa. Ja yleensä niin, että minä tai mies varmasti näemme, ts. hakee huomiota. Nyt kun pikkusiskokin on ruvennut liikkumaan ja ottaa jo kovasti kontaktia isoveljeen, ovat alkaneet vähän puuhata yhdessä. Lähinnä puuhailu on sitä, että isoveli tekee jotain (esim. heiluttelee tyynyä tai muuta järkevää...) ja pikkusisko nauraa räkättää. Kyllä sisaruksista jo näkee, että kovasti toisistaan välittävät - ja sitä on ihana katsella. Mutta sitten tulee näitä mustasukkaisuushetkiä.



Sairaalassaoloni oli esikoiselle tosi kova paikka, hänelle jäi siitä jonkinlainen kammo, kun ei oikein ymmärtänyt, miksi minä jäin sairaalaan, kun hän ja isä lähtivät takaisin kotiin. Kammo näkyi niin, että poika ei suostunut tulemaan sairaalan ovesta sisään, kun kävimme vanhainkodin sairasosastolla katsomassa minun mummuani... Mutta kaipa sekin helpottaa. Muuten oli kyllä mennyt isän (ja välillä mummun, kun isä piti varpajaisia...) kanssa ihan hyvin sairaalassaoloaikana, mutta tosiaan jotenkin pelkää, että sairaalasta ei pääsekään pois...



Alkuun oli aika raskasta, kun nuorempi oli sellainen tissitakiainen. Kun tiheistä syöttöväleistä päästiin iän kertyessä eroon ja rutiinit opittiin, on ollut paljon helpompaa. Hankalinta minusta on näin talvella lähteminen kahden lapsen kanssa pois kotoa... Aina pitää pukea molemmille+itselle, ja jollain on sitten jo hiki ja hermostus, tulee huutoa jne. Mutta en kuitenkaan ole halunnut mökkiytyäkään, eli olemme sitten vaan sitkeästi lähteneet liikkeelle. Usein sanotaan, että kyllä se kaksi menee siinä missä yksikin - no, ihan en allekirjoita, mutta ei minusta kahdesta ole kyllä ihan kaksinkertaistakaan työtä (paitsi pyykkäys, pyykkiä tulee ihan hirveästi!), kun toisen lapsen kanssa ei ole enää sitä opettelua mitä esikoisen kanssa, eli hommat sujuvat rutiinilla eikä kaikkea panikoi...



Toivottavasti tästä oli jotain iloa...



T: TEL ja täystuhot

ja mustasukkaisuudessa mentiin (mennään edelleen) kyllä pahimman kautta. Se aika, kun mies oli isyyslomalla kotona, oli vielä ok, mutta sitten se alkoikin: esikoinen sylki ja pissi pitkin lattioita, huusi ja mekasti, rääkkäsi koiria, satutti vauvaa jne jne. Sitten kun olisin ottanut syliin tms kun vauva nukkui niin ei enää kelvannutkaan yms.



Kauan kesti, että esikoinen lopullisesti hyväksyi siskon osaksi perhettä. Nyt hyväksyy kyllä, mutta satuttaa silti tosi paljon: hyppää päälle, kuristaa kurkusta, .. aina pitää vahtia, ettei leikki muutu hurjaksi.



Toinen lapsi muuttaa tullessaan kaiken. Vauvan hoito kyllä sujuu rutiinilla ja nauttien, mutta uhma ja kahteen suuntaan jakautuminen käyvät työstä. Väsymys tuo mukanaan myös negatiiviset tunteet lapsia kohtaan, vaikka ne ihania toki ovatkin. Aina ei vaan jaksa. Oman ajan löytäminen on vaikeampaa ja parisuhde jää tosi vähälle huomiolle. Kai niihin pitäisi itse vaan osata irrottaa enemmän aikaa.



Silti en vaihtaisi hetkeäkään pois. Elämää tämä on isolla E:llä.



laama

Meidän pienokaisilla ikäeroa 1v8kk, vanhempi (poika) nyt 2,5v, nuorempi (tyttö) kohta 11kk.



Ikävimpiä asioita ovat olleet esikoisen UHMA ja mustasukkaisuus pikkusiskoa kohtaan. Mustasukkaisuuden kanssa pahimmat vaiheet ovat (toistaiseksi) olleet se, kun esikoinen tajusi siskon jääneen tänne pysyvästi ja se, kun kuopus lähti kunnolla liikkeelle ja pääsi häiritsemään isoveljen tekemisiä. Sitten on paljon sellaista arkipäivän hankaluutta, kuten nuo jonkun jo mainitsemat uloslähdöt, mutta ne menevät, lähinnä asenteella " ettei ajattele mitään vaan tekee" , eivätkä käy ollenkaan niin paljon äidin hermoon kuin nuo ensin mainitut. Ruonlaitto esim. on nykyään aikamoista vipeltämistä sinne tänne, kun kuopus liikkuu missä liikkuu ja vähän väliä täytyy käydä tarkistamassa, ettei hän laita jotain pientä osaa veljen leluista suuhun tai ettei veli kohtele häntä kaltoin. Meillä on leikkikehäkin, mutta eihän vauva siellä viihdy, vaikka muuten rauhallinen tyttö onkin.



Juuri tuo tytön rauhallisuus ja hyvät unenlahjat ovat pelastaneet meillä paljon. Samoin kuin se, että mies osallistuu kotitöihin todella aktiivisesti. Ja anoppi auttaa lastenhoidossa enemmän kuin mielellään.

Tai oli ainakin meillä... Meille syntyi toinen poika Esikon ollessa 2v1kk ikäinen. Sairaalassa Esikko sai hepulin, kun imetin vauvaa mutta se onkin ollut ensimmäinen ja viimeinen kerta kun on ollut mustasukkainen. Sairaalassa ollessani Esikko kovasti kyseli perääni, mutta jotenkuten pärjäsivät isän kanssa kahdestaan (nukahtaminen oli erityisen hankalaa). Kotiin päästyämme jouduin palaamaan takaisin sairaalaan pariksi päiväksi vauvan kellastumisen takia ja sitä oli Esikon vaikea ymmärtää. Parin ensimmäisen viikon ajan yritettiin pitää huolta siitä, että Esikko saa huomiota ja leikkiseuraa sekä pääsee myös äidin syliin. Esikko sai myös vauvalta " lahjaksi" erittäin mieluisan lelun, hän vieläkin sillä leikkiessään mainitsee usein asiasta. Vauvasta Esikko oli kiinnostunut; hän hali ja suukotteli vauvaa sekä toi leluja vauvalle. Sitten kun oltiin päivät kolmestaan niin piti vain yrittää pitää kiinni päivärytmistä, että Esikkokin pääsi pihalle kavereiden seuraan. Meidänkin vauva oli ja on edelleen melkoinen tisutakiainen, joten alussa ulos lähteminen (talvella) oli työlästä. Juuri kun sain puettua niin vauva saattoi haluta rintaa jne...



Kahdessa lapsessa on enemmän työtä ja ikäerosta riippuu kuinka työlästä on. Alussa meillä ainakin työmäärä tuplaantui, kaikkea piti ehtiä tekemään kahteen kertaan (syöttää, vaihtaa vaippoja, pukea). Kesä helpotti kummasti tilannetta, vauva kasvoi ja päivärytmi selkeni. Nyt on menossa melko hyvä vaihe, vauva on jo 11kk vanha isoveikan perässä juokseva pikku taapero. Edelleen riittää vaipparuljanssia ja pukeminen on yhtä tuskaa mutta nyt on pojista jo seuraa toisilleen. Esikko ei enää vaadi aikuista leikkiseuraksi vaan leikkii itsekseen tai pikkuveljen kanssa. Esikko saattaa vahingossa kaataa vielä huterasti kävelevän pikkuveikan tai halia liian rajusti, mutta muutoin ei ole pikkuveikkaa koskaan satuttanut (esim. lyönyt). Tosin niitä tappelunujakoita on varmasti luvassa tulevaisuudessa, koska pikkuveikka on melkoinen pippuri luonteeltaan. Vaikka välillä on raskasta, niin on silti paljon iloakin. Erityisen ihanaa on katsoa kun pojat touhuavat ja nauravat yhdessä...



t. Nonna2, Esikko 3v ja Emppu 11kk

Tähän saakka on mennyt yllättävän hyvin. Pojat täyttävät pian 5v ja 2v.

Aivan alussa esikoinen oli innoissaan pikkuveljestä. Sitten kun vauva oli n. parikuinen, alkoi mustasukkaisuuskausi. Jos vauva oli sitterissä, niin isoveli teki koko ajan jotain kiusaa niin kauan, että sai toisen huutamaan. Siinä vaiheessa heitä ei voinut jättää hetkeksikään kaksin. Tuo vaihe ei onneksi kestänyt kauaa.

Nyt heistä on jo seuraa toisilleen eikä äidin tarvitse koko ajan olla viihdyttämässä, kun viihtyvät hyvin yhdessä.

Isoveli on rauhallisempi luonne ja hän myös " katsoo pikkuveljen perään" esim. jos pienempi saa keittiössä veitsen käsiinsä tai tekee jotain kiellettyä, niin hän raportoi heti asiasta.

Meille ainakin sopii hyvin tämä 3 vuoden ikäero. Riippuu tietysti lasten luonteestakin miten sopivat yhteen.

Ja kaikki meni alusta asti hyvin. ostin pojalle oman nukkevauvan vaikka eräät sitä ihmettelivät:pojalle nukke??

sai kanniskella sitä niinkuin äitikin omaansa, annettiin sille nimikin.

Neuvolassa neuvoivat että vauvan syöttöaikaan varaa myös pojalle vaikka jugurtti tai banaani ja istukaa sohvalla vierekkäin, hyväneuvo mielestäni.

tottahan toki poika halusi vielä itsekin pienenä syliin samaan aikaan vauvan kanssa, mutta olihan siinä sylissä tilaa molemmille!

Ja heti kun vauva oli n.1v niin yhteiset leikit alkoi!

Meillä tyttö oli vajaa 3 v kun sai pikkuveljen. Mekin olemme selvinneet (toistaiseksi) tosi helpolla. Minusta tämä on aika passeli ikäero, toivotan sinullekin onnea! Tosin: Poika on nyt 3kk, joten ei tässä vielä ehkä kannata huokaista helpotuksesta.



Odotusaikana valmistelin tulevaa isosiskoa lainaamalla kirjastosta kaikenlaisia aiheeseen liittyviä kirjoja, ja kerroin rehellisesti että vauvat voi olla välillä aika hankalia...



Tyttö kävi isän kanssa sairaalassa meitä katsomassa, ja olin varannut jo ennakkoon mieluisan lahjan, joka veisi vähän huomiota pikkuveljestä. Sairaalassa vauvaa ihailtiin ohimennen, ja sitten menin esikoisen kanssa kahdestaan kanttiiniin jäätelölle, ja isä jäi vauvan kanssa kahden. Isä kertoi, että tyttö kasvoi valtavasti sen ensimmäisen sairaalassakäynnin aikana: tulomatkalla hän oli vallaton pikku taapero, ja palatessa selvästi vakavampi ja mietteliäämpi, " kypsemmän " oloinen.



Kotona tyttö on välillä heittäytynyt vauvaksi: vanhat tutit on kaivettu esiin, vauvan vaippoja ja vaatteita on soviteltu itselle, ja syliin pitää päästä silloin kun vauvakin. Ajattelin että olkoon sitten hetkittäin vauvana, saapahan kokeilla miltä se tuntuu.



Kun ollaan kolmistaan, tyttö suhtutuu aika välinpitämättömästi vauvaan: leikkii omia leikkejään, ja minä voin imettää ja hoitaa vauvaa rauhassa. Aluksi pelkäsin jättää heitä hetkeksikään kahden, ja jäin aina hetkeksi vakoilemaan oviaukkoon. Huomasin, että heti poistuessani huoneesta välinpitämättömyys vaihtuu kiinnostukseksi, ja esikoinen siirtyy vauvan viereen leikkimään tämän kanssa, tuo jonkun lelun, alkaa jutella vauvalle tai lukea tälle kirjaa. Ja jos vauva alkaa itkeä poissa ollessani, voin olla varma että esikoinen on vauvan vieressä, lohduttamassa helistimen tai nallen kanssa. Yhden kerran tyttö on satuttanut veljeään heittämällä vauvanuken, niin että päät kolahtivat. Vauva alkoi parkua, mutta vielä enemmän parkui isosiko, kun tajusi että vauvaa sattui oikeasti.



Yritän viettää esikoisen kanssa mahdollisimman paljon aikaa kahdestaan, ja joskus joutuu vauva odottamaan vuoroaan, että saadaan isosiskon kanssa leikki, syöminen, vesassakäynti yms. päätökseen, ja sitten vasta on huutavan vauvan vuoro. Tämän luin jostakin: esikoinen tietää, millaista on olla ainoa lapsi, mutta kuopus ei sitä koskaan tule kokemaan. Siksi vauva kärsii odottamisesta luultavasti vähemmän kuin esikoinen.



Rankka on silti ollut, ajoittain. Hankalinta on kahden lapsen rytmien yhteen sovittaminen (nukkumaan menot ja ulkoilut!!!). Silti, esikoisen tulo oli paljon suurempi mullistus elämässä, tämä toinen vain syventää sitä sekasortoa joka kodissa vallitsee. Ja " oma aika" - heh, sitä on seuraavan kerran sitten kun nuorempi menee rippileirille ja isompi alkaa olla yötä poikakaverin kanssa... (?)

Nyt tyttö 5v. ja poika 3v. ja parhaimmat kaverukset. Meillä kakkosen vauvaaika oli aika rankkaa kun hänellä oli maitoallergia jota aireili ekan vuoden suolito-oirein eli oli ripulia ja vauva huusi koko ajan. Kun vaiva saatiin selville ja hoidettua niin helpotti. Esikoisella oli uhma ehtinyt jo olemaan kun kakkonen syntyi mikä myös helpotti arkea. Hn myös oli omatoiminen pukemisessa yms. eikä enää käyttänyt vaippaa nii ei ollut kahta lasta joiden perushoitoon olisi mennyt suurin osa ajasta. Jäi näin esikoiselleenemmän ekstra aikaa tehdä askarteluja ym. isojen juttuja.



Kun kolmas syntyi oli heillä ikäeroa 1v10kk keskimmäisen knassa ja ihan hirveä mustasukkaisuus oli kakkosella ja hämmästyksekseni myös esikoinen oli kolmoselle mustasukkainen.



Sairaalassa olin niin vähän aikaa että ei lapset sitä ole ihmetelleet kun olen joskus muutenkin ollut yötä poissa töiden takia. Toki useampi lapsi tuo lisää työtä eli ei kaksi mene siinä kuin yksikin. Minusta kaikein hankalinta on ollut liikkuminen. Olen tottunut esikoisen kanssa paljon käymään joka paikassa ja kun on useampi onkin lähteminen ja kulkeminen paljon monimutkaisempaa ja aikaa vievämpää.